ELMA. Kiitoksia vaan.
TYKO. Kiittää lemmen suudelman edestä! Se kuuluu hieman jokapäiväiseltä.
ELMA (erikseen). Pois huuliltani kärmeen myrkky!--Sun nielköön helvetti,
sinä mustasilmäripseinen peikko! Mieleni ei enään ujostele, vaan jalon
Orethyijan rohkeuden povessani tunnen nyt ja vakaasti kävisin vasten
keihäsmetsää.
NIILO. Me, äsken vielä niin kainot, nyt tuttavasti kuin sisar ja veli
katsahdamme toinentoisihimme. Uljas on lemmen tie.
ELMA. Se käy kuin tanssi, mun ystäväin.
MAUNO (erikseen). Nyt, lapseni, en mieltäs oikein käsitä. Poskes, jotka
harvoin punertavat, nyt tulessa loimottaa ja katsantosi ihmeellisesti
säteilee, eikä ole se ilonloiste.
NIILO. Nimet, herra parooni.
MAUNO. Nimet; aivan niin! Miksi seison kuin eksynyt? (Kirjoittaa nimensä
välikirjaan.) Niilo ja Elma, nyt rinnatusten nimenne tänne. (Niilo ja
Elma kirjoittavat nimensä.)
TYKO (erikseen). Iloisesti hän nimensä piirtää, kuin painaisi hän siihen
onni-autuutensa sineetin.
MAUNO. Herrat, tehkäät niin hyvin. (Tyko ja Pauli kirjoittavat.) Martti,
tuohon nimes. (Martti kirjoittaa.) Mene, Martti, ja ole ääneti kuin
hauta siks' kuin aika asian valmistaa vedettäväksi päivän valoon.
(Martti menee.)
NIILO. Käykäämme hetkeksi erikseen.
MAUNO. Astu tuonne. (Niilo menee oikealle.) Tunteet eriskummalliset nyt
sydäntäni reutoilee. (Menee oikealle.)
YRJÖ (Tykolle). Mikä leikki!
TYKO (Yrjölle). Jos ottaisin nyt kiinni sanastas, niin istuispa pääs
joteskin höllästi olkapäilläs.
YRJÖ. Se jalkoihini kiiriköön kuin keilipallo, koska itse totuus on
muuttunut valheeksi.
TYKO. Mutta katso kuinka ihastuneella muodolla toverimme Pauli haastelee
tytön kanssa tuolla.--(Elmalle.) No, fröökinä Elma: »kerran, koska
häitäni vietetään»...
ELMA. »Pääni silloin myrtillä seppelöitään». Te ehkä mielitte nähdä
myrtin, josta morsiusseppeleni sidotaan. Se seisoo tuolla. (Osoittaa
akkunaan.)
TYKO. Onnellinen myrtti ja onnellinen päivä, jona tämä myrtti lahjoittaa
teille pukunsa koristeeksi kiireenne ympäri!
ELMA. Toivonpa teidän täällä viipyvän siksi, kunnioittaen minua sinä
päivänä, joka pääsinpäiväni on.
TYKO. Ihanata silloin tanssissa kanssanne leiskua saada!
ELMA. Silloin kuin seraafi sinipilvissä tanssin, tanssin yöt ja päivät,
niin, yötä ei silloin oleman pidä. (Erikseen.) Tule pian, kuolon enkeli!
PAULI (erikseen). Onko hän mieletön, haastellessaan näin?
ELMA. No, mitä sanotte, herra Charlemagne?
TYKO. Kaikki on taivaallista.
ELMA. Taivaallista, taivaallista!--Harppuin, huiluin, kantelein ja
symbaleitten soitossa silloin tanssitaan.
PAULI (erikseen). Niinkö?
HANNA (erikseen). Hän perin vimmastuu. (Ääneensä.) Mutta, hyvät herrat,
miksi seisoo Yrjömme noin äänetönnä tuossa? Nyt ei ole oikein laita.
Kenties eivät ole juuri onnistuneet metsäkäyntinsä.
YRJÖ. Totta sanoen, niin muistelenpa nyt yhtä onnetonta laukausta, jonka
äsken tein.
HANNA. Se kertokaat meille.
YRJÖ. Kyhkystä, joka istui kuusen oksalla, lähestyin murha-aseellani,
kaataakseni lintua kurjaa, mutta ehdittyäni ampumamatkan päähän, lensi
sen luoksi toinenkin, ja heidän maireistansa näkyi, että oli tämä
onnellinen pari. Nyt kahtialle arvelin mitä tekisin, mutta murhahimoani
en hillitä voinut, ammuinpa, ja vaikka molempia tarkoitinki, niin
kuitenkin yhden heistä vaan luotini maahan kaasi, ja yksin ilman ystävää
se toinen lensi pois, ja kaipauksensa vaikeroitsevan äänen mä kauvan
laaksossa kuulin, ja tämä sydäntäni koski.
HANNA. Sitä kyhkystä surkuttelen.
YRJÖ. Häntäpä muistelin nyt, ja siitä tuli mieleni alakuloisuus.
TYKO. Yrjö, sinä tunnoton ampuniekka, nytpä lasken kiven kuormalles.
Ehkä oli tämä lintu, joka ystävästänsä tänne yksin jäi, ihan vasta
palannut kaukamatkoiltansa ja tuskin ehti tervehtimään toveriansa
oksalla ennenkuin hän sen kadotti.--Nyt toisen tarinan tahdon kertoa.
Myös tämä on kyhkysparista, joka Pohjan kuusistoissa asui. Mutta
vangittiinpa parista toinen, vietiin etäisille maille, sanansaattajaksi
sieltä. Mutta kultaansa hän lakkaamatta ikävöitsi; mursi viimein
häkistänsä ja läksi lentämään kotomaatansa kohden. Väsymättä hän läpi
ilman sinkoili, huolimatta hirmumyrskyistä, sateista, hietikköjen
kuumista kierroksista, ahneitten kotkain ja huhkaitten kynsistä. Niin
hän kiiti kunnes viimein Pohjolan metsät allansa näki ja sen kuusen
huminan kuuli, joka entinen asuntonsa oli, kuuli kultansa valittavan
kyherryksen oksalla. Silloin hän pysäytyi, autuaassa ilossa laskeusi
alas ja ystävänsä sylissä istui. Ei sylissä! Hän ei ehtinyt. Katso mikä
kiukkuinen onni! Samassa pamahti kiväärin laukaus, ja maassa makasi
kuolleena ystävänsä.
ELMA (erikseen). Oi! sun tarinas mun kuolettaa kuin ampaus kyhkysen.
Uljauteni on loppunut.
YRJÖ. Lisäätkö, tunnonvaivojani näin?
TYKO. Se oli vaan tarina, tyhjä uneksuminen jonkun aivosta.--Mutta,
fröökinäni, eikö kohdannut tätä lintua onni kova?