Tarjotessaan meille kahvia vanha Mélanie kertoi kreivitär Michaud'n
papukaijan lentäneen tiehensä. Se luultiin nähdyn herra Bellaguet'n
omistaman talon katolla. Minä nousin pöydästä ja riensin ikkunan luo.
Pihalla oli talonmiehen ja muutamien palvelijoiden muodostama ryhmä; he
katselivat ylös ilmoille ja viittoilivat käsillään kattokouruun päin.
Kummisetäni tuli luokseni ikkunaan kahvikuppi kädessä ja kysyi minulta,
missä papukaija oli.
— Tuolla, vastasin minä kohottaen kättäni samoinkuin pihalla seisovat.
Mutta kummisetäni ei sitä nähnyt, enkä minä kyennyt sitä hänelle
osoittamaan, koska en itsekään sitä nähnyt, vaan vakuutin toisten
arvovallan nojalla sen siellä olevan.
— Entä te, rouva Nozière, onko teidän näkyvissänne papukaija? kysyi
kummisetä.
— Papukaija?
— Papegai eli papegaut. [Papegai on vanhentunut papukaijan (perroquet)
nimi ranskankielessä ja merkitsee myös linnunkuvaa maaliinampujan
pilkkana. (Suom. muist.)]
— Papegaut?
— Papegai, toisti kummisetäni nauraen. Hänen naurunsa, joka helisi
kuin kulkunen, hytkytti hänen vatsaansa ja kalisutti viheriöillä
silkkiliiveillä killuvia kellonvitjain koristimia. Hänen hilpeytensä
tarttui minuunkin, ja minä toistin nauraen, tietämättä mitä sanoin:
— Papegai, papegai.
Mutta varovainen äitini suostui hymyilemään vasta sitten, kun isäni
oli hänelle selittänyt, että papukaijan nimenä oli ranskankielessä
aikaisemmin 'papegai' tai 'papegaut'. Kummisetäni valaisi asiaa
esimerkillä:
— _Gai_ comme un _papegai_ (Iloinen kuin papukaija), sanoo Rabelais.
Ensimmäisen kerran kuullessani Rabelais'n nimen minä aloin nauraa
raikuvasti. Syynä oli tuhmuus, typeryys, joutavanaikaisuus eikä
suinkaan se, että olisin aavistanut, ounastellut tai jonkinlaisen
jumalallisen ilmestyksen nojalla oivaltanut kaiken sen ylevän
kujeellisuuden, hyvätuulisuuden ja viisauttakin viisaamman hulluuden,
joka tuohon nimeen sisältyy. Siitä huolimatta tuo oli epäilemättä
arvokas tapa tervehtiä Gargantuan tekijää. Äitini viittasi minua
vaikenemaan ja kysyi, onko tosiaankin aihetta sanoa papukaijojen olevan
iloisia.
— Rouva Nozière, vastasi kummisetäni, 'gai' ja 'papegai' sointuvat
toisiinsa; tuo on riittävä syy ihmisten suurelle enemmistölle, joka
tarkkaa enemmän sanojen sointua kuin niiden merkitystä. Voi myös
otaksua papukaijan iloitsevan kauniista viheriästä puvustaan. Eikö sen
höyhenten väriä mainita nimellä 'vert gai', iloinen viheriä?
Suunnilleen viiden vuoden ikäisenä minulla oli ollut rouva Laroquen
papukaijan Navarinon kanssa rettelöitä, jotka olivat vieläkin
muistissani. Se oli purrut minua sormeen, ja minä olin miettinyt sen
myrkyttämistä. Me olimme tehneet sovinnon, mutta minä en pitänyt
papukaijoista. Minä tunsin niiden tavat eräästä pienestä kirjasta
nimeltä 'Ernestinen lintuhäkki', joka oli annettu minulle joululahjaksi
ja jossa käsiteltiin muutamalla sivulla kaikkia lintuja. Halu loistaa
keskustelussa sai minut kirjaani turvaten sanomaan, että Amerikan
villit käyttävät papukaijoja ravintonaan.
— Papukaijan liha, huomautti kummisetäni, kuuluu olevan mustaa ja
sitkeää. En ole kuullut puhuttavan siitä, että se kelpaa syötäväksi.
— Kuinka niin, Danquin, virkkoi isäni, ettekö muista, että Joinvillen
prinsessa, joka on äskettäin tuotu ruohoaavikoiltaan takaisin
Tuileries-palatsiin, nuhan saatuaan kieltäytyi nauttimasta kanalientä
ja vaati papukaijalientä?
Isäni, joka vihasi heinäkuun monarkiaa ja ajatteli vielä vuoden
1848 vallankumouksen jälkeenkin hieman katkerasti Louis-Philippen
perhekuntaa, mainitsi tuon seikan ivallisesti, katsahtaen äitiini,
jonka mieli aina heltyi ajatellessaan maanpakoon tuomittujen
prinsessojen kohtaloa.
— Prinsessa-rukat! huokasi äiti. He saavat maksaa kalliisti sen
julkisen kunnioituksen, jota heille osoitetaan.
Yhtäkkiä huomattuani papukaijan kattokourussa minä huudahdin
riemuissani niin vihlovasti, että äiti siitä ensin säikähti ja sitten
nuhteli minua.
— Tuolla, tuolla, tuolla, äiti!
Ja minä olin kerrassaan kiukuissani niille, jotka eivät lintua nähneet.
— Tunnetteko _Vert-Vertin_, rouva Nozière? kysyi kummisetäni.
Äitini teki kieltävän eleen.
— Mitä! Ettekö tunne _Vert-Vertiä_? Sepä vahinko.
— Ei ole aikaa lukemiseen, herra Danquin, kun pojan housut kuluvat kuin
taian tiestä. Se on runo, eikö totta?
— Se on runo, rouva Nozière, ja viehättävä.
Neversissä, etsikko-nunnain luona,
eleli taannoin oiva papukaija,
korean kiiltävä ja liukkaan lieto,
herttaisen aulis kuin on nuoruus aina.