Vastatullut, vanhahko, tukeva mies, joka yksinkertaisista vaatteistaan
huolimatta näytti aivan kuin jonkinlaiselta virkamieheltä kädessään
olevien asiapaperien vuoksi, joita hän katseli sisään tullessaan,
hätkähti ja huudahti, kun Lauriston kiireissään syöksyi häntä vastaan.
"Hohoi!" hän sanoi. "Mikä nyt on? Näytätte olevan kovasti kiireissänne,
nuori mies!"
Lauriston, joka oli kovasti hengästyksissään kiihtymyksestä, kääntyi ja
osoitti pikku huoneen avonaista ovea.
"Tuolla makaa vanha mies kuolleena!" hän kuiskasi. "Harmaapartainen
vanhus -- onkohan hän panttilainaaja -- herra Multenius?"
Vastatullut tuijotti hämmästyneenä, kurkotti kaulaansa nähdäkseen
siihen suuntaan, johon Lauristonin vapiseva sormi osoitti, ja astui
sitten lähemmäksi. Mutta äkkiä hän pysähtyi, viittasi Lauristonia
menemään edellä ja sulki ulko-oven, ennenkuin meni perähuoneeseen hänen
jäljessään.
"Vai niin, missä siis?" hän kysyi. "Kuollutko, sanotte?" Hän seurasi
Lauristonia, huudahti kuuluvasti nähdessään maassa makaavan olennon,
kumartui sitten alas ja laski kätensä hänen otsalleen. "Olitte
oikeassa, nuori mies, hän on kuollut", hän virkkoi matalalla äänellä.
"Hän on jo ollutkin kuolleena muutamia minuutteja. Mutta missä tyttö
on, hänen tyttärensä tytär? Oletteko nähnyt ketään?"
"En yhtäkään sielua", vastasi Lauriston. "Siitä lähtien kun tulin, on
koko paikka ollut yhtä äänetön kuin se on nyt!"
Mies tuijotti häneen jonkin hetken aivan sanattomana. Sitten hän juuri
kuin tuntien huoneuston joka sopen meni sisemmälle ovelle, työnsi sen
auki ja paljasti siten näkyviin portaat.
"Haloo!" hän huusi kovalla äänellä. "Haloo! Neiti Wildrose! Oletteko
siellä?"
Nyt Lauriston kuuli ensimmäisen kerran Zillahin sukunimen. Tuon
järkyttävän havainnonkin rinnalla se tuntui hänestä kovin runolliselta.
Mutta hänellä ei ollut aikaa ruveta ajattelemaan sitä -- mies palasi
asuinhuoneeseen.
"Hänen täytyy olla ulkona", virkkoi tämä. "Sanotteko tavanneenne
Multeniuksen näin?"
"Kyllä -- tuossa näin hänet", vastasi Lauriston. "Aivan äsken."
"Ja mitä te täällä teitte?" kysyi mies. "Kuka te olette?"
Lauriston luuli huomaavansa epäluuloisen sävyn näissä kysymyksissä, ja
hän suoristautui punastuen.
"Nimeni on Andrew Lauriston", hän vastasi. "Asun aivan lähellä. Tulin
tänne asioissa. Entä kuka te olette?"
"No, jos siitä on kysymys, nuorukainen", vastasi mies, "olen etsivän
osaston kersantti Ayscough -- hyvinkin tunnettu näillä seuduin! Tulin
tapaamaan vanhaa herraa näiden papereiden vuoksi. Mitä asiaa teillä
sitten oli?"
Hän katseli Lauristonia hyvin tutkivasti, ja Lauriston, joka äkkiä
tajusi epäedullisen asemansa, päätti puhua hänelle avoimesti.
"No, jos ehdottomasti haluatte tietää sen", hän virkkoi, "tulin
lainaamaan rahaa näitä sormuksia vastaan".
Ja hän avasi vasemman kätensä ja näytti salapoliisille ne kaksi
sormusta, jotka oli ottanut arkustaan tuskin puolituntia sitten.
"Teidän omaisuuttanne?" kysyi Ayscough.
"Tietysti ne ovat minun!" huudahti Lauriston. "Kenen muun ne olisivat?"
Ayscoughin katse siirtyi sormuksista pöydälle, joka oli melkein
keskellä huonetta. Lauristoninkin katse kääntyi sinne päin.
Kaksi seikkaa osui paikalla hänen silmiinsä. Pöydällä oli pieni
tarjotin täynnä sormuksia, jokseenkin samanlaisia laadultaan ja
ulkomuodoltaan kuin ne, jotka hänellä oli kädessään: vanhanaikuisia
sormuksia. Uunin yläpuolella olevien kaasulamppujen valo osui noiden
sormuksien timantteihin ja sytytti aivan kuin pieniä tuliliekkejä.
Siellä täällä hän näki helmien välkkyvän. Mutta pöydällä oli toinenkin
esine. Juuri tuon sormustarjottimen vieressä oli kirja, kauniisti
sidottu nelitaitteinen teos, jonka selustassa ja reunoissa oli paljon
hienoja kultakuvioita ja jonka raskaita nahkakansia liittivät toisiinsa
kullatut soljet. Näytti siltä kuin joku olisi äsken heittänyt kirjan
huolimattomasti pöydälle.
Mutta Ayscough kiinnitti tuskin ollenkaan huomiota kirjaan; hänen
silmänsä olivat luodut tarjottimella oleviin sormuksiin, ja sitten hän
vilkaisi Lauristonin sormuksiin.
"Hm", hän virkkoi sitten. "Omituista, että teillä on juuri samanlaiset
sormukset kuin nuo tuolla, nuori mies. Eikö olekin?"
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Lauriston kovasti punastuen, "Ettehän vain
luule --"
"En luule mitään -- nyt vielä", vastasi salapoliisi tyynesti. "Mutta
teidän on jäätävä tänne minun kanssani, kunnes saan selville enemmän.
Tulkaa ovelle -- meidän on saatava tänne apua."
Lauriston huomasi, ettei ollut muuta keinoa kuin totella, ja hän
seurasi Ayscoughia katuovelle. Salapoliisi avasi sen, katseli ulos ja
odotettuaan joitakin minuutteja viittasi luokseen poliisin, joka sattui
kulkemaan ohitse. Kun Ayscough oli kuiskannut hänelle pari sanaa, lähti
poliisi pois, ja Ayscough viittasi Lauristonia palaamaan myymälään.
"No niin", virkkoi salapoliisi, "joku meidän miehistä ja lääkäri
tulevat muutamien minuuttien kuluttua. Kertokaapa minulle nyt tarinanne
meidän odotellessamme heidän tuloaan. Olette rehellisen näköinen
nuorukainen, mutta täytyyhän teidän myöntää, että näyttää jokseenkin
kummalliselta, kun tapasin teidät juoksemassa ulos tästä myymälästä
vanhan Multeniuksen maatessa kuolleena perähuoneessa, etenkin kun
teillä on kädessänne kaksi sormusta, jotka kovasti muistuttavat hänen
hallussaan olevia sormuksia! Kertokaapa nyt minulle, kuinka kaikki
tapahtui."
Lauristen kertoi hänelle suoran totuuden kellon panttaamisesta tähän
käyntiin asti. Ayscough katseli häntä tarkoin ja nyökkäsi sitten
päätään.
"Tuo tuntuu luotettavalta kertomukselta, herra Lauriston", hän sanoi.
"Minulla on suuri halu uskoa teidän joka sananne. Mutta minun on
selostettava ne ja kaikki muut asianhaarat, ja teidän täytyy todistaa,
että nuo sormukset kuuluivat äidillenne, ja kaikki muu, ja niinikään
on teidän jäätävä tänne, kunnes tohtori ja joku poliisimies tulevat.
Kuinkas kummallista, että vanhus sattui olemaan yksin! Missähän hänen
tyttärensä tytär on?"
Mutta juuri hilloin aukeni katuovi, ja Zillah tuli sisään suuri kimppu
kukkia toisessa kainalossa ja muutamia pieniä paketteja toisessa.
Nähdessään nuo kaksi miestä hän säpsähti. Lauristonin huomatessaan hän
punastui, mutta kalpeni taas nähdessään Ayscoughin ilmeisesti pitävän
nuorukaista silmällä.
"Herra Ayscough!" hän huudahti. "Mikä nyt on -- onko jotakin hullusti?
Mitä te teette täällä?" hän jatkoi nopeasti kääntyen Lauristoniin.
"Täällä myymälän perällä! Mitä on tapahtunut? Sanokaa minulle,
jompikumpi!"
Salapoliisi pysytteli Lauristonin kanssa tahallaan Zillahin ja myymälän
perällä olevan avonaisen oven välillä. Hän kumarsi ystävällisesti
Zillahille.
"Kas niin, hyvä neiti", hän virkkoi.
"Älkää pelästykö -- isoisännehän oli jo hyvinkin vanha mies, emmekä me
voi toivoa vanhusten elävän ikuisesti. Ottakaa siis asia rauhallisesti!"
Tyttö kääntyi ja laski kukkansa ja käärönsä pöydälle. Lauriston, joka
tarkasteli häntä levottomana, huomasi hänen koettavan karaista itseään.
"Tarkoitatteko siis, että hän on kuollut?" hän kysyi. "Minä olen
rauhallinen -- näettehän, että olen rauhallinen. Kertokaa minulle mitä
on tapahtunut, kertokaa te minulle", hän lisäsi katsoen Lauristoniin.
"Kertokaa minulle nyt heti!"
"Minä tulin sisään enkä nähnyt täällä ketään ja silloin vilkaisin
sisään tuon perähuoneen ovesta", vastasi Lauriston, "ja näin isoisänne
makaavan lattialla. Silloin hypähdin myymäläpöydän ylitse ja menin
hänen luokseen."
Zillah astui lähemmäksi ikäänkuin mennäkseen perähuoneeseen. Mutta
salapoliisi pysähdytti hänet katsellen hänestä Lauristoniin.
"Te tunnette tämän nuoren miehen, neiti Wildrose?" hän kysyi. "Olette
siis tavannut hänet ennen?"
"Olen", vastasi Zillah varmasti. "Hän on herra Lauriston. Olkaa hyvä
ja antakaa minun mennä sisään. Eikö mitään voi tehdä?"
Mutta Ayscough vain pudisti päätänsä. Ei voinut tehdä mitään muuta kuin
odottaa tohtorin tuloa. He menivät tytön perässä vierashuoneeseen ja
seisoivat hänen vieressään hänen kumartuessaan vainajan puoleen. Hän ei
ilmaissut millään lailla suruaan, ja kun Ayscough sitten ehdotti, että
hän menisi yläkertaan; kunnes tohtori tulisi, hän lähti rauhallisesti
pois.
"Eikö meidän olisi paras nostaa hänet sohvalle?" kysyi Lauriston.
"Ei ennenkuin poliisi ja lääkäri ovat nähneet hänet", vastasi Ayscough
pudistaen päätään. "Minä tahdon tietää kaikki tarkoin -- mahdollisesti
hän on kuollut luonnollisella tavalla jonkinlaiseen kohtaukseen tai
mahdollisesti ei. Hetken kuluttua he ovat täällä."
Lauriston huomasi pian joutuneensa toimettomaksi katselijaksi,
kun poliisikomisarjus, eräs siviilipukuinen mies, ja tohtori
tutkivat ruumista kuultuaan Ayscoughin selostuksen äskeisistä
tapauksista. Lauriston huomasi itseään katseltavan epäluuloisesti, ja
Poliisikomisarjus käski jokseenkin jyrkästi hänen pysyä paikallaan.
Ja mahdotonta olisikin ollut päästä pois, sillä eräs poliisi seisoi
ovella, jonka hän oli lukinnut esimiehensä käskystä. Koko paikassa
vallitsi yleinen, synkkä hiljaisuus tohtorin puuhaillessa vainajan
ääressä.
"Tämän miehen kimppuun on hyökätty!" virkkoi tohtori kääntyen äkkiä
poliisikomisarjuksen puoleen. "Katsokaahan tätä! -- häntä ei ole
ainoastaan puristettu lujasti oikeasta käsivarresta -- näettehän tuon
mustelman -- vaan myöskin kuristettu hurjasti kurkusta. Siitä ei ole
epäilystäkään. Vanha ja ilmeisestikin heikko kun hän oli, ei hän olisi
muuta tarvinnutkaan kuin pelästyksen kuollakseen. Mutta asian vaiheet
ovat epäilemättä olleet sellaiset kuin äsken sanoin." Komisarjus katsoi
tuimasti Lauristoniin.
"Näittekö jonkun lähtevän täältä tullessanne sisään?" hän kysyi.
"Täällä ei ollut ketään minun tullessani, ei katuovella eikä
sivuovella", vastasi Lauriston viipymättä. "Koko paikka oli aivan
hiljainen ja autio vanhusta lukuun ottamatta. Ja hän oli kuollut, kun
tulin hänen luokseen."
Poliisikomisarjus veti Ayscoughin syrjään ja he puhelivat kuiskaten
muutamia minuutteja vilkaisten silloin tällöin Lauristoniin. Viimein he
tulivat hänen luokseen.
"Minun tietojeni mukaan teidät tunnetaan täällä, ja asuntonne on
täällä", virkkoi poliisikomisarjus. "Eihän teillä liene mitään sitä
vastaan, että salapoliisi tulee kanssanne asuntoonne -- epäilemättä
voitte vakuuttaa hänet luotettavuudestanne ja muista seikoista. Minä en
tahdo epäillä mitään, mutta -- tehän ymmärrätte!"
"Ymmärrän", vastasi Lauriston. "Minä näytän tai kerron hänelle, mitä
hän vain haluaa. Olen ilmaissut teille yksinkertaisen totuuden."
"Menkää siis hänen kanssaan", määräsi poliisikomisarjus. "Tehän
tiedätte tehtävänne, Ayscough!"
Puoli tuntia myöhemmin, kun vainaja oli kannettu huoneeseensa ja
myymälä ja talo oli suljettu, seisoi Melky Rubinstein, joka oli tullut
poliisien vielä ollessa siellä ja jäänyt sinne heidän lähdettyäänkin,
yläkerran arkihuoneessa puhellen Zillahin kanssa. Melky oli harvinaisen
totinen. Zillah oli jo havainnut, että poliisi epäili Lauristonia.
"Minä lähden nyt katsomaan, mitä salapoliisi puuhaa hänen luonaan",
virkkoi Melky. "Minä en ainakaan epäile häntä lainkaan! Mutta hän on
hankalassa asemassa -- ja sitten vielä nuo sormukset! Jospa hän vain
olisi näyttänyt ne ensin minulle, Zillah!"
"Mene nyt, Melky!" pyysi Zillah vesissä silmin. "Tietenkään hänellä ei
ole mitään tekemistä tämän jutun kanssa. Voi, jospa en olisikaan mennyt
ulos!"
Melky lähti alakertaan. Hän pysähtyi hetkiseksi pieneen
vierashuoneeseen katsellen mietteissään paikkaa, jossa vanhus
oli tavattu kuolleena. Ja äkkiä hänen terävät silmänsä näkivät
esineen, joka oli ihan tuliristikon vieressä, puolittain takkamaton
reunakoristuksen alla. Hän kumartui ottamaan sen ja huomasi, että se
oli kalvosimen irtonappi, platinasta tehty ja omituisella kuviolla
koristettu.
V