Kiinnittämättä laisinkaan huomiota, siihen, että Melky, joka näytti
aivan kuin istuvan tulisilla hiilillä, koetti kuiskata joitakin
neuvoja, Lauriston nousi heti seisomaan ja astui todistajain aitioon.
Yleisön paikoilla istuvat naiset vilkaisivat häneen ihaillen ja
uteliaasti -- noin kaunis nuorukainen, kuiskasi eräs hentomielinen
nainen, on käynyt vanhan herra Multeniuksen tapaisen miesparan
kimppuun. Ja jokainen muu oikeuden puheenjohtajasta sanomalehtien
uutishankkijaan asti, joka alkoi uskoa saavansa tänä aamuna sittenkin
hyvän uutisen, tarkasteli häntä kiinteästi. Tässä oli kuitenkin se
todistaja, joka oli löytänyt panttilainaajan ruumiina.
Lauriston, vähän punastuneena jouduttuaan näin suuren mielenkiinnon
esineeksi, vastasi alkukysymyksiin sujuvasti ja viivyttelemättä. Hänen
nimensä oli Andrew Carruthers Lauriston. Iältään hän oli melkein
kaksikymmentä kaksi vuotta. Hän oli syntyisin Peeblesistä Skotlannista
-- jo manalle menneen Andrew Lauristonin ainoa poika. Hänen isänsä oli
vapaakirkollinen pappi. Hänen äitinsäkin oli kuollut. Hän itse oli
tullut Lontooseen noin kaksi vuotta sitten -- heti äitinsä kuoleman
jälkeen. Viimeksi kuluneina viikkoina hän oli asunut rouva Flitwickin
luona Star-kadulla -- se oli nyt hänen nykyinen osoitteensa. Hän oli
kirjailija -- kirjoitti kertomuksia ja novelleja. Hän oli kuullut
kaikkien äskeisten todistajain lausunnot, myöskin viimeisen, herra
Hollinshawin. Kaikki, mitä tämä oli sanonut, oli totta. Oli aivan
totta, että hän oli mennyt Multeniuksen panttitoimistoon noin puoli
kuusi edellisenä iltapäivänä omalle asialleen. Hän oli kurkistanut
sisään sekä molemmista ovista että akkunasta ennenkuin astui
toimistoon. Hän halusi tietää kuka oli myymälässä, herra Multeniusko
vai hänen tyttärentyttärensä. Ja siihen oli hyvinkin yksinkertainen
syy: hän ei ollut koskaan suorittanut asioitaan herra Multeniuksen
kanssa, ei ollut tietääkseen häntä edes nähnytkään, mutta hän oli
aikaisemmin tehnyt kauppaa neiti Wildrosen kanssa ja toivoi, mikäli
mahdollista, saavansa selvittää asiansa nytkin hänen kanssaan. Hän
ei tosiaankaan nähnyt myymälässä ketään kurkistaessaan sisään sekä
akkunasta että ovenruudusta. Sen vuoksi hän kiersi panttitoimistoon
sivukäytävästä.
Kaikki tämä saatiin kuulla vastauksina puheenjohtajan esittämiin
kysymyksiin, joka nyt vaikeni ja vilkaisi Lauristoniin jokseenkin
ystävällisesti. "Epäilemättä olette jo selvillä siitä, että teidän
eilisiltainen käyntinne panttitoimistossa näyttää tai voi ainakin
näyttää jonkin verran epäilyttävältä muutamien asianhaarain vuoksi",
hän virkkoi. "Tahtoisitteko nyt kertoa oikeusistuimelle omalla
tavallanne täsmälleen, mitä tapahtui ja mitä huomasitte astuttuanne
sisään panttitoimistoon?"
"Sitä juuri toivonkin", vastasi Lauriston halukkaasti. "Olen jo
kertonutkin sen useammin kuin kerran poliisille ja herra Multeniuksen
omaisille -- kerron sen vieläkin niin selvästi ja lyhyesti kuin voin.
Menin erääseen panttiosastoon, joka oli ensimmäisenä sivuoven vieressä.
En nähnyt ketään, en kuullut ketään. Koputin myymäläpöytään -- kukaan
ei tullut. Silloin kurkistin toisen osaston kautta taempana olevaan
asuinhuoneeseen, jonka ovi oli selällään. Näin heti vanhan miehen,
jonka otaksuin herra Multeniukseksi. Hän makasi lattialla -- jalat
olivat avonaiseen oveen päin ja pää takkamatolla lähellä tuliristikkoa.
Hyppäsin silloin heti myymäläpöydän ylitse ja menin asuinhuoneeseen.
Paikalla huomasin hänet kuolleeksi ja melkein heti kiirehdin
ulko-ovelle hakeakseni apua. Ovella törmäsin herra Ayscoughiin, joka
oli juuri tulossa sisään minun avatessani ovea. Kerroin hänelle heti
löydöstäni. Siinä on avoimesti kerrottuna kaikki mitä tiedän asiasta."
"Ettekö kuullut kenenkään liikkuvan myymälän sisällä tai lähistöllä
silloin, kun te astuitte sisään?" kysyi ruumiintarkastaja.
"En kuullut mitään", Lauriston vastasi. "Siellä vallitsi täysi
hiljaisuus."
"Minkä vuoksi menitte sinne?"
"Lainaamaan rahaa kahta sormusta vastaan."
"Olivatko ne teidän omaisuuttanne?"
"Olivat."
"Olitteko ollut siellä aikaisemmin jollakin sentapaisella asialla?"
"Vain kerran."
"Milloin?"
"Viime viikolla", vastasi Lauriston. "Panttasin siellä, kelloni."
"Olette siis ollut rahapulassa?"
"Olen. Mutta vain jonkin aikaa -- odotin rahalähetystä."
"Toivoakseni olette sen sittemmin saanut", huomautti puheenjohtaja.
"Herra Ayscough oli luonani rahalähetyksen saapuessa", sanoi Lauriston
vilkaisten salapoliisiin. "Tapasimme sen -- tarkemmin sanoen kaksi
kirjettä -- asunnostani, kun lähdimme sinne yhdessä heti sen jälkeen,
mitä juuri olen kertonut teille."
"Olitte edellisellä kerralla suorittanut asianne tyttärentyttären
kanssa?" kysyi ruumiintarkastaja. "Ette ollut siis nähnyt vanhusta?"
"En koskaan tietääkseni nähnyt herra Multeniusta, ennenkuin tapasin
hänet kuolleena asuinhuoneensa lattialla", vastasi Lauristen.
Puheenjohtaja kääntyi poispäin tästä todistajasta ja katsoi siihen
pöytään päin, jonka ääressä herra Parminter ja poliisiviranomaiset
istuivat. Herra Parminter nousi hitaasti seisomaan, vilkaisi
Lauristoniin ja esitti ensimmäisen kysymyksensä rauhallisella, melkein
lempeällä äänellä aivan kuin olisi aikonut antautua todistajan kanssa
ystävälliseen jutteluun.
"Teidän kunnianhimonanne on siis kirjaileminen?" hän kysyi.
"Minä olen kirjailija", vastasi Lauriston.
Herra Parminter veti esiin nuuskarasian ja otti hyppysellisen nuuskaa.
"Oletteko julkaissut paljon?" hän kysyi kuivasti.
"Pari kolme kertomusta -- lyhyitä."
"Tuottivatko ne paljon rahaa?"
"Viisi puntaa kumpikin."
"Oletteko tehnyt mitään muuta elatukseksenne siitä lähtien kuin tulitte
Lontooseen kaksi vuotta sitten?"
"En ole."
"Kuinka paljon olette ansainnut kynällänne tänne tulonne jälkeen?"
"Noin kolmekymmentä puntaa."
"Kolmekymmentä puntaa kahtena vuotena."
"Millä olette elänyt?"
"Minulla oli rahaa ennestään", vastasi Lauriston. "Minulla oli kaksi
sataa puntaa kotoa lähtiessäni."
"Ja milloin se loppui?" kysyi Parminter.
"Viime viikolla."
"Ja niin veitte kellonne panttitoimistoon. Ja eilen, kun eivät
odottamanne rahat olleet saapuneet, teidän oli pakko mennä taas
panttitoimistoon? Mukaanne otitte, niin kuin juuri sanoitte, kaksi
sormusta -- teidän omaisuuttanne. Olenko oikeassa?"
"Täysin oikeassa -- kaksi sormusta -- minun omaisuuttani."
Herra Parminter kääntyi puhelemaan erään poliisiviranomaisen kanssa,
joka nostaen syrjään erään edessään olevan ruskean paperiarkin paljasti
saman sormustarjottimen, jonka Lauriston ja Ayscough olivat nähneet
Multeniuksen asuinhuoneen pöydällä. Samalla Parminter nosti omia
papereitaan ja otti niiden alta esiin Lauristonin sormukset. Hän otti
ne, pani kämmenelleen ja ojensi ne todistajaa kohti.
"Nämä sormuksetko te veitte panttitoimistoon?" hän kysyi.
"Niin", vastasi Lauriston. "Ne ovat äitini sormukset."
Parminter osoitti tarjotinta. "Näittekö tämän asuinhuoneessa, jossa
tapasitte vainajan?" hän kysyi. "Näin."
"Tuntuiko teistä kummalliselta, että omat sormuksenne muistuttivat niin
huomattavasti tällä tarjottimella olevia?"
"Ei", vastasi Lauriston, "minä en ymmärrä mitään sormuksista".
Parminter ojensi tyynesti sormustarjottimen puheenjohtajalle ja samalla
Lauristonin sormukset valkoisella paperilla. "Ehkä haluatte tarkastaa
näitä esineitä ja kiinnittää valamiesten huomion niihin?" hän sanoi ja
kääntyi taas todistajain aitioon päin. "Tahtoisin kysyä teiltä erästä
hyvin tärkeää seikkaa", hän jatkoi. "Teidän on paras harkita sitä
tarkoin, ennenkuin vastaatte. Se on teille tärkeämpi kuin ehkä ensi
kuulemalla tuntuu. Voitteko tyydyttävästi todistaa, että nuo kaksi
sormusta, joita väitätte omiksenne, ovat todella teidän?"
Tätä kysymystä seurasi kuolemanhiljaisuus oikeussalissa. Ihmisiä oli
tullut lisää vielä kuulustelun alettuakin, ja huone oli nyt täpö
täynnä. Jokaisen katse oli suunnattu Lauristoniin hänen seisoessaan
todistajain aitiossa ilmeisestikin syviin ajatuksiin vaipuneena.
Ja kahdesta silmäparista kuvastui kiihkeä levottomuus: Melky oli
hermostunut ja levoton, Zillah ilmeisestikin hyvin huolissaan. Mutta
Lauriston ei vilkaissut kumpaankaan, vaan kääntyi lopulta Parminteriin
päin vilpittömän näköisenä.
"Sormukset ovat minun", hän vastasi, "mutta en tiedä kuinka saan sen
todistetuksi".
Hillittyä mutinaa kuului oikeussalissa. Keskellä huonetta puheenjohtaja
ojensi sormukset eräälle poliisiviranomaiselle ja viittasi häntä
näyttämään niitä valamiehille. Ja taas kuului Parminterin lempeä ääni.
"Ette voi todistaa niitä omiksenne."
"Saanko selittää?" kysyi Lauriston. "Nähkääs -- voi mahdollisesti olla
ihmisiä, vanhoja ystäviä, jotka ovat nähneet nämä sormukset äitini
hallussa. Mutta en tiedä, mistä löytäisin semmoisia ihmisiä. Jos se on
välttämätöntä, voin koettaa."
"Teidän sijassanne ehdottomasti koettaisin", huomautti Parminter
kuivasti. "Milloin nuo kaksi sormusta sitten joutuivat teidän
haltuunne?"
"Äitini kuollessa", vastasi Lauriston.
"Missä olette säilyttänyt niitä?"
"Lukitussa arkussani."
"Ettekö ole koskaan missään tilanteessa näyttänyt niitä kenellekään?
Ajatelkaa."
"En", vastasi Lauriston. "En voi sanoa kenellekään näyttäneeni."
"Ette edes äitinne kuoleman jälkeen?"
"En. Otin tietysti haltuuni kaikki hänen tavaransa. En muista
näyttäneeni sormuksia kenellekään."
"Piditte ne arkussanne siihen asti kun otitte ne esiin hankkiaksenne
rahaa niitä vastaan?"
"Niin -- aivan oikein", myönsi Lauriston.
"Kuinka paljon rahaa teillä oli kaiken kaikkiaan, kun lähditte
panttitoimistoon eilen iltapäivällä?"
Lauristonin kasvoille levisi tumma puna.
"Minulla ei ollut rahaa laisinkaan, jos teidän täytyy se välttämättä
tietää", sanoi hän.
Taas kuului mutinaa oikeussalissa -- yleisön penkeillä istuvat
herkkämieliset naiset äännähtelivät säälistä, sillä he tunsivat itse
panttitoimistot sekä sen hädän, joka ajoi sinne menemään. Nyt heidän
sydämessään oli herännyt voimakas myötätunto todistajain aitiossa
seisovaa nuorukaista kohtaan. Mutta Lauriston alkoi äkkiä hymyillä
voitonvarmasti.
"Yhdentekevää", hän lisäsi vilkaisten Parminteriin, "tuskin tuntiakaan
oli kulunut sen jälkeen, kun sain neljäkymmentä puntaa kirjeissä.
Ayscough tietää sen!"
Parminter ei välittänyt laisinkaan tästä huomautuksesta. Hän oli
kuiskaillut poliisipäällikön kanssa ja kääntyi nyt puheenjohtajan
puoleen.
"Pyytäisin, että tämä todistaja astuisi alas muutamiksi minuuteiksi",
hän virkkoi. "Haluaisin saada neiti Wildrosen uudelleen esiin
kutsutuksi."
Puheenjohtaja viittasi Zillahia ystävällisesti palaamaan
todistaja-aitioon.
X