Päästyään ulos myymälästä Lauriston kääntyi äkkiä salapoliisin puoleen.
"Kuulkaahan!" hän virkkoi. "Toivoisin teidän ilmaisevan minulle suoran
totuuden. Epäilläänkö minua? Olenko minä -- tavalla tai toisella
vankina?"
Ayscough naurahti tyynesti, pudistaen päätään.
"Ette suinkaan vankina", hän vastasi. "Ja mitä tulee toiseen
kysymykseenne, niin -- no niin, tuumikaammepa sitä seuraavalta kannalta
-- otaksukaamme, että te olisitte ollut minun sijassani ja minä teidän
sijassanne puoli tuntia sitten. Mitä olisitte ajatellut tavatessanne
minut sellaisten asianhaarain vallitessa kuin minä teidät? Mitä
sanotte?"
"Niin", vastasi Lauriston vähän aikaa mietittyään, "ehkäpä oli
luonnollista, että epäilitte minua tavatessanne minut siellä yksin
vanhuksen kanssa. Mutta --"
"Tässä tapauksessa ei ole niinkään kysymys epäluulosta kuin halusta
vakuuttautua viattomuudestanne", keskeytti hänet salapoliisi. "Näytätte
sivistyneeltä ja hienolta nuorukaiselta, ja luultavasti olette
selittänyt kaikki aivan oikein. Minä tahdon vain päästä varmuuteen
siitä -- haluaisin sitä todella! En suinkaan olisi iloinen, jos tämä
juttu selviäisi teidän vahingoksenne, sen vakuutan. Ja jos tahtoisitte
kertoa minulle itsestänne ja siitä, kuinka johduitte menemään
Multeniuksen luokse, niin se sopisi oikein hyvin."
"Siitä ei ole paljonkaan sanottavaa", vastasi Lauriston. "Tulin
Skotlannista Lontooseen noin kaksi vuotta sitten ansaitsemaan
elatustani kirjoittamalla. Minulla oli tullessani jonkin verran
rahaa, ja sillä olen elänyt tähän asti. Nyt juuri olen vasta alkanut
ansaita jotakin. Olen viime kymmenen tai kahdentoista päivän kuluessa
odottanut maksuosoitusta parista kirjoituksestani. Viime viikolla
jouduin rahapulaan ja niin vein kelloni panttitoimistoon, jossa tapasin
tuon nuoren naisen. Kun en ollut vielä tänäänkään saanut rahojani,
menin taas panttitoimistoon niiden sormusten kera, joista olen teille
puhunut ja jotka näytinkin teille. Ja -- siinä onkin kaikki. Se on
vielä mainitsematta, että minut neuvoi herra Multeniuksen luokse eräs
hänen sukulaisensa, herra Rubinstein, joka asuu samassa paikassa kuin
minäkin. Hän tuntee minut."
"Siis Melky Rubinstein!" virkkoi Ayscough. "Tunnen kyllä Melkyn. Hän on
nokkela mies, möi minulle kerran tämän neulan, joka on kaulaliinassani.
Niin, tuo tuntuu hyvin vilpittömältä kertomukselta, herra Lauriston.
En epäile laisinkaan, että asia järjestyy hyvin. Teillä on varmaankin
ystäviä Lontoossa?"
"Ei sitten ainoaakaan", Lauriston vastasi. "Ei edes yhtä tuttavaakaan.
Olen elänyt aivan yksikseni ja tehnyt kovasti työtä. Minulla ei ollut
aikaa eikä haluakaan seurusteluun. Tässä on talo, jossa asun -- ei se
ole minkään arvoinen, mutta tulkaa sisään."
He olivat nyt tulleet rouva Flitwickin asunnon kohdalle, ja emäntä itse
seisoi kapeassa ja kehnonnäköisessä käytävässä heidän astuessaan sisään.
Hän otti heti esiin kaksi kirjettä.
"Tässä on kaksi kirjettä teille, herra Lauriston", hän sanoi vilkaisten
tutkivasti Ayscoughiin. "Toinen niistä on kirjoihin merkitty, minä
allekirjoitin sen. Pidin ne sitten itse hallussani enkä lähettänyt
niitä teidän huoneeseenne."
"Kiitos, rouva Flitwick", virkkoi Lauriston. Hän otti kirjeet, näki
kirjoihin merkityn kirjeen osoitteesta, että se oli John Purdielta, ja
huomasi toisen kirjeen tulleen siltä aikakauslehdeltä, jolle hän oli
myynyt kertomuksensa. Sitten hän kääntyi Ayscoughin puoleen. "Tulkaa
huoneeseeni", hän jatkoi. "Jutellaan siellä."
Ayscough seurasi häntä hänen huoneeseensa. Kun he olivat päässeet
sisään, ja ovi oli suljettu, avasi Lauriston aikakauslehdeltä saapuneen
lähetyksen ja otti sieltä esiin painetun kaavakkeen ja kahdenkymmenen
punnan maksuosoituksen. Hän vilkaisi niihin ja työnsi ne sitten
salapoliisin käteen.
"Kas niin", hän virkkoi huoahtaen sekä mielenhuojennuksesta että
voitonriemusta. "Tässä on todistus toisen väitteeni oikeudesta. Tämä
on odotettu maksuosoitus, josta puhuin teille. Suokaa anteeksi, että
silmäilen toistakin kirjettäni." Kirjoihin merkityssä kirjeessä oli
kahdenkymmenen punnan seteli ja pikaisesti kyhätty kirje, jonka
Lauriston luki innokkaasti. Se kuului: "Kelpo Andie. Sain vasta nyt
kirjeesi, sillä olen ollut matkalla pari viikkoa enkä saanut sinä
aikana lainkaan postia. Luonnollisestikin pidät minua luotonantajanasi,
kunnes kirjasi ilmestyy -- ja vielä sen jälkeenkin, jos se on
tarpeellista. Täällä on keskeneräisenä eräs juttu, mutta minä tulen
päivän parin kuluttua Lontooseen asioita järjestämään ja käyn heti
tultuani luonasi. Suo anteeksi nämä huolimattomat rivit -- posti lähtee
juuri. Uskollinen ystäväsi John Purdie."
Lauriston ojensi tämänkin kirjeen Ayscoughille.
"Jollei minulla olekaan ystäviä Lontoossa niin tuossa on todistus
siitä, että minulla on omassa maassani!" hän huudahti. "Voi, jospa nuo
kirjeet olisivat tulleet ennenkuin lähdin Praed-kadulle!"
"Aivan niin!" yhtyi häneen salapoliisi vilkaisten kirjeisiin ja
niiden mukana seuranneisiin rahalähetyksiin. "Joka tapauksessa minua
ilahduttaa, että olette voinut näyttää minulle nämä, herra Lauriston.
Mutta -- näin meidän kesken sanoen -- toivoisinpa, etteivät nuo
sormukset olisi olleet niin suuressa määrin saman näköiset kuin
ne, jotka olivat vanhuksen pöydällä tarjottimella. Se oli onneton
yhteensattuma, sillä jotkut saattaisivat nähkääs luulla, että te olitte
juuri siepannut pari sormusta lähtiessänne panttitoimistosta."
"Sormukseni ovat olleet tuossa arkussa pari kolme vuotta", vakuutti
Lauriston. "Ne kuuluivat äidilleni, ja luulen hänen omistaneen ne monta
vuotta ennen kuolemaansa. Ehkäpä ne ovat saman näköiset kuin ne, jotka
näimme tarjottimella, mutta --"
"No niin, tehän voitte kutsua jonkun, jos se on tarpeellista,
todistamaan, että ne olivat äitinne omat, vai kuinka?" kysyi Ayscough.
"Se saattaa asiat tolalleen siinä kohden. Ja mitä muuhun tulee, on se
onneksenne, että tunnette Melky Rubinsteinin ja että tyttö tunsi teidät
entiseksi asiakkaaksi. Mutta olisinpa totisesti suonut, että olisitte
vilahdukselta nähnyt jonkun lähtevän myymälästä! Sillä siitä ei ole
epäilystäkään, että vanhusta on kohdannut väkivaltainen kuolema."
"Siitä asiasta en tiedä mitään", sanoi Lauriston. "En nähnyt ketään."
Juuri silloin Melky tuli sisään. Hän vilkaisi pöydällä olevaan
maksuosoitukseen ja rahoihin ja nyökkäsi Lauristonille päätään aivan
kuin olisi ymmärtänyt niiden merkityksen. Sitten hän kääntyi Ayscoughin
puoleen melkein levottomana.
"Kuulkaahan, herra Ayscough!" hän virkkoi rukoilevasti. "Ette suinkaan
ole niin julma, että sekoittaisitte tämän nuorukaisen äskeiseen
tapahtumaan. Hitto vieköön, herra Ayscough, minä en voisi uskoa hänestä
sellaista, en millään muotoa, ei myöskään serkkuni Zillah, jonka
tunnette hyvin. Herra Lauriston on siivo kuin karitsa, herra Ayscough
-- tunnenhan minä hänet, me kun olemme asuneet monta kuukautta täällä
samassa paikassa. Menen hänestä ehdottomasti takuuseen, herra Ayscough.
Ja te, poliisiherrat, tunnette minut. Ettekö tunnekin, herra Ayscough?"
"Kyllä, kyllä, vieläpä oikein hyvinkin, nuorukainen", myönsi
salapoliisi lämpimästi. "Ja sanonpa teille jotakin -- minun on
vaivattava herra Lauristonia tulemaan kanssani poliisiasemalle
antamaan vain asiallinen selonteko tapauksista ja sitä paitsi vähän
lisävalaistusta. Minä puolestani olen häneen tyytyväinen, ja niin ovat
epäilemättä meidän toisetkin miehet. Mutta tulkaa te, Melky, meidän
mukanamme sinne ja sanokaa jotakin hänen puolestaan, esimerkiksi, että
olette tuntenut hänet jo jonkin aikaa. Se auttaa varmasti."
"Teen mitä tahansa ystävää auttaakseni, herra Ayscough", virkkoi Melky.
Hän viittasi Lauristonia panemaan rahat taskuunsa. "On hauska nähdä,
että kirjeenne ovat tulleet", hän kuiskasi heidän laskeutuessaan
alas portaita. "Kuulkaahan, mitä sanon korvaanne -- älkää kertoko
näille poliisimiehille muuta kuin mikä on välttämätöntä -- minä pidän
teidän puoltanne." Salapoliisin selonteko, muutamat Lauristonille
tehdyt kysymykset ja Melkyn innokas Lauristonin puolustelu riittivät
tyydyttämään poliisiviranomaisia, joten Lauristonin sallittiin lähteä,
poliisipäällikön vain ensin ilmoitettua hänelle, että hänen oli
saavuttava tutkintoon tärkeimpänä todistajana. Lauriston lähti Melkyn
kanssa kadulle.
"Tulkaa syömään illallista rouva Goldmarkin ruokalaan", ehdotti Melky.
"Minulla tulee tänä iltana olemaan täysi työ ukkoraukan luona, mutta en
ole nauttinut mitään päivällisestä lähtien."
Lauriston kuitenkin kieltäytyi. Hän tahtoi mennä heti kotiin
kirjoittamaan kirjeitä. Mutta hän lupasi pistäytyä panttitoimistoon
myöhemmin illalla nähdäkseen, voisiko olla miksikään hyödyksi
ja kuvatakseen Melkylle tarkoin millaisena oli tavannut vanhan
panttilainaajan.
"Vai niin", virkkoi Melky heidän pysähtyessään ruokalan ovelle. "Tulee
tosiaankin olemaan jännittävää saada selville mies, joka nitisti
vanhuksen. Kyllä kai! Mutta minä aion myöskin ryhtyä siihen leikkiin --
saatikka sitten poliisi." Rouva Goldmark oli ulkona. Hänen sijaisenaan
toimiva tarjoilijatar kertoi hänen kuulleen uutisen ja lähteneen
parhaimpansa mukaan auttamaan Zillahia. Kun ei Melkyllä niin muodoin
ollut tilaisuutta päästä puheisiin rouva Goldmarkin kanssa, tilasi
hän illallisensa ja mietti ja punnitsi asioita kovasti syödessään.
Enimmäkseen hänen ajatuksensa suuntautuivat siihen yksinäiseen
platinaiseen nappiin, jonka hän oli huolellisesti sijoittanut
liivintaskuunsa.
Melkyn luja vakaumus oli nyt jo, että irtonapin oli pudottanut Daniel
Multeniuksen perähuoneeseen joku henkilö, jolla ei ollut sinne mitään
asiaa -- toisin sanoen sama mies, joka oli surmannut vanhuksen.
Siitä lähtien kun Melky oli löytänyt tuon napin, hän oli harkinnut
millä lailla saisi sen omistajan käsiinsä. Yhdestä asiasta hän jo
oli varma -- nimittäin siitä, että sen omistaja, kuka hän lieneekin
ollut, ei ollut tavallinen henkilö. Eihän ihmisillä ylimalkaan ole
platinasta tehtyjä kalvosinnappeja tai rintaneuloja. Mistä siis johtui,
että yksinäinen koristenappi, joka oli tehty paljon arvokkaammasta
metallista kuin kullasta ja valmistettu ja somistettu ihan erikoisella
tavalla, oli joutunut Daniel Multeniuksen huoneen takkamatolle? Ei
ollut todennäköistä, että vanhus olisi pudottanut sen sinne. Ei, Melky
oli vakuutettu siitä, että sen oli pudottanut sinne kalvosimestaan
joku, joka oli ollut Danielin luona vähää ennen kuin Andie Lauriston
oli tullut sisään ja joka oli jostakin käsittämättömästä syystä
nitistänyt vanhuksen. Nyt oli vain saatava selville, kuka tuo mies oli.
-- Siitä on päästävä selville vaikka millä tavoin, -- tuumi Melky. --
Muuten tuo poika-parka on kauniisti pinteessä -- hitto vieköön, niin
hän on. Ja se ei kelpaa.
Vaikka Melky olikin nokkela liikemies ja vaikka hänen olikin
täytynyt lapsesta alkaen raivata itse tiensä maailmassa, oli hän nyt
tulemaisillaan herkkätunteiseksi. Hän oli tutkinut Lauristonia läheltä
ja alkanut tuntea ehdotonta myötämielisyyttä häntä kohtaan. Sitä paitsi
hän tiesi serkkunsa Zillahin, joka oli tähän asti ollut monen miehen
ihailun esineenä, rakastuneen Lauristoniin. Lauriston oli ehdottomasti
pelastettava. Melky tunsi poliisien menettelytavan ja oli vakuutettu
siitä, että mitä Ayscough, hyväluontoinen mies, ajattelikin, ylemmät
viranomaiset pitäisivät Lauristonin läsnäoloa panttitoimistossa
erittäin epäilyttävänä. Oikea syyllinen oli ehdottomasti löydettävä. Ja
hänen, Melkyn, täytyi olla mukana siinä leikissä.
Hän lopetti illallisensa yhä syvissä mietteissä. Sitten hän lähestyi
kassanhoitajaa maksaakseen laskunsa. Se nuori nainen, jonka rouva
Goldmark oli jättänyt sijaisekseen, kohotti pöydän kantta ottaakseen
esille vaihtorahaa -- ja Melkyn hämmästyneet silmät osuivat samalla
erääseen esineeseen, joka oli pienen paperikasan päällä. Se oli sen
platinaisen kalvosinnapin pari, joka oli Melkyn taskussa. Muitta
mutkitta -- tuttu kun oli talossa -- hän otti sen heti käteensä.
"Mikä tämä arvoesine on?" hän kysyi.
"Tuoko?" virkkoi tarjoilijatar välinpitämättömästi. "Yksi tytöistä otti
sen hiljattain pöydältä, jonka ääressä eräs vieras oli syönyt. Hän oli
luultavasti pudottanut sen. Rouva Goldmark väittää sitä arvokkaaksi ja
on sen vuoksi pannut sen talteen siltä varalta, että hän taas ilmestyy.
Mutta emme ole nähneet häntä sen koommin."
Melky katseli tarkoin tätä toista irtonappia. Sitten hän pani sen
takaisin entiselle paikalleen, otti saamansa pikkurahat ja lähti pois
-- pysyen merkitsevästi vaiti.