XX

'HIOIVAT HAMPAITANSA NUO JULMAT HIRVIÖT'

(Ronsard)

Kotona elettiin ikäviä aikoja. Isä oli huolestunut, äiti kiihtynyt,

vanha Mélanie herkkä itkemään. Katkonaiset lauseet keskeyttivät

aterioiden kylmää hiljaisuutta.

— Onko Gomboust pitänyt huolen suorituksesta määräpäivänä?

— Gomboustia ei ole näkynyt.

— Onko oikeudenpalvelija käynyt?

— Rampon on toimittanut tarvittavat rahat. Mutta millaista korkoa

vastaan!... Se mies saattaa meidät tuhon omiksi.

Oltiin vaiti; kasvot olivat synkät. Minä, joka tarvitsin iloa niinkuin

kasvi päivänpaistetta, tunsin riutuvani tässä alakuloisuudessa.

Ajat olivat ikävät. Isäni, joka kelpasi liikeasioihin huonommin kuin

kukaan muu ihminen maailmassa, oli jostakin minulle tuntemattomasta

syystä liittynyt erääseen liikeyritykseen sokeasti luottaen siihen

ystävään, joka oli häntä kehoittanut, erinomaisesta kohteliaisuudesta,

toivoen voivansa taata puolisolleen mukavan ja miellyttävän

toimeentulon ja pitää hyvää huolta poikansa kasvattamisesta,

ihmisystävyydestä tai kenties hajamielisyyden vuoksi, itse sitä

havaitsematta. Hän oli liittynyt ystäväänsä Gomboustiin, ja

tarkoituksena oli ryhtyä myymään Saint-Firminin vettä, jota useat

etevät kemistit olivat tutkineet ja jonka monet lääkeopillisen

tiedekunnan jäsenet olivat tunnustaneet erittäin tehokkaaksi vatsa-,

maksa- ja munuaistaudeissa.

Tämä liikeyritys, jonka piti tuottaa suunnatonta voittoa, päättyi

pikaiseen romahdukseen. Minun on mahdoton sanoa, millainen osakeyhtiö

tuon kivennäisveden kaupallista käyttelyä varten perustettiin ja

millainen osa siinä oli isälläni. Se asia kelpaisi aiheeksi Balzacille,

mutta ei pienelle Pietarille. Minä rajoitun mielelläni kertomaan

asiasta sen, minkä lapsen-aivoni siitä käsittivät.

Adélestan Gomboust, Ylä-Pyreneillä sijaitsevien Saint-Firminin

lähteiden omistaja, oli iso halvaantunut ruho, joka ei antanut

itsestään juuri minkäänlaista elonmerkkiä. Liikkumattomat luomet

peittivät hänen silmiänsä, jotka lepäsivät syvällä kuopissaan; hänen

kuivuneitten huuliensa lomitse näkyi kaksi valkoista hammasta; hänen

kasvonsa olivat ihan kuolleet, ja hänen muumion-suustaan kuului

suloisen raikas ääni, joka moduloi sointuisia säveliänsä kuin hopeinen

huilu. Lapsen taluttamana, kainalosauvoihin nojautuvana hän näytti

kaamealta ja jäiseltä.

Mélanie huokasi hänet nähdessään:

— Nyt tulee taloon onnettomuus!...

Ja miten lieneekään ollut laita: eikö Mélanie muistanut miehen nimeä,

vai pitikö hän sitä turmiokkaana, missään tapauksessa hän ei sitä

lausunut, vaan ilmoitti aivan hiljaa:

— Se herra, jonka silmillä on nahka.

Minä olin usein yksin salissa tuon elottoman ruumiin kanssa, joka

minua pelotti ja jota tuskin uskalsin silmäillä. Mutta hänen avattuaan

suunsa viehätys alkoi heti vaikuttaa. Gomboust opetti minua rikkaamaan

purjealusta, lennettämään leijaa, rakentamaan Heronin kaivoa, ja hänen

puheensa miellyttävyys, ajatustensa selvyys ja ilmaisutapansa puhtaus

ihastuttivat minua, vaikka en omannutkaan siihen aikaan sanottavasti

nauttia kaunopuheisuudesta. — Tuo mies sammuneine katseineen ja

liikkumattomine jäsenineen oli itse vakuuttavuus. Aprikoin vastikään,

minkätähden isäni, viisas ja omaa etua katsomaton mies, oli liittynyt

Saint-Firminin osakeyhtiöön. Syy on kuitenkin ilmeinen: hän oli

kuunnellut Gomboustia. Gomboustin puhe vaikutti vanhempiini samoinkuin

minuun. Kerron erään esimerkin.

Oli ilta, eräs näiden synkkien aikojen mustimpia iltoja. Herra Paulin,

juriidinen neuvonantaja, leppoisa mies, herra Bourisse, asianajaja,

herra Paulinia leppoisampi, herra Phélipeaux, oikeudenpalvelija,

herra Bourissea leppoisampi, ja herra Rampon, joka lainasi rahoja

ja harjoitti koronkiskomista, vielä leppoisampi kuin herra

Phélipeaux, olivat leppoisasti täyttäneet isäni pelokkaan ja puhtaan

sielun kauhulla. Mélanie ilmoitti äidilleni, joka piti Gomboustia

onnettomuutemme ainoana aiheuttajana, että 'nahkasilmä-mies' halusi

häntä tavata. Äiti otti hänet vastaan epäystävällisesti eteishuoneessa,

jonne minä olin piiloutunut penkin alle kuvitellen, että olopaikkani

oli nymfi Eukhariksen luola ja että itse olin Telemakhos. Minä

pysyttelin siellä aivan hiljaa ja kuulin äidin syytävän syytöksiä

liikkumatonta Gomboustia vastaan. Tuntui kuin olisin saanut iskun

sydämeeni, kun äiti sanoi hänelle:

— Hyvä herra, te olette pettänyt meidät; te ette ole rehellinen mies.

Oltuaan kauan vaiti Gomboust vastasi, äänessä tunteen värinä, joka sai

hänen sanansa kuulumaan tavallista sointuisammilta. Minä en ymmärtänyt,

mitä hän sanoi. Hän puhui kauan. Äitini kuunteli häntä keskeyttämättä,

ja minä huomasin piilopaikastani, kuinka hänen kasvonsa tyyntyivät ja

kuinka hänen katseensa muuttui lempeämmäksi. Hän joutui viehätyksen

lumoihin. Seuraavana päivänä, aamiaispöydässä, isäni ojensi hänelle

jonkin paperin. Äitini silmäili sitä ja huudahti:

— Gomboustin uusin konnantyö!

Vielä nytkään en tiedä paljoa Saint-Firminin vesiyhtiöstä, sillä en

ole ollut kyllin utelias lukeakseni tätä juttua koskevia asiakirjoja,

jotka löysin isäni perujen joukosta ja jotka on minulta varastettu

muiden perhepaperien keralla. Minulla on kuitenkin syytä otaksua, ettei

äitini tehnyt vääryyttä Gomboustille syyttäessään häntä saidaksi,

ahnaaksi ja häikäilemättömäksi, sanalla sanoen kunniattomaksi mieheksi,

ja minussa herättää nyt ihmetystä se tosiasia, että tuo onneton mies,

joka oli melkein upposokea, melkein kykenemätön liikkumaan, ikäänkuin

luonnon hylkäämä, rasitukseksi toisille ja itselleen, tuo mies,

joka eli pikemmin elävältä haudattuna kuin elävässä ihmisruumiissa,

rakasti rahaa siinä määrin, että oli senvuoksi valmis petokseen ja

julmuuteenkin. Hyvä Jumala, mitä hän tekikään rahoillaan?

Eräiden seikkojen nojalla otaksun, että vanhempani kokemattomuuden

ja arkatunteisuuden vuoksi ottivat Saint-Firminin vesiyhtiössä

kannettavakseen liian suuren vastuun.

He joutuivat laki- ja liikemiesten uhreiksi. Rampon, aulis Rampon,

piti velvollisuutenaan tulla huomatun lääkärin ja hyvän perheenisän

avuksi, ja me jouduimme puille paljaille. Totta puhuen ei katastroofi

ollut suuri, mutta meille ei jäänyt mitään. Äitini vaatimattomat

korut, joissa oli vähän kultaa ja vain muutamia jalokiviä ja

helmiä, perheen kuhmuiset ja epätäydelliset vanhat hopeaesineet,

sokerirasia joutsensankoineen, kahvikannu, jossa olivat isoisäni

Saturnin Parmentier'n nimikirjaimet, raskas liemikauha ja kaikki

tyynni pantattiin ja joutui lain edustajien haltuun. Eräänä päivänä

kotiin tullessaan isäni sanoi: — Se on tapahtunut; Mimeur on myyty.

Mimeur, Chartresin läheisyydessä sijaitseva pieni maatila, oli ainoa

äidilleni jäänyt vanhempien perintö. Minä olin käynyt Mimeurissä

aivan pienenä ja muistin ainoastaan karhunmaaramapensaan yläpuolella

liihoittelevan valkoisen perhosen, sudenkorennot siristen lentämässä

tuulen häilyttelemässä kaislikossa, seinänviertä pakenevan säikähtyneen

metsähiiren ja pienen, muodoltaan eläimen turpaa muistuttavan

harmahtavan kukan [luultavasti kannusruohon tai villin pellavan kukka],

jota äiti minulle näytti sanoen:

— Katsohan, Pierrot, kuinka kaunis.

Siinä oli minulle koko Mimeur, ja minusta tuntui omituiselta

ja julmalta, että myytiin tuo maaramapensas, tuo kaislikko,

nuo harmaansiniset kukat, tuo metsähiiri, tuo perhonen ja nuo

sudenkorennot. En oikein käsittänyt, kuinka sellainen myynti voi

käydä päinsä. Mutta isä sanoi, että kauppa oli tehty. Ja minä haudoin

sydämessäni tuota tuskallista salaisuutta.

Mimeur, samoinkuin kaikki muukin, siirtyi Ramponin haltuun, joka ei ole

vienyt sitä kerallaan toiseen maailmaan. Kaikki vainajat ovat köyhiä,

Gomboust ja Rampon muiden mukana. Jos tietäisin, missä kalmistossa

Gomboust lepää, menisin kuiskaamaan hänen hautaansa peittävään nurmeen:

'Missä ovat nyt aarteesi?'

Niin opin jo varhaisimmassa lapsuudessani tuntemaan laki- ja

liikemiesten rodun, joka on kuolematon: kaikki muuttuu heidän

ympärillään, mutta he säilyvät aina entisellään. He ovat meidän

päivinämme sellaiset kuin Rabelais on heidät kuvannut, he ovat

säilyttäneet nokkansa ja kyntensä, vieläpä kamalat hieroglyfinsäkin.

Suunnilleen viisi vuotta noiden pahojen päivien jälkeen, joita

seurasivat seesteisemmät ajat, antoi lukiomme opettaja herra Triaire

selitettäväksemme harpyija-episodin Aeneis-runoelmasta. Minä, joka

olin tovereitani kokeneempi, tunsin nuo turman linnut, nuo ihmispäillä

varustetut korppikotkat, jotka Aeneaan ja hänen kumppaniensa pöytään

syöksyen ryöstivät siitä lihan, likasivat ruoat ja levittivät

ympärilleen inhaa hajua, tunsin ne ja tiesin, että ne olivat liike-

ja lakimiehiä, Gombousteja ja Ramponeja. Mutta kuinka puhdas ja

miellyttävä onkaan se lannan ja mätänevän lihan saastuttama harpyijain

luola, jonka Vergilius meille kuvailee, verrattuna ulosottomiehen

virkahuoneeseen ja hänen viheriäisiin salkkuihinsa!

Noita murhaavia paperintuhrijoita vihaten olen aina karttanut kaikkia

pahvikoteloita ja salkkuja ja siitä syystä olen aina kadottanut kaikki

paperini, kaikki viattomat paperini.