(Yö ja sama paikka. Elma makaa raunion juurella, ja Hanna, seisten sen
nojalla, sitelee puolanvarsista seppeliä.)
HANNA. Sun tavatkoot kuin uhrin seppelöityn
Täss' unta kuolon maaten kankahalla.
Siis kannat ensin seppeliä Tuonen
Ja sitten päähäs painat morsiuskruunun,
Päinvastoin impein kohtaloa ennen.
Heit' ensin templi vartoi Hyymenin
Ja vasta sitten kuolon kylmä kranssi.
Makeesti makaa, ja kun heräyt,
Sua syleilevi oma sulhases,
Ja Paulin kultasena Hannan kohtaat.
Oi, aika armas, olla morsianna
Ja päivät lemmen juhlaan lukea
Hääpukuansa neuloin valkoista!--
Nyt, Elmani, on seppelesi valmis,
Ja kulmillesi lasken sen.
(Asettaa seppelen Elman päähän.)
Näin makaa koska lähestyy sun isäs,
Ja jos ei sydäntänsä tämä haamu
Voi liikuttaa, niin kivestä hän on.--
Ken tulee? Minä metsän kätköön riennän.
(Juoksee pois. Martti tulee.)
MARTTI (yksin). Tässä on paikka, jossa pitää tapahtuman kamppaus;
puol-yön hetki on nyt lyönyt. He kaiketi ovat tässä kohta, Markus Niilon
kanssa, ja Maunoa seuraa varamiehenä Yrjö; niin on isäntäni määrännyt.
Mutta olenpa tässä käskemätönnä vieraana minä, ja antavatpa minulle
tästä hyvän vauhdin, jos mun huomaavat. Mutta piiloon tahdon pistää
itseni ja luuhistellen katsella metsästä kuinka leikki käy. (Havaitsee
Elman.) Ken siinä? Ken makaa siinä? Elma! Ja vaalea kuin ruumis.
(Tunnustaa häntä otsaan.) Kuollut! Kuollut on tyttö!--Oi, murheen ajat!
Nyt astu hautaan myös, Martti. Palvelus-aikas on loppunut, et jaksa
enään täällä kinnustella; sillä hän, joka sun piti voimissa, on
poissa.--Sun hymyilemises maksoi päivän vaivat. Sun olentoas katsella,
kanssas haastella saada, se mielelleni antoi uutta mehua, (pidellen
koipiansa) ja näiden luupilli-kurjain täytyi seurata tahdon viittausta
ja kaikki kävi hyvin. Mutta nyt, nyt kymerryn kasaan, vaivun mullan
rakoseen... Te Viitalan paroonit ja perkeleet, teidän tähtenne kaikki
tämä. Voi jospa olisin minä myllynkivenä, päällimmäisnä nimittäin, ja
saisin jauhota teitä tampuksi Kuuselan elikoille.--Mullan rakoseen
vaivun, ja sitten olkoon unohdettu elon pitkä, tukala päivätyö, ja
merkki pulkkaani piirretty kunnialla.--Mitä näen tuossa? Pienen pullon.
Siitä on hän imenyt kuolemansa ja niinmuodoin itse tehnyt päivistänsä
lopun. Oi, lapsi katala! (Markus ja Niilo, varustettuna miekoilla
tulevat.) Tuossa tulevat verta janoovat partit.
MARKUS. Tekeekö hän meistä pilkkaa ja lähettää vastaamme hänet?
NIILO (erikseen). Mitä näen minä? Elma! Haa! Nyt jotain aavistan.
MARKUS (huomaten Elman). Mutta mitä eläviä taulukuvia näytetään tässä?
Miksi makaa hän tuossa ja miksi seisot tässä sinä?
MARTTI. Ijankaikkisuuden unta hän makaa, ja minä vietän valvojaisiansa.
MARKUS. Kuollut?
MARTTI. Kruunattuna uhrina. Ja tyhjennetty pullo jalkainsa juuressa
näyttää, kuinka hän on kuollut.
NIILO (erikseen). Ken tiesi vartoa tätä?--Sorea Elma kuollut! Kirous ja
kiusa! Ja hukkaan työtä tein, hukkaan menetin rahat. Elma kuollut? Tämä
käy sydämmelle. Oi kirous ja helvetti!
MARKUS (erikseen). Tyttö oli kuitenki viaton. (Ääneensä.) Mutta miksi
joudutti hän itse surmansa?
MARTTI. Miksi! Te kysytte miksi?
MARKUS. Niin kyllä, sinä lurjus. Enpä ole kiehtoillut juuri tarkkoja
tietoja elämänsä tarinasta.
MARTTI. Tahdotteko siis tietää kuolemansa syyn?
MARKUS. Yhtä kaikki. Hän olkoon kuollut ja tulkoon haudatuksi.
MARTTI. Hyvät herrat, tepä tämän ihanan immen syöksitte kuolemaan.
MARKUS. Ukko, mitä rohkenet sanoa?
MARTTI. Sen rohkenen. Mua villittää tämän hyvän lapsen kuolema. Se
tunturina teitä painakoon ja vielä raskaammin teitä, herra Niilo, joka
rakensitte murhaleikin, jota hetken päästä tässä näemme harjoitettavan,
ja tämäpä juuri peloittaa kauniin Elman elosta. Kirous päällenne, herra
Niilo!
NIILO. Sinä kehnomielinen koira, tahdotko pitää kitas?
MARTTI. Häpee, nallikka.
MARKUS. Ukko, ukko, ohjaa sinä kieltäs.
NIILO. Jospa tietäisitte, elatusisäni, että olemme tekemisissä häijyn
riivatun kanssa, joka ei ainoastaan ole herjannut minua, mutta teitä
myös, teidän aatelis-nimeänne ja mainettanne, ja tämän teki hän
hävyttömillä terveisillä tuon tyhmän paimenpojan kautta.--Niin, ukko,
valehtelenko?
MARKUS. Donnerwetter! Hänkö herjaisi minun nimeäni?
MARTTI. Kunnia vasten kunniaa, naapurit.
MARKUS. Vai niin! Kyllä sun opetan, hunsvotti, sinä kaiken sen edusmies,
mikä on plebeijiläistä ja alhaista. Sinä konna! Enpä tahdo kuitenkaan
sinuun koskemalla soaista käsiäni, mutta,--pidä hänet niskastansa
kiinni,--lahjoittaa sinulle muutaman potkauksen aatelijalastani, ja mene
sitten tiehesi.--Pidä kiinni hänestä. (Niilo tarttuu Martin kaulukseen
yhdellä kädellä.)
NIILO. Hänen ehkä annamme vaan hävetä.
MARKUS. Muutama potkaus hänen pitää saaman, ei auta.
MARTTI. Sepä aatelinen teos!
MARKUS. Niin juuri! Potkaisenpa vaan koiraa, joka minua haukkuu.
MARTTI. Yksi sana, kiivas herrani yksi tärkeä kysymys.
MARKUS. Mikä sana, sinä peeveli? Mikä kysymys? Sanoppas.
MARTTI. Tämäkö on ritarillista, että herra Niilo antaa rääkätä tämmöistä
vanhaa kääkkää kuolleen morsiamensa edessä?
MARKUS. Morsiamensa!
NIILO. Mitä kuulen?
MARKUS. Morsiamensa!
MARTTI. Niin, niin.
NIILO. Mitä hourit, vanha tonttu?
MARTTI. Ei, herra. Nyt on muistonne huono. Kihlaus tapahtui eileen, ja
minä myös sain kunnian piirtää nimeni todistukseksi salaiseen
naimasovintoon. Jaa, niin on asia, herra Niilo.
MARKUS (ryhtyen Niiloon). Vintiö! Onko tämä totta? (Martti juoksee
pois.)
NIILO. Malttakaat mielenne, herra.--jos olis se tosi, miksi tarvitsi
hänen juosta tiehensä?
MARKUS. Mutta nytpä selkiyy eteeni yksi asia, jota muutoin en ymmärtäis.
Hän maksoi velkansa eileen; ja arvaatpas, keltä luulen hänen saaneen
rahat? Haa, sinä riivattu!
NIILO. Teitä rukoilen itseänne hillitsemään.
MARKUS. Sano totuus, tunnusta, tunnusta!
NIILO. Herra, herra!
MARKUS. Hahaa! tämä puhkaisee sappeni.
NIILO. Ensin tutkikaat ja sitten tuomitkaat; niin tekee viisas mies.
MARKUS. Niin, otanpa asiasta pohdin, ole vissi siitä. Ja jos on savussa
tulta, niin valmis ole jäniksenä kaapaisemaan maaltani pois. Sinä tunnet
minut, poika.
NIILO. Hyvin.
MARKUS. Niin, niin!--Mutta tuossa tulee toverini. Hänen lävistän kuin
silakan, sen tunnen sydämmessäni. (Mauno tulee varustettuna miekalla.)
MAUNO (erikseen). Tässä seisovat, mutta enpä näe Yrjöä.
MARKUS. Varamiehes?
MAUNO. Hän ei siis ole tässä. Mutta yhtäkaikki. Nyt miekat leiskumaan,
ja puolusta kurjaa ruumistas.
MARKUS. Ei nälkäinen jalopeura niin kiivaasti himoo päästä antilopen
niskaan kuin minä tappelemaan kanssas. Mutta ehkä muutamme paikkaa?
MAUNO. Miksi?
MARKUS (osottaen kädellänsä Elmaa kohden). Katso tuonne.
MAUNO. Voi Luoja, mikä näky! Elmaniko
Tuoss' sammaleista rauniota vasten
Mä näen makaavan? Nyt katkee, sydän,
Ja, silmäin, pimene!--
Kas tuoss' on pieni tyhjennetty pullo;
Siis myrkky, nukuttava myrkkyjuoma
On lapsein elämästä tehnyt lopun.
Oi miksi teit, mun tyttäreni, tämän?
Min merkitsee tuo paperi? (Ottaa paperin.)
»Isälleni.» (Avaa ja lukee.)
»Mun isäni armas! Nyt kuolemaan kiirehdin; en mieli nähdä enään
huomispäivää. Anna miekan levätä ja elä onnellisna, onnellisna!
Anna miekan levätä! Tätä rukoilee onneton Elma, joka tuonelaan
lähtee nyt.»
Oi, mikä isku mulle, armottomin
Ja kurjin isistä! Ma saatoin surmaan
Mun tyttäreni lempeän ja kauniin.
Niin, kaunis oli hän, ja sydämmensä
Ol' rakkauden lähde pohjaton,
Ja hänen kirkkahalla otsallansa
Siell' hallitsipa viisauden henki.
Semmoinen oli Elmani, mun lapsein,
Ja kuolema tään mestarteoksen
Näin äkisti, armottomasti riisti
Täss' synkäll' yöllisellä kankahalla,
Ja nyt hän makaa tuossa matojen
Ja tuonen-toukkain saaliina.
Oi mailma, elämä, sä ihmeellinen!
Mi on sun tarkoitukses? Mihin viimein?
Se arvoituspa kauvan askaretta
On aatoksillein tuonut. Turha työ!
Ei selkii pulma tää, se synkeemmäksi
Vaan käypi sielun katseen edessä;
Ja tulkoon mustin pimeys ja yö,
Jok' aamusta ei tiedä! Hävitys
Ja kuolema on päästimeni nyt,
Kun armas tyttäreni kuollut on.
(Ääneensä Markukselle.)
Sä perkele, sä alkusyy ja juuri
Tään kaiken kurjuuden, nyt vinkuu miekkain!
MARKUS. Niin, tule teräskalske kerta vielä!
(Miekastelevat. Pauli, Tyko, parrattomina ja sotamiehen puvussa,
Yrjö, Martti ja Hanna tulevat.)
PAULI (hämmentäen taistelon miekallansa).
Te vanhat, mitä teette? Erotkaat!
YRJÖ (puhaltaa torvellansa pikaisen töräyksen, Martti hurraa, ravistaen
lakkiansa). Tässä ollaan.
MAUNO (erikseen). Näänkö aaveita!
NIILO (erikseen). Haa! Tyko!
MARKUS (erikseen). Tuhatta lempoa, tuoss' ovat pojat!
MAUNO (erikseen). Tää olisiko kummitusta!
PAULI. Isä,
Sua tervehdin.
MAUNO (syleilee Paulia). Mun Paulini, mun poikani!
Nyt valmis olen käymään kuolemaan.
YRJÖ. Nyt vasta eletään, nyt ilo alkaa.
MAUNO. Mun poikani, mi hetki verraton!
PAULI. Täss' on mun sotatoverini, Tyko.
MAUNO. No terve tultuasi! Etkö näe
Sä isääs tuossa?
TYKO (lähestyy isäänsä). Oi! mä hänet näen,
Mut hän kenties ei tunne poikaansa.
MARKUS (kätellen Tykoa)
Täss' ompi käteni. Kas niin, kas niin;
Ei enempää, jo kylliksi on tehty.
PAULI. Mun herrani, nyt ootte kova isä.
MARKUS. Ain' erillämme,
Ei keskenämme yhtään tekemistä.--
Mut nyt--mordieu!--nyt tunnen Franskan herrat,
Ne kavaltavat kansantutkijat.
Miks' tämä pilkka, tämä narripeli?
MAUNO. Jaa, Paulini. No, no, sua syleilen
Mä kerran taas, sä kaukaa tullut vieras.
(Erikseen.) Mut voi, tuoss' Elmain makaa kylmänä!
PAULI. Min teimme, lyödäksemme leikkiä
Ei tehtykään, vaan syystä tärkeemmästä.
NIILO. Hoo! terve, terve, vanhat kumppanit.
Mut osaattepa teeskennellä te,
Oo peijakas! kuin hyvät näyttelijät,
Niin, oikein komiantit, tenhomiehet
Ja silmänkääntäjät.--No, veli Tyko,
Me ehkä kohta vähän nykäilemme.
TYKO. Sen teemme kohta, malta hieman, Niilo.
Suokaatten anteiks', isät, suokaat myös
Mun teille lyhyesti kertoa
Se kohtalo, se retki vaikea,
Mi vihdoin viimein Suomen laaksoihin
Taas saattoi meidät, ja me riemuitsimme.--
Se tietään, että sankareina
Me taistelimme sotatantereilla,
Ja kunnian sai meistä isäinmaa.
Mut Onnetar, se petollinen impi,
Taas pian siirtyi meistä kauvas pois,
Ja rautakahleet, vankeuden kurjuus
Nyt tuli osaksemme. Vuorihin,
Uraalin kohtuun meidät syöstiin alas,
Ja siellä, kiertoessa kolmen vuoden,
Me, kalkutellen kovaa kalliota,
Oleskelimme. Mutta muistossamme
Ain' ihanana Suomi kangasteli,
Ja sielussamme epäilys ja toivo,
Kuin sodan ristituli, tuiskasi.
Mut kerran päällämme kun taivas välkkyi
Ja vapauden tunne tulta iski,
Niin murtui kahleet, ja me rynkäsimme
Pois Tartaruksen hirmu-luolista
Kuin jalopeurat rautahäkistänsä.
Me vuoret ylös alas kiipesimme
Rämeiset, äärettömät lakeudet
Kuin villit hirvet samosimme
Ja vainoojaimme luotisatehessa
Me uiskelimme yli tuimain kymein.
Ken voi meit' vastaanseistä? Vapaus,
Kotimme muistot, pyhä synnyinmaamme,
Ne viittas yhä meitä luokseen tänne
Kuin syysyön juhlalliset pohjantulet.
Ja viimein siinti meille Kyyrianmaa
Kuin sini-viiva taivaan rannalla,
Ja pian seisoimmekin vuorella,
Mi Tornivuoreks' kutsutaan,
Ja onnellisina kuin autuas sielu,
Kun, tultuansa murheen kaukamaista
Ja seisten partaall' unohduksen virran,
Se nähdä saa Elysiumin niitut.
Oi tätä hetkeä!
MARKUS (erikseen). Tok' oivallista,
Sen myönnän.
MAUNO. Kertomukses, Tyko, saattaa
Mun sydämmeni uljaast' paisumaan
Ja uutta mehua saa sairas mieli.
Miks' vihamiehein poika oletkaan!
Mä tunnen niinkuin rupeis riutumaan
Jo vanha viha povestani pois,
Ja toivonpa sua saada kutsua
Viel' ystäväni pojaks'.
MARKUS (erikseen). Erehdytpä.
TYKO. Mut kohta taasen ilo masentui,
Siin' ilon kunnahalla seistessämme,
Kun korvihimme riensi sanoma
Kovasta isästä, mi hylkäs poikans,
Ja epäilys myös poveheni tunki,
Olisko impeni viel' uskollinen.
MAUNO. Se kysymys nyt jääköön. Tuossa, tuossa
Jääkylmänä sä tytön nähdä saat.
TYKO. Mä tiedän kaikki. Hän on onnellinen,
Nyt päätetty on sydämmensä tuska.
MAUNO. Nyt poikani mä elävissä näen,
Mut tyttäreni Manan morsianna;
Siis suurin murhe ilon suurimman
Nyt hämmentää ja kyyneleeni virtaa.
TYKO (Markukselle). Isä, mun olette tehnyt perinnöttömäksi, kumonnut
kaiken lapsi-oikeuteni, mutta rohkenenpa kuitenkin nyt astua puolestanne
esiin.--Niilo, luulenpa jo asiamme valmistuneen niittoon. Yhtä tahdon
kysyä. Sinäkö nämät vanhat saatoit tänne murha-aseet käsissä? Sinäkö
heitä houkuttelit miekan-kamppaukseen, johon oli heidän aikeensa käydä
tässä?
NIILO. Ja kysyt noin pöyhkeästi. Hei!
TYKO. Oletko sen tehnyt?
MARTTI. Sen on hän tehnyt, sen valani todistakoon.
MARKUS. Yhtäkaikki. Me parhaaksi näimme tapella, tapella vimmatusti, ja
siihen on aika jälellä vielä.--Mutta yhtä mielin kysyä minäkin, ja jos
tosintuis asia, niin riennä matkaas, Niilo. Muista ehto, jonka panin sun
etees, määrätessäni sinua otto-pojakseni, ja jonka pyhästi lupasit
täyttää.
NIILO. Hän on nyt kuollut.
MARKUS. Kysynpä tässä, oliko miehellä joitakin lemmen tuumia tuota
neitoa kohtaan tuossa?--Ukko sinä, jos puhettas et vahvista, niin oletpa
kuoleman oma.
MARTTI (Maunolle). Mun herrani ja isäntäni, tiedänpä nyt ansainneeni
teidän kovimman vihanne, koska mulle uskotun salaisuuden ilmoitin. Mutta
kuulkaat toki ja muistakaat, ettei löydy hädässä lakia.--Tässä kohtasin
nämät kaksi, ja onnettomuus on, ettei juuri veljellinen ystävyys
vallitse minun ja näiden kahden paroonin välillä, ja tahtoivatpa nyt
minua kuransata oikein aikalailla.
MARKUS (erikseen). Hm!
MARTTI. Mutta olipa minulla avain siihen salaiseen miinaan, ja sen
laukaisemisella tiesin voivani tyhjiin avaruuksiin viskata herra Niilon
pois elatus-isänsä suosiosta, ja, muistellessani tarinan lampaasta, joka
jalopeuran ja karhun keskinäisen riidan kautta pelastui heidän
kynsistänsä, laukaisinpa tulisen kaivannon, ja minua seurasi lampaan
onni.
Markus. Siis on se totta?
NIILO. On totta, totta! (Erikseen.) Nyt hyvästi kaikki toivo! Hyvästi
ilo myrskyinen viini-jumalan leirissä, seurassa oivallisten ystäväin,
koska elämä oli ikuinen aamuhetki ja immen poski sen purpurainen Eos.
Hyvästi rikkaus ja ilo!
MARKUS. Haa! nyt ymmärrän, miksi olit niin kärkäs mua saamaan tähän
taisteloon. Mun toivoit siinä kaatuvan. Ja jos hengissä täältä olisin
palannut, niin... Haa! arvaatpas mitä uskon?
TYKO. Että kuolemalla hän teidät olis palkinnut. Ken ei olis valmis
uskomaan sitä? (Yö valkenee yhä enemmin, ja viimein on täys päivä.)
NIILO. Mitä sanot, maankuleksija? Missä on nyt franskalainen
partas? Sitä tahtoisin vähän nyppeillä. No, miksi et tartu heti
paistin-vartaases niinkuin oikea Pariisin keikari? Sinä viheljäinen,
miksi et vedä miekkaas?