hemmotellumpi hovin papukaijaa,
öisin oli
sen leposija pyhäinkuvakirstu.
Vert-Vert puhui kuin enkeli. Mutta... Kummisetäni vaikeni.
— Mutta mitä? kysyin minä häneltä. Isäni huomautti varsin oikein, etten
minä puhunut niinkuin enkeli.
— Mutta, jatkoi kummisetä, Vert-Vert oli matkustellut Loire-virralla
laivurien ja muskettisotilaiden seurassa ja oli tottunut erittäin
huonoon puhetapaan.
— Siitä näet, Pierre, virkkoi äitini, kuinka vaarallista on olla
huonossa seurassa.
— Kuulkaa, kummisetä, onko se kuollut, se Vert-Vert? kysyin minä.
Kummisetäni avasi suunsa ikäänkuin virittääkseen virren De profundis ja
ilmoitti synkeällä äänellä:
— Se kuoli syötyään liian paljon makeisia. Olkoon varoittavana
esimerkkinä herkkusuille lapsille!
Kummisetäni katseli auringon kultaamalle pihamaalle, hymyili
alakuloisesti ja virkkoi:
— Onpa säteilevän kaunis sää! Viimeiset kauniit päivät ovat meille
kaikkein kalleimmat.
— Ne tuntuvat meistä taivaan suomalta suosiolta. Pian ehtii kylmä ja
synkkä vuodenaika. Tänään iltapäivällä tulee isä Debas puhdistamaan
ruokasalin lieden torvea.
Ja äiti lähti omaan huoneeseensa.
Mieleeni ovat jääneet tämän muistettavan päivän tapahtumien
pienimmätkin yksityiskohdat.
Äitini ilmaantui jälleen näkyviin, päässä samettimyssy, jonka nauhat
oli sidottu leuan alle, yllään pieni, väriltään kirpunruskea viitta ja
kädessään päivänvarjo, jonka kahva oli kokoon taitettavissa.
Hänen laskeskelevasta ja mietteliäästä ilmeestään näkyi, että hän oli
lähdössä ostamaan talvivarastoja, ja mietti, kuinka parhaiten käyttäisi
rahansa, joka ei ollut hänelle kallis sinänsä, vaan sen vaivan vuoksi,
jota sen hankkiminen tuotti isälleni. Hän toi lähelle otsaani rakkaat
kasvonsa, joita päähine ympäröi kuin samettilipas, suuteli otsaani,
kehoitti minua oppimaan tehtäväni, käski Mélanien avata pullon
viiniä herra Debasta varten ja lähti. Isäni ja kummisetäni lähtivät
huoneistosta aivan pian.
Yksin jäätyäni minä en nyt enempää kuin muulloinkaan opiskellut
läksyjäni vaan tottelin vaistoani ja ajatuksiani johtavan väkevän
demonin vaikutusta. Viimeksimainittu kehoitti minua luopumaan läksyjen
oppimisesta ja riisti minulta kaiken tilaisuuden antamalla alinomaa
vaikeita ja hämmästyttävän monenlaisia tehtäviä suoritettavikseni.
Tuona iltana se vastustamattomasti kehoitti minua pysyttelemään ikkunan
luona ja tähyilemään paennutta papukaijaa. Mutta katseeni tutki turhaan
katot, kattokourut ja savupiiput: papukaijaa ei näkynyt. Aloin jo
ikävystyneenä haukotella, kun takaani kuuluva melkoinen melu samassa
sai minut kääntämään pääni ja minä näin herra Debas'n, jolla oli
purtilo päälaella ja käsissä tikapuut, saviastia, harkki, köyttä ja
mitä kaikkea lieneekään ollut.
Ei pidä kumminkaan luulla, että herra Debas oli muuraaja tai
nuohooja. Hän oli vanhain kirjain kauppias, joka asetti kirjojansa
näytteille Quai Voltairen kaidepuulle sijoittamiinsa laatikkoihin.
Äitini oli antanut hänelle lisänimen Nantuan Simon muistellen erästä
kulkukauppiasta, jonka tarinan luin hänen neuvonsa mukaan eräästä
nyttemmin unhoon joutuneesta pienestä kirjasesta. Nantuan Simon kulki
markkinoilta markkinoille, selässään tavaramytty, ja saarnasi alinomaa
siveyttä. Hän oli aina oikeassa. Hänen tarinansa ikävystytti minua
kamalasti, ja mieleeni on jäänyt siitä surullinen muisto. Sen nojalla
opin kuitenkin tuntemaan erään suuren totuuden: ettei pidä aina olla
oikeassa. Herra Debas, samoinkuin Nantuan Simon, piti moraalisaarnoja
aamusta iltaan asti ja teki kaikkea muuta, mutta ei omaa työtänsä.
Hän oli avulias naapureilleen, työskenteli heidän hyväkseen, pystytti
ja purki tulisijoja, korjasi särkyneitä astioita, teki veitsiin
varsia, järjesti soittokelloja, voiteli lukkoja, säänteli kelloja,
piti huolta kalustojen siirtämisestä, antoi apua hukkuneille, sovitti
tiivistyslistoja oviin ja ikkunoihin, harjoitti viinikauppiaan
luona propagandaa järjestyspuolueen ehdokkaiden hyväksi ja veisasi
sunnuntaisin armeliaiden sisarten kappelissa. Äitini piti häntä kelpo
miehenä, jonka luonne kohotti säätyä korkeammalle, ja kunnioitti
häntä. Minä puolestani en olisi kovinkaan helposti sietänyt niitä
alinomaisia sopivaisuutta ja kohteliaisuutta koskevia sääntöjä, joilla
herra Debas minua rasitti, ellei hän olisi toisaalta huvittanut minua
ylenmääräisellä työinnollaan, jonka koomillisuuden minä yksin tajusin.
Hänet nähdessäni minä odotin aina jotakin hupaista levottomuutta.
Tälläkään kertaa en pettynyt.
Salissamme oli valkoinen fajanssiuuni, monesta kohden haljennut ja
lohjennut. Se täytti huoneen nurkassa olevan komeron, missä kohosi
samoin fajanssista tehty uuninpiippu, jonka yläosaa koristi parrakas
miehen pää. Herra Dubois'n puheiden nojalla tiesin, että tuo pää esitti
Jupiter Trophoniusta. Ja niin korkean jumalan parta vaikutti minuun.
Herra Debas pukeutui valkoiseen työpuseroon, nousi tikapuille, ja
kohta lepäsi Jupiter Trophonius lattialla, irroitettuna pylväästään,
josta tulvi virtanaan nokea; itse uuni joutui sekin hajoitetuksi ja
murretuksi ja täytti pirstoillaan koko huoneen kylmien tuhkapilvien
pimentäessä ilmaa. Pimeyttä lisäsi vielä hieno pöly, joka kohosi
katonrajaan ja painui sitten hitaasti huonekaluille ja matolle
paksuksi kerrostumaksi. Herra Debas sekoitti muurisavea yli reunojensa
tulvivassa ja tippuvassa purtilossa. Hän oli ilmeisesti iloissaan
saadessaan työskennellä niinkuin jumala, joka loi maailmankaikkeuden
kaaoksen pimennoista. Samassa astui huoneeseen vanha Mélanie, kori
käsivarrella, katseli epätoivoisena ympärilleen, huokasi syvään ja
kysyi:
— Kuinka minä nyt tarjoilen täällä päivällistä herrasväelle?
Toivomatta kuulevansa suotuisaa vastausta hän lähti ostoksilleen.
Kaaos oli vielä vallitsemassa, kun pihamaalta jälleen kuului ankara
melu. Herra Bellaguet'n ajomies, isä Alexandre, talonmiehemme,
Caumontin palvelustyttö ja nuori Alphonse huusivat kaikin yhtaikaa:
— Tuolla se on, tuolla!
Tällä kertaa minä näin sen aivan selvästi katon harjalla, kreivitär
Michaud'n papukaijan. Se oli viheriä, siivissä punaista. Mutta tuskin
näyttäydyttyään se heti jälleen hävisi.
Pihalla olevat henkilöt kiistelivät siitä, mihin suuntaan papukaija oli
lähtenyt. Eräs otaksui sen lentäneen kohti herra Bellaguet'n puutarhaa,
jonka otaksui johdattaneen linnun mieleen Brasilian metsät, missä sen
lapsuusaika oli kulunut. Toinen väitti sen lähteneen rantakadulle
valmiina viskautumaan virtaan. Portinvartija oli nähnyt sen liitävän
Saint-Germain-des-Prés'n kellotapuliin. Mutta tuo vanha Napoleonin
kannattaja, jonka mielessä eli alinomaa kansallisin värein maalattu
kotka, salli mielikuvituksensa johtaa itseään harhaan. Kreivitär
Michaud'n papukaija ei lentänyt kellotapulista toiseen. Herra Caumontin
kirjanpitäjä esitti todennäköisemmän otaksuman arvellen pakolaisen
lentäneen sille katolle, jonka alla sijaitsi sen ruoka-allas. Nantuan
Simon nojasi kyynäspäitään ikkunalautaan ja kuunteli mietteissään.
Osoittaakseni tietojani minä sanoin hänelle, ettei tuo papukaija ollut
niin kaunis kuin Vert-Vert.
— Mitä tarkoitat?
Minä selitin ylpeästi, että Vert-Vert oli Neversin etsikko-nunnain
papukaija, joka puhui kuin enkeli, mutta oli tottunut huonoon
puhetapaan matkustellessaan Loire-virralla laivurien ja
muskettisoturien keralla. Mutta kohta havaitsin olevan väärin osoittaa
tietojansa tietämättömille. Nantuan Simon katsahti minuun ankarasti
silmillään, jotka olivat yhtä ilmehikkäät kuin kaksi lampunkupua, ja
nuhteli minua siitä, että puhuin joutavia.
Hän vieritteli mielessään syviä mietteitä.
Niiden lukemattomien tehtävien joukossa, joita hän otti
hyväntahtoisesti suorittaakseen lähimmäisensä hyväksi, oli hänelle
kenties mieluisin paenneiden lintujen kiinniottaminen. Niinpä hän
oli monet kerrat tuonut rouva Caumontille takaisin hänen kesyt
kanarialintunsa. Kreivitär Michaud'n papukaijan kotiin palauttaminen
tuntui hänestä välttämättömältä velvollisuudelta, jonka suorittamiseen
hän epäröimättä ryhtyi. Hän vaihtoi valkoisen puseronsa vanhaan
viheriään takkiin, joka oli kellastumassa niinkuin syksyn lehdet,
ilmoitti minulle aikomuksensa, jätti saliin vallitsemaan kaaoksen,
jota ei ollut ehtinyt järjestämään, ja lähti ulos, pää täynnä
suunnitelmiansa. Minä syöksyin hänen jäljessään portaisiin; me kuljimme
kuin lentäen sen lyhyen matkan, joka erotti meitä hyvin tuntemastani
portinvartija Morinin talosta, missä asui kreivitär Michaud; me
kiidimme portaita toiseen kerrokseen ja astuimme avoimesta ovesta
huoneistoon, jossa kaikki huokui lohduttomuutta. Ruokasalissa me näimme
hylätyn häkin. Mathilde, rouva kreivittären kamarineiti, esitti meille
ne olosuhteet, jotka olivat edeltäneet ja aiheuttaneet Jacquot'n
pakoa. Edellisenä iltana kello viiden aikaan oli ruokasaliin hyökännyt
harmaa lyhytkarvainen uroskissa, joka oli jo kauan aikaa ollut
pahassa maineessa tekemiensä murhayritysten vuoksi. Sen tullessa oli
säikähtynyt Jacquot paennut portaisiin ja lentänyt ulos ikkunaluukusta.
Mathilde kertoi tapahtuman kahteen kertaan. Hänen varustautuessaan
kertomaan asiaa kolmannen kerran minä pujahdin saliin ja katselin
kenraali kreivi Michaud'n kokonaismuotokuvaa, joka täytti suurimman
seinäpinnan. Kuten jo aikaisemmin kerroin, oli kenraali kuvattu
paraatiunivormussaan, valkoisiin housuihin ja kiiltonahkasaappaisiin
puettuna Wagramin taisteluun osaaottavana. Hänen jalkojensa edessä
nähtiin pommin sirpaleita, tykinkuula, savuava granaatti; taka-alalla
hyökkääviä sotilaita, jotka etäisyyden vuoksi näyttivät aivan pieniltä.
Kenraalin leveässä rinnassa oli kunnialegionan suurkotkan nauha ja
Pyhän Ludvigin risti. Minä puolestani en ollenkaan moittinut häntä
siitä, että hänellä oli Pyhän Ludvigin risti Wagramin taistelussa.
Myöhemmin, nähdessäni muotokuvan erään vanhojen tavarain kauppiaan
luona, olisin menetellyt toisin, ellei minulle olisi kerrottu, että
kenraali kreivi Michaud, jolle bourbonit olivat osoittaneet runsain
määrin suosiota ja kunniamerkkejä, oli antanut lisätä tuon ristin
muotokuvaansa vuonna 1816. Nantuan Simon keskeytti katselemiseni
opettaen minulle, ettei vieraaseen saliin sovi astua, ellei ole
pyydetty niin tekemään ja ellei ole sitä ennen pyyhkinyt jalkojaan.
Hänen nuhteensa oli lyhyt, sillä aika oli kallis.
— Lähdetään! virkkoi hän.
Hän nousi portaita, kädessään paksu köysi, jonka varassa hän nähtävästi
aikoi kiikkua katolla. Minä seurasin häntä kuljettaen lasia, jonka hän
oli uskonut huostaani ja jossa oli viiniin kastettua leipää Jacquot'n
syötiksi. Sydämeni tykytti ankarasti, kun ajattelin, millaisiin
vaaroihin tämä retki minut syöksi. Arkansasin sissit, Etelä-Amerikan
merirosvot ja Sankt-Domingon puhvelinpyydystäjät eivät varmaankaan
ole kamalimmissakaan sota- tai metsästysseikkailuissaan tunteneet
vaaran humalaa ja hekumaa syvemmin kuin minä. Me nousimme, kunnes
portaat loppuivat, ja kiipesimme sitten erittäin jyrkkiä tikapuita
aina kattoluukulle, josta Nantuan Simon pisti ulos puolen ruhoansa.
En nähnyt enää muuta kuin hänen jalkansa ja valtavan takalistonsa.
Toisinaan hän kutsui rukoillen Jacquot'ta, toisinaan jäljitteli
Jacquot'n omaa käheää ääntä, arvatenkin siltä varalta, että lintu
pitäisi omaa ääntänsä ihmisen puhetta mieluisampana; toisinaan hän
vihelteli, toisinaan hyräili houkutellen ja keskeytti tavan takaa
loitsunsa lausuakseen minulle, jos niin uskallan sanoa, ohjeita, jotka
ulottuivat hyvän käytöksen alueelta aina siveysoppiin saakka, ja
opettaakseen minulle, kuinka oli niistettävä nenää seurassa ollessani
ja mitkä olivat velvollisuuteni jumaluuteen nähden.
Tunnit kuluivat, ja painuva aurinko loi katoille savupiippujen pitkiä
varjoja. Me olimme jo epätoivoon joutuneet, kun Jacquot samassa
ilmaantui näkyviimme. Herra Caumontin kirjanpitäjän otaksuma toteutui.
Minä pistin pääni luukusta ja näin papukaijan, joka vaikeasti astellen,
raskasta ruumistaan tasapainossa pitäen laskeutui hitaasti pitkin
päädyn reunaa. Se se oli! Se tuli meitä kohti. Minä säpsähdin ilosta.
Se oli aivan likellä. Minä pidätin hengitystäni. Nantuan Simon kutsui
sitä soinnukkaasti, otti palasen viiniin kastettua leipää ja ojensi
sen sitä kohti, käsi nyrkissä. 'Jacquot pysähtyi, silmäili meitä
epäluuloisesti, loittoni, takoi siivillään ja lähti pakoon lentäen
aluksi vaikeasti, mutta vähitellen yhä nopeammin ja varmemmin,
kunnes ehti naapuritalon katolle häviten sinne näkyvistämme. Meidän
pettymyksemme oli suuri, toisen samoinkuin toisenkin, mutta Nantuan
Simon ei suinkaan sallinut epäonnistumisen masentaa mieltänsä. Hän
ojensi kätensä kohti kattomerta.
— Tuolla! virkkoi hän.
Tuo tarmokas ele, tuo lyhyt lausuma sai minut haltioituneen innostuksen
valtoihin.
Minä tartuin hänen vanhan takkinsa liepeeseen ja, kertoakseni
tapahtumat sellaisina kuin muistini on ne säilyttänyt, liitelin
hänen kerallaan ilmojen halki ja laskeuduin pilvien korkeudesta
tuntemattomaan piiriin, missä kohosi hakatusta kivestä tehtyjä
fasadeja ja missä näin suuren joukon alastomia, suunnattoman suuria,
pelottavia miehiä, jotka riippuivat valottomalla taivaalla. Toiset
kannattivat väkevällä vartalollaan valtavaa painoa, toiset laskeutuivat
ryhmittäin kohti synkkää rantaa, missä inhottavat demonit heitä
odottivat. Tuo näky täytti mieleni pyhällä kauhulla; silmieni eteen
laskeutui harso, ja jalkani hervahtivat. Siinä tosiasiat sellaisina
kuin ne aisteihini vaikuttivat ja sellaisina kuin ne ovat muistissani
säilyneet: niitä koskeva todistukseni on vilpitön. Mutta jos on ne
asetettava ankaran kritiikin sääntöjen alaisiksi, niin sanon, että
olimme, Nantuan Simon ja minä, laskeutuneet pyörryttävän nopeasti
portaita alas, kulkeneet rantakatua, kääntyneet Rue Bonapartelle
ja saapuneet École des Beaux-Artsiin, missä näin puoliavoimesta
ovesta Michelangelon Viimeisen tuomion jäljennöksen, Sigalonin
maalaaman. Tuo on pelkkä otaksuma, mutta todennäköinen. En tahdo
lausua mitään nimenomaisempaa mielipidettä tästä asiasta, vaan jatkan
kertomustani. Minä katselin vain hetkisen noita leijuvia jättiläisiä
ja havaitsin olevani avaralla pihamaalla Nantuan Simonin vieressä,
jonka ympärillä oli kaksikolkkaisiin hattuihin puettuja vartioita ja
pitkätukkaisia nuorukaisia, päässä huopahatut à la Rubens ja kainalossa
pahvilevyjä. Vartijat väittivät, etteivät olleet nähneet kreivitär
Michaud'n papukaijaa. Nuoret miehet neuvoivat nauraen Nantuan Simonia
ripottamaan muutamia suolamuruja papukaijan purstolle tai vielä
paremmin kutittamaan sen niskaa vakuuttaen linnun siten aivan helposti
antautuvan. He sanoivat papukaijain pitävän sellaisesta menettelystä
enemmän kuin mistään muusta.
Sitten nuorukaiset kumarsivat ja pyysivät meitä lausumaan terveisensä
kreivitär Michaud'lle.
— Sivistymättömät! mutisi Nantuan Simon.
Hän lähti närkästyneenä.
Me palasimme kreivitär Michaud'n luo, ja kuka odottikaan meitä
ruokasalissa? Papukaija siellä istui orrellaan rauhallisena kuten
ainakin, ikäänkuin ei olisi koskaan siitä poistunut. Muutamat lattialle
pudonneet hampunsiemenet osoittivat, että se oli vastikään aterioinut.
Meidän lähetessämme se käänsi meihin päin silmän, joka oli pyöreä ja.
ylpeä kuin kokardi, keinahti, pöyhisti höyheniään ja avasi suunsa, joka
täytti sen koko kasvot. Vanha rouva, jolla oli päässä musta pitsimyssy
ja jonka laihoja poskia kehystivät valkoiset hiuskiharat — epäilemättä
kreivitär Michaud — istui Jacquot'n vieressä ja käänsi päätään meidän
tullessamme. Kamarineiti kulki edestakaisin mitään virkkamatta. Nantuan
Simon vei hattunsa kädestä toiseen, oli hymyilevinään ja seisoi siinä
typerännäköisenä. Vihdoin Mathilde ilmoitti meille, suvaitsematta
meihin katsahtaakaan, että Jacquot oli tullut vapaaehtoisesti
kattoluukusta yliskamariin, jossa hän, Mathilde, nukkui yönsä ja
jonka tuo rakas elikko hyvin tunsi, koska oli useasti käynyt siellä,
Mathildensä olalla istuen.
— Se olisi tullut pikemmin, lisäsi palvelijatar katkeraan sävyyn,
ellette te olisi sitä säikyttäneet.
Meitä ei pyydetty viipymään. Eipä edes tarjottu virvokkeita, kuten
Nantuan Simon surumielisesti huomautti laskeutuessamme portaita alas.
Palatessani yön pimetessä kotiin havaitsin talon olevan ankaran
hämmingin vallassa, äitini levottomana ja kuumeisena, vanhan Mélanien
kyynelissä ja isäni näennäisen levollisena. Oli luultu mustalaisten tai
nuorallatanssijoiden minut varastaneen, vaunujen minut murskanneen,
esivallan pidättäneen minut jonkun myymälän edustalle kerääntyneiden
taskuvarkaiden joukossa, ja joka tapauksessa oli otaksuttu minun
eksyneen etäisille kaduille. Minua oli etsitty rouva Caumontin, rouva
Laroquen, rouva Letordin, vaskipiirrosten myyjän, vieläpä herra
Clérot'nkin luota, minne minut toisinaan houkutteli halu saada katsella
pallokartalta tätä maailmaa, jossa uskoin näytteleväni hyvinkin
huomattavaa osaa. Minun soittaessani ovikelloa puhuttiin parhaillaan
siitä, että oli lähdettävä poliisikamariin ja pyydettävä esivaltaa
minua etsimään. Äitini silmäili minua tutkivasti, kosketti kosteata
otsaani, silitti sekasortoisia ja lukinverkkojen ympäröimiä hiuksiani
ja kysyi:
— Mistä tulet tuossa asussa, ilman lakkia ja housujen polvet revenneinä?
Minä kerroin seikkailuni ja kuinka olin seurannut Nantuan Simonia hänen
ajaessaan takaa papukaijaa. Äiti huudahti:
— Enpä olisi uskonut herra Debas'n voivan viedä lasta mukaansa
kokonaiseksi iltapuoleksi pyytämättä minulta lupaa ja ilmoittamatta
asiasta kenellekään.
— Kun ei ole minkäänlaista tietoa kasvatuksesta!... lisäsi päätään
pudistaen vanha Mélanie, kelpo olento, joka nöyränä ja vähäisenä
arvosteli ankarasti toisia nöyriä ja vähäisiä.
Päivällinen nautittiin vierashuoneessa, koska ruokasali oli
mahdottomassa kunnossa.
— Pierre, virkkoi isä, kun olin ehtinyt nauttia liemen, kuinka voit
unohtaa, että pitkäaikainen poissaolosi välttämättä saa äitisi
kuolettavan levottomuuden valtaan?
Osakseni tuli vielä muutamia nuhteita, mutta varsinainen moite
kohdistui kuitenkin Nantuan Simoniin.
Äiti kysyi minulta, missä olin kiipeillyt, ja näytti huolestuvan
sitäkin enemmän ajatellessaan niitä vaaroja, joiden alaisena olin ollut.
Minä vakuutin hänelle, etten ollut ollut minkäänlaisessa vaarassa.
Yritin häntä tyynnyttää, mutta samalla halusin osoittaa voimaani
ja pelkäämättömyyttäni. Yhä vakuuttaen olleeni loitolla kaikesta
vaarasta kerroin, kuinka olin kiivennyt ilmassa riippuvia tikapuita,
noussut muureille, jyrkkien kattojen harjoille ja juossut pitkin
räystäskouruja. Hänen siinä kuunnellessaan hänen huulensa alkoivat
ensin hiljaa väristä, siten ilmaisten hänen mielenliikutustaan. Sitten,
hieman rauhoituttuaan, hän pudisti päätänsä ja nauroi minulle vasten
silmiä. Minä olin liioitellut. Ja kun sitten kerroin nähneeni paljon
alastomia, jättiläismäisiä, ilmassa riippuvia miehiä, niin minulle
huudettiin 'Lopeta jo!' ja minut lähetettiin nukkumaan.
Papukaijaseikkailuni säilyi kuuluisana perheemme ja ystäviemme
keskuudessa. Rakas äitini kertoeli, kenties hienoa äidinylpeyttä
tuntien, kuinka olin astellut pitkin kattokouruja herra Debas'n
seurassa. Viimeksimainitulle hän ei antanut asiaa milloinkaan anteeksi.
Kummisetäni nimitti minua ivallisesti papukaijain pyydystäjäksi, ja
eipä paljoa puuttunut, ettei muuten vakava herra Duboiskin hymyillyt
kuullessaan kerrottavan niin merkillisestä seikkailusta. [Myöhemmin
julkaistavassa muistelmanidoksessa kerron runsaasti herra Dubois'sta ja
hieman herra Marc Ribertistä.] Hän huomautti, että viheriänuttuinen,
isopäinen, lyhyt- ja paksukaulainen, leveärintainen, tanakkamuotoinen
ja juronnäköinen amatsoonipapukaija muistutti orrellaan istuessaan
suuressa määrin Napoleonia hänen seistessään _Northumberlandin_
kannella. Ja vihdoin herra Marc Ribert, jolla oli romanttinen pitkä
tukka ja yllään samettipuku, alkoi tuon esityksen kuultuaan hyräillä:
Kas, kevät kirjavoi jo nurmennukkaa,
mutt' eipä nostattanut moista kukkaa
kuin väriloisto papukaijan armaan;
siin' onhan hohto sinen, kullan, helovihreen, harmaan...