Rouva Laroque asui tyttärensä Thérèsen ja papukaijansa Navarinon kanssa
huoneistossa, joka sijaitsi samassa talossa kuin meidän asuntomme,
pihan perällä. Minä näin hänet huoneestani ja toisinaan vuoteestanikin,
ja hänen kasvonsa, jotka olivat terveet ja ryppyiset kuin kellarissa
säilytetyt omenat ilmaantuivat näkyviini intiankrassin ympäröiminä,
neilikkaruukun ja pagodimaisen papukaijahäkin välissä, niinkuin ne
kelpo emännät, joita vanhat flaamilaiset mestarit ovat kuvanneet
ikkunankomeroissa kukkien keskellä. Joka lauantai, kun oli nautittu
illallinen, joka silloin päättyi kello kuuden tienoissa, äitini otti
harsohuivinsa ja vei minut kerallaan pihan toiselle puolelle viettämään
iltaa rouva Laroquen ja hänen tyttärensä seurassa. Laukussa hänellä
oli käsityö, sillä hänen tarkoituksensa oli kutoa tai kirjaella
naapurien luona. Toiset saman perheen vieraat menettelivät samoin
noudattaen kuningasvallan ajoilta polveutuvaa tapaa, joka ei suinkaan
ollut poroporvarillinen ja vähäpätöisille henkilöille ominainen, kuten
nykyjään saattaisi otaksua, vaan jota Ludvig XVI:n aikana noudatti
kaikkein ylhäisin seurapiiri, joka ylhäisyydestään huolimatta ei
ollut suinkaan ankaran pidättyväinen. Ludvig XVI:n aikana kaikkein
ylhäissäätyisimmätkin naiset purkivat lankaa toistensa seurassa. Rouva
Vigée-Lebrun kertoo muistelmissaan, kuinka hän emigration aikana,
ollessaan Wienissä kreivitär Thounin vieraana istuutui pöytään, jonka
ympärillä prinsessat ja hovinaiset tekivät käsitöitään. En kerro
tätä kaikkea siinä tarkoituksessa, että uskottaisiin äitini ja minun
lähteneen kerran viikossa prinsessain vieraiksi.
Rouva Laroque oli sangen yksinkertainen vanha nainen, mutta erittäin
uuttera, kärsivällinen ja hellämielinen ja varustettu käytännöllisellä
viisaudella, joka oli kestänyt onnen samoinkuin onnettomuudenkin
koettelemukset. Häneen sisältyi melkein kokonainen vuosisata Ranskan
elämää ja kaksi aikakautta toisiinsa yhtyneinä ja sulautuneina,
niinkuin oli laita hänenlaistensa naisten, jotka Davidin sabinitarten
tavoin syöksyivät taistelevien joukkoon.
Marie Pauline, rikas ja kaunis normandialainen maalaistyttö,
tasavaltaismielisen isän tytär, oli Vendéen sodan aikana naimaiässä.
Kun minä häneen tutustuin, hän oli yhdeksännelläkymmenellä, kutoi
sukkaa nojatuolissaan ja kertoi nuoruusaikansa tarinoita, joita ei
enää kukaan kuunnellut, koska hän kertoi niitä joka päivä ja toisinaan
moneenkin kertaan samana päivänä. Niihin kuului tarina kosijasta,
joka ei ollut saapasta korkeampi ja oli niinmuodoin hylätty suuressa
väennostossa. Marie Pauline ei hänestä huolinut, koska tasavalta
ei ollut hänestä huolinut, ja tarina päättyi tavallisesti iloiseen
hyräilyyn:
Hän oli pieni mies
nimeltä Guilleri
Carabi.
Kertomus, jonka rouva Laroque esitti kaikkein mieluimmin ja jota minä
mieluimmin kuuntelin, koski Granvillen piiritystä.
Marie Pauline otti vuonna IV miehekseen tasavallan sotilaan Eugène
Laroquen, joka keisarivallan aikana kapteeniksi ylenneenä oli mukana
Espanjan sodassa, joutui Julian Sanchezin sissijoukkojen käsiin
ja surmatuksi. Leskeksi jäänyt rouva Laroque eli Parisissa kahden
tyttärensä kanssa harjoittaen pientä muotikauppaa. Hänen vanhempi
tyttärensä meni luostariin, ja hänestä tuli Cercyn naisluostarin
Saint-Sangin johtajatar; hänen nimenään oli äiti Séraphine. Toinen
hankki itselleen muotiliikkeen avulla pienen omaisuuden. Kun heihin
tutustuin, he olivat jo vanhat kumpainenkin. Äiti Séraphine, jonka
harvoin näin, vaikutti minuun jalolla koruttomuudellaan, neiti
Thérèse, nuorempi sisar, miellytti minua tasaisella ja hilpeällä
luonnonlaadullaan; hänen erikoisuutensa oli _bêtisein_ valmistaminen.
Niin nimitettiin eräänlaisia karamellimakeisia, joita tarjoiltiin
pienestä paperirasiasta, mikä seikka minusta tuntui erinomaisen
taiteelliselta. Hän soitti myös varsin hyvin pianoa.
Oli varmaa, että tulisimme tapaamaan herrasväki Laroquen luona Julien,
joka uskoi henki-ilmestyksiin ja jonka ystävyyttä minä vaalin, vaikka
hän olikin kuivakiskoinen ja juro. Hän näet esitti kummitusjuttuja,
tiesi kertoa kamalista ja toteutuvista ennustuksista ja ihmeistä. Ja
uskoni pahanhengen juoniin kaipasi viidennestä ikävuodestani alkaen
vahvistusta.
Pahaksi onneksi löysin rouva Laroquen luota käärmeen korean nurmen
alta. Se oli neiti Alphonsine Dusuel, joka oli aikoinaan pistellyt
neulalla pohkeitani samalla nimittäen minua kultasekseen. Minä
valitin vieläkin äidilleni Alphonsinen kamalista julmuuksista; mutta
hän herätti minussa enemmän pelkoa kuin kipua, ja totta puhuen hän
ei aiheuttanut minulle kipua eikä pelkoa. Hän ei edes huomannut
läsnäoloani. Alphonsine oli sukeutumassa suureksi neidiksi; hänen
vähemmän vaarattomat kavaluutensa eivät nyt enää kohdistuneet
minunlaiseeni pieneen poikaan. Minä huomasin varsin hyvin, että hän
nyt mielellään suuntasi ne neiti Thérèsen veljenpoikaan, Fulgence
Raulineen, joka soitti viulua ja varustautui pääsemään konservatorioon,
ja vaikka en ollutkaan luonnostani ollenkaan mustasukkainen ja vaikka
Alphonsine oli ruma ja pisamainen, olisin sittenkin mieluummin nähnyt
hänen pistelevän neulalla pohkeitani. Ei, minä en ollut suinkaan
mustasukkainen, ja jos olisinkin ollut, en missään tapauksessa jonkun
Alphonsinen suosikin vuoksi. Mutta itsekkäänä, vaalintaa ja rakkautta
himoitsevana, minä halusin nähdä askarruttavani koko maailmaa, vaikkapa
vain siten, että minua kidutettiin, ja viiden vuoden iällä en ollut
vielä riisunut pois vanhaa ihmistäni.
Kun rouvat ja neidit olivat väsyneet työhön, pelattiin hanhea tai
lottoa. Viimeksimainittu ei minua miellyttänyt. En tahdo väittää
älyni saaneen selkoa sen synkästä typeryydestä. Mutta tosiasia on,
ettei se tuottanut tyydytystä nuorelle mielelleni. Kaikki lausuttiin
luvuin, ja mielikuvitukseni ei saanut minkäänlaista virikettä. Ja
pelikumppanini lienevät hekin pitäneet peliä liian abstraktisena, koska
yrittivät kilvan sitä elähdyttää hupaisilla keksinnöillä, jotka tosin
eivät olleet peräisin heidän omista aivoistaan, vaan esivanhemmilta
saadut. Arabialaisia numeroita verrattiin johonkin aistittavaan
esineeseen: 7 oli kuokka, 8 taskumatti, 11 molemmat jalat, 22 kaksi
kanaa, 38 kaksi kyttyräselkäistä, tai lisättiin numeron liian kalsealta
tuntuvaan nimeen runollinen koriste, esimerkiksi: 6, korjaathan
luusi. Sitäpaitsi oli olemassa erittäin vanhoja numeroiden nimiä,
jotka vain rouva Laroque vielä tiesi, esimerkiksi: 1 hius Matteuksen
päälaella, 2 testamentit, vanha ja uusi. Nämä koristeet epäilemättä
hieman vähensivät lottopelin ikävyyttä, mutta minun mielestäni siihen
sisältyi yhä vielä liian paljon abstraktioita. Kreikkalaisilta saatu ja
uudistettu hanhipeli sitävastoin minua ihastutti. Hanhipelissä kaikki
elää, puhuu, siinä on mukana luonto ja kohtalo; kaikki on ihmeellistä
ja kaikki totta, kaikki järjestettyä ja kaikki sattuman varassa. 9 ja
9 välille sijoitetut ennustavat hanhet tuntuivat minusta niinmuodoin
jumalallisilta olennoilta, ja kun taivuin silloin palvomaan eläimiä,
nuo isot valkoiset linnut herättivät minussa kunnioituksen ja pelon
tunnetta. Ne edustivat tässä pelissä salaperäisyyden osaa; kaikki
muu kuului järjen alueeseen. Minun täytyi jäädä majataloon, ja minä
tunsin siellä paistin tuoksun. Minä putosin kaivoon, jonka reunalla
seisoi, joko pelastuksekseni tai tuhokseni, sievä maalaistyttö puettuna
punaisiin liiveihin ja valkoiseen esiliinaan; minä eksyin labyrinttiin,
jossa tapaamani kiinalainen kioski ei minua ollenkaan hämmästyttänyt,
koska en ollut kovin perehtynyt kreetalaiseen rakennustaiteeseen,
putosin sillalta jokeen, jouduin vankeuteen, vältyin surman suusta ja
saavuin vihdoin siihen lehtoon, jota vartioi taivaallinen henki, kaiken
onnen antaja.
Toisinaan sentään kyllästyin seikkailuihin samoinkuin merenkulkija
Sinbad, en enää kiusannut kohtaloa, en uhmannut kaivoa, siltaa,
labyrinttia ja vankeutta. Silloin istuuduin pienelle punaiselle
jakkaralle rouva Laroquen eteen ja annoin hänen siinä, kaukana pöydästä
ja lampusta, kertoa Granvillen piirityksestä.
Rouva Laroque kutoi sukkaa ja esitti minulle tämän kertomuksen, jonka
toistan sanasta sanaan.
— Lähtiessään Fougèresistâ herra de la Rochejacquelein, joka oli
briganttien eli rosvojen päällikkönä, aikoi lähteä Rennesiin, mutta
naisiksi puetut emigrantit toivat hänelle Englannista kirjeitä ja rahaa
onteloissa sauvoissa. Silloin herra Henri, kuten he häntä keskuudessaan
nimittivät, komensi brigantit lähtemään Granvilleen, koska
englantilaiset olivat näille herroille luvanneet lähettää sotalaivoja
ahdistamaan kaupunkia meren puolelta briganttien käydessä sen kimppuun
maitse. Mutta eipä ole englantilaisten lupauksiin luottamista. Tämän
olen kuullut myöhemmin eräältä Bressuiren mieheltä. Nyt kerron sen,
mitä olen kuullut omin korvin ja nähnyt omin silmin. Brigantteja saapui
Granvilleen tuhansittain, niin että kävelypaikalta katsoen näytti
kuin olisi muurahaisparvi hiekkarannalle levinnyt. Kenraali, joka
oli kaupungin komentajana, vei heitä vastaan Manchen vapaaehtoisia
ja parisilaisia tykkimiehiä, jotka olivat tatuoineet käsivarteensa
fryygialaisen päähineen ja sanat 'Vapaus tai Kuolema'. Mutta
briganttien lukumäärä kasvoi yhä; heitä oli silmän kantamalta, ja herra
Henri, joka oli näöltään kuin nuori tyttö, johti heitä urhoollisesti.
Silloin kenraali huomasi, että he olivat liian lukuisat. Kenraalin
nimi oli Peyre; hänestä on puhuttu hyvää jos pahaakin, samoinkuin
kaikista niistä henkilöistä, jotka siihen aikaan johtivat, mutta hän
oli vilpitön ja lahjakas. Nähdessään briganttien suuren lukumäärän hän
käski puhaltaa hyökkäykseen säikähdyttääkseen heitä ja peräytyi.
Äitini oli sinä päivänä sairaana vuoteessaan, ja minä lähdin viemään
raatihuoneelle vanhoja liinavaatteitamme, jotka oli määrätty
luovutettaviksi. Tykki jymähteli, ja sankka savu peitti etukaupungit.
Miehet huusivat: 'Meidät on petetty! Ne tulevat! Pelastukoon, ken
voi!' Naiset kirkuivat niin, että kuolleet olisivat voineet herätä.
Samassa juoksi kävelypaikalle kansalainen Desmaisons sulkahattuineen
ja kolmivärisine olkavöineen, ja minä näin hänen aivan lähellä
hoipertelevan humalaisen tavoin, vievän kätensä otsalleen ja
tuupertuvan maahan. Hän oli saanut surmansa sydämeen osuneesta
luodista. Ja kauhistuksestani huolimatta ehdin ajatella, että
kuoleminen tapahtuu nopeasti. Mutta siitä ei tänä hetkenä huolittu;
kohta kaatui kaksi naista katukäytävälle. Seinävierustoita pitkin
hiipien saavuin kotiin ja kohtasin ovella parisilaisen tykkimiehen,
joka oli tullut hakemaan meiltä puita tykinkuulien kuumentamista varten.
'Onpa lämmin', sanoi hän leikillään, sillä tuuli puhalsi tuimana ja
ilmassa oli ensimmäisten pakkasten tuntu.
Minä sanoin hänelle: 'Tulkaa ottamaan.' Mutta samassa juoksi paikalle
Chappedelainen tyttö ja huusi minulle: 'Älä anna sille puita, Marie.
Eivätkö etukaupungit jo pala riittävästi? Ja eikö ole kyllin paljon
kristityitä, jotta ovat joutuneet porsaina paistetuiksi? Kantautuuhan
käry tänne saakka. Jos annat puita, saat siitä ansaitun rangaistuksen.
Vendéeläiset surmaavat sinut, kun ehtivät kaupunkiin.' Hänet sai
niin puhumaan pelko ja edunharrastus, sillä kaupungissa oli rikkaita
henkilöitä, jotka luovuttivat rahojaan, jotta saisivat brigantit
tulemaan kaupunkiin. Minä vastasin hänelle:
1'Tiedä, Mathilde, että nuo herrat, jos saavat kaupungin haltuunsa,
vaativat kymmenysveron ja tuovat mukanaan englantilaiset. Jos tahdot
palvella samoinkuin ennen ja muuttua englantilaiseksi, niin tee
miten mielit. Minä puolestani tahdon pysyä vapaana ja ranskalaisena.
Eläköön tasavalta!' Silloin parisilainen yritti minua suudella. Minä
annoin hänelle korvapuustin, niinkuin soveliasta oli. Samassa kuului
huudettavan: 'Nyt ne hyökkäävät!' Minä tunsin pelkoa ja sitäkin
enemmän uteliaisuutta. Minä puikkelehdin aina valleille saakka ja
näin vendéeläisten iskevän pistimiään muureihin porraspuiksi. Mutta
tasavaltalaiset ampuivat valleilta pudotellen alas hyökkääjäparkoja,
jotka murskautuivat kiviin. Nähdessään vielä riehuvan merenulapan ja
luopuessaan siitä toivosta, että englantilaiset saapuisivat, brigantit
pakenivat minkä ennättivät. Rantahietikko oli täynnä kaatuneita, jotka
yhä pitelivät rukousnauhojaan kiinnipuristuneiden sormien välissä.
Chappedelainen tyttö pui heille nyrkkiään ja sanoi, että he olivat
kuolleet liian lievän kuoleman. Ja kaikki ne, jotka olivat aikaisemmin
tahtoneet jättää kaupungin heidän haltuunsa, solvasivat heitä nyt,
koska pelkäsivät joutuvansa ilmiannetuiksi tasavallan kavaltajina!
Niin puhui rouva Laroque, ja minä siis olen kuullut silminnäkijän
kertovan tapahtumasta, josta on kulunut enemmän kuin satakaksikymmentä
vuotta.