XVII

'VELI ON LUONNON LAHJOITTAMA YSTÄVÄ'

Tätini Chausson asui Angersissa, missä oli syntynyt ja naimisiinkin

mennyt. Leskeksi jäätyään hän hoiti ankaran säästävästi pientä

tilustansa ja valmisti vaahtoilevaa viiniä käsitellen sitä ylpeästi ja

saidasti. Tehdessään niihin aikoihin suurena pidetyn matkan Parisiin

hän asui vanhempieni luona. Tieto hänen saapumisestaan ei herättänyt

iloa äidissäni enempää kuin vanhassa Mélaniessakaan, joka pelkäsi tuon

maalaisen äreitä mielialoja. Isäni sanoi hänestä:

— Onpa merkillistä, että sisareni Renée, oltuaan kahdeksan vuotta

leskenä, edustaa vanhaapiikaa kaameassa täydellisyydessään.

Täti Chausson, joka oli paljoa vanhempi kuin hänen veljensä, laiha ja

keltainen, niukasti ja vanhanaikaisesti vaatetettu, näytti vanhemmalta

kuin olikaan, ja minä otaksuin hänet ylen iäkkääksi kunnioittamatta

häntä siitä syystä enemmän; minä tunnustan tuon epäröimättä. Vanhuuden

kunnioittaminen ei ole lapsissa luontaista; se johtuu kasvatuksesta

eikä ilmene heissä milloinkaan syvällisenä. Minä en rakastanut täti

Chaussonia, mutta kun en tuntenut minkäänlaista haluakaan häntä

rakastaa, tunsin oloni hänen seurassaan varsin mieluisaksi. Hänen

tulostaan koitui minulle suuri ilo, koska talossa samalla tapahtui

muutoksia ja koska jokainen muutos oli minulle tervetullut. Sänkyni

siirrettiin pieneen ruusuhuoneeseen, ja minä olin haltioissani.

Oleskellessaan kolmatta kertaa luonamme minun syntymäni jälkeen hän

silmäili minua tarkkaavammin kuin ennen, ja tämä tarkastelu ei ollut

minulle suotuisa. Hän havaitsi minussa lukuisia ja vastakkaisia

puutoksia: harmillista vallattomuutta, jonka vuoksi hän moitti äitiäni

huomauttaen, että sellainen ominaisuus oli ankarasti tukahdutettava,

rauhallisuutta, joka ei soveltunut ikäkauteeni eikä hänen mielestään

ennustanut mitään hyvää, hän havaitsi auttamatonta laiskuutta,

hillitöntä toimeliaisuutta, takapajulle jäänyttä älyä ja varhaiskypsää

ymmärrystä. Sitäpaitsi hän osoitti kaikkien näiden huonojen

ominaisuuksien yhteisen alkulähteen. Tätini mielestä kaikki paha (ja

sitä oli paljon) johtui siitä, että olin ainoa lapsi.

Kun äitini oli huolissaan siitä, että näytin kalpealta ja riutuvalta,

virkkoi täti:

— Hän ei voi olla iloinen eikä terve, sillä hänellä ei ole ikäistään

leikkikumppania, hänellä ei ole veljeä.

Ellen osannut kertomatauluani, jos kaadoin mustepulloni siniselle

samettinutulleni, jos söin ylen paljon puserrettuja uunissa kuivattuja

omenia, jos itsepintaisesti kieltäydyin lausumasta rouva Caumontille

runoa 'Ruttotautisista eläimistä', jos kaaduin kuhmun otsaani, jos

Sulttaani Mahmud raapi minua, jos itkin kanarialintuani, joka nähtiin

eräänä aamuna makaamassa häkkinsä pohjalla liikkumattomana, silmät

suljettuina, jalat pystyssä, jos satoi tai tuuli, niin kaikkeen tuohon

oli syynä se, ettei minulla ollut veljeä. Eräänä iltana, aterialla

oltaessa, minä rohkenin sirottaa hyppysellisen pippuria siihen

kermatorttuun, jonka oli määrä joutua makeasta pitävän vanhan Mélanien

nautittavaksi. Äitini yllätti minut itse teossa ja nuhteli minua

menettelystä, jonka ei katsonut olevan kunniaksi älylleni enempää kuin

sydämellenikään. Täti Chausson, jonka mielestä tuo tuomio oli liian

lievä ja joka piti tuota kepposta syvän turmeluksen oireena, lausui

puolustuksekseni, ettei minulla ollut veljeä eikä sisarta.

— Hän elää yksin. Yksinäisyys vaikuttaa huonosti, se kehittelee tässä

lapsessa luonnottomia vaistoja, joiden idut hänessä elävät. Hän on

kerrassaan sietämätön. Ei siinä kyllin, että hän yrittää leivoksella

myrkyttää vanhaa palvelijatarta, hän vielä puhaltelee niskaani ja

piilottaa silmälasini. Jos asuisin kauan luonanne, rakas Antoinette,

niin hän saisi minut ihan järjiltäni.

Koska tunsin itseni viattomaksi mihinkään myrkytysyritykseen ja

koska en ollenkaan epäröinyt saada täti Chaussonin menettämään

järkensä, niin nuo syytökset, eivät minua paljoakaan liikuttaneet.

Minä en suinkaan uskonut vanhan rouvan sanoja, vaan taivuin aivan

vastakkaisiin mielipiteisiin, ja se seikka, että hän toivoi minulle

veljeä tai sisarta, riitti herättämään minussa vastakkaista toivoa.

Minä tulinkin varsin hyvin toimeen ilman leikkikumppania. Vaikka

hetket eivät tuntuneetkaan niin lyhyiltä kuin nyt minusta näyttävät,

minä olin harvoin ikävissäni, ja syynä oli se, että minulla jo silloin

oli erittäin toimelias sisäinen elämä, että oliot vaikuttivat minuun

voimakkaasti ja että imin itseeni ulkomaailmasta kaiken sen, mikä

vastasi kehittymätöntä ymmärrystäni. Tiesin muuten, että veljet

tavallisesti tulevat aivan pieninä, eivät osaa kävellä, eivät kykene

minkäänlaiseen seurusteluun eivätkä ole millään tavoin hyödyllisiä.

En ollut varma siitä, että olisin oman veljeni vanhemmaksi ehdittyä

voittanut hänen rakkauttansa tai itse häntä rakastanut. Kainin ja

Abelin tarjoama ylevä ja tuttu esimerkki ei ollut omansa mieltäni

tyynnyttämään. Tosin näin ikkunastani kuinka kaksoiskurpitsa, Alfred

ja Clément Caumont, versoi ja vahvistui syvän ja suloisen rauhan

vallitessa veljesten välillä. Mutta toisaalta näin usein, kuinka Jean,

kattajaoppilas, pieksi pahanpäiväiseksi veljensä Alphonsen, joka näytti

hänelle kieltään ja teki pitkän nenän. Niinmuodoin minusta tuntui

vaikealta ottaa oppia esimerkeistä. Ainoana lapsena oleminen tarjosi

mielestäni sitäpaitsi arvokkaita etuja, muun muassa, ettei kukaan

ollut vastuksinani, ettei kukaan ollut kanssani jakamassa vanhempieni

rakkautta ja että voin vaalia jo varhaisessa lapsuudessa tuntemaani

taipumusta ja tarvetta olla omana seuranani. Mutta samalla toivoin

itselleni pientä veikkoa voidakseni häntä rakastaa. Mieleni näet oli

täynnä epävarmuutta ja ristiriitoja.

Eräänä päivänä pyysin äitiäni salaisuutena minulle ilmoittamaan, eikö

hän ajatellut antaa minulle pientä veljeä. Hän vastasi, ettei aikonut,

koska pelkäsi veljestä tulevan minunlaiseni pahan pojan. Tuo vastaus ei

minusta tuntunut vakavalta. Täti Chausson palasi Angersiin, ja minä en

sen koommin ajatellut asiaa, joka oli minua kovin askarruttanut hänen

ollessaan luonamme.

Mutta muutamia päiviä hänen lähtönsä jälkeen, muutamia päiviä tai

muutamia kuukausia (näissä kertoelmissani näet minulle tuottaa

suurinta vastusta ajallinen määrittely), kummisetäni, herra Danquin,

tuli eräänä aamuna luoksemme aterialle. Päivä oli säteilevän kaunis.

Varpuset tirskuivat katoilla. Minun teki yhtäkkiä mieli suorittaa jokin

hämmästyttävä ja mahdollisimman ihmeellinen teko, joka rikkoisi elämän

yksitoikkoisuuden. Minulla oli erinomaisen vähän keinoja sellaisen

yrityksen suunnittelemiseen ja suorittamiseen. Toivoen keksiväni

apukeinoja keittiöstä lähdin sinne ja havaitsin sen lämpöä uhkuvaksi,

tuoksuvaksi ja autioksi. Ainaisen tapansa mukaan oli Mélanie ruoan

jo valmistuttua lähtenyt hakemaan mauste- tai hedelmäkauppiaalta

jotakin unohtunutta yrttiä, maustetta tai höystettä. Liedellä lauloi

lihamuhennos kattilassa. Tuon nähdessäni sain äkkiä oivan mielijohteen.

Sitä noudattaen sieppasin liedeltä lihamuhennoksen ja piilotin sen

luutakaappiin. Tuo toimitus onnistui hyvin lukuunottamatta sitä, että

poltin neljä oikean käteni sormea, vasemman kyynäspääni, molemmat

polveni ja kasvoni, tärvelin sukkani ja jalkineeni ja kaasin kolme

neljännestä kastikkeen määrästä silavaviilekkeineen ja sipuleineen

permannolle. Sitten lähdin heti hakemaan Nooakin arkkia, jonka olin

saanut joululahjaksi, ja kaasin kaikki siihen sisältyvät eläimet

kauniiseen kuparikattilaan, jonka sijoitin liedelle lihamuhennoksen

sijaan. Tämä viilokki muistutti edukseen mieleeni, mitä olin kuullut

puhuttavan ja nähnyt erään värikuvan esittävän Gargantuan kemuista.

Jos näet tuo jättiläinen sieppasikin kaksihaaraiseen kahveliinsa

kokonaisia härkiä, niin minä puolestani valmistin ruokalajia kaikista

luoduista olennoista, norsusta ja kirahvista alkaen aina perhoseen ja

heinäsirkkaan asti. Minä nautin jo ennakolta ajatellessani, kuinka

Mélanie, yksinkertainen olento, joutuisi ihmettelemään löytäessään

valmistamansa lihamuhennoksen sijalla jalopeuran puolisoineen,

aasin ja aasintamman, norsun kumppaneineen ja sanalla sanoen kaikki

vedenpaisumuksesta pelastuneet eläimet, vieläpä Nooakin ja hänen

perheensä jäsenet, jotka olin epähuomiossa heittänyt kattilaan niiden

keralla. Mutta lopputulos ei vastannut odotuksiani. Keittiöstä tuleva

sietämätön haju levisi aivan kohta koko huoneistoon, minun arvaamattani

ja kaikkien toisten yllätykseksi. Äitini kiiruhti hengästyneenä

keittiöön saadakseen selville asian syyn ja tapasi vanhan Mélanien,

joka ihan palavissaan ja kori yhä käsivarrellaan veti tulelta kasaria,

jossa kamalasti savusivat arkin eläinten mustuneet jäännökset.

— Kastrollini, kaunis kastrollini! huusi Mélanie epätoivoissaan.

Minä olin tullut nauttimaan keksintöni menestymisestä, mutta tunsin

itseni nyt häpeän ja katumuksen ahdistamaksi. Ja eipä ollut ääneni

aivan vakava, kun Mélanien tiedustaessa ilmoitin, että lihamuhennos oli

luutakomerosta löydettävissä.

Minua ei nuhdeltu. Isäni, joka oli tavallista kalpeampi, ei ollut

minua näkevinään. Äitini, posket hehkuvina, tarkkasi minua salavihkaa,

yrittäen keksiä kasvoistani rikoksen tai mielettömyyden merkkejä.

Kummisetäni ulkomuoto oli kaikkein surkein. Hänen suupielensä, joita

yleensä ympäröivät erittäin kauniisti pyöreät posket ja lihava leuka,

olivat nyt alakuloisesti alas valahtaneet. Ja hänen kultasankaistensa

takaa näkyvät, muulloin vilkkaat silmät olivat nyt vailla loistoa.

Kun Mélanie tarjoili lihamuhennosta, hänen silmänsä olivat punaiset ja

kyynelet kierivät pitkin poskia. Minä en voinut sitä sietää, nousin

pöydästä, kiiruhdin vanhan ystäväni luo, syleilin häntä kaikin voimin

ja aloin itkeä.

Mélanie veti esiliinansa taskusta ruudullisen nenäliinan, kuivasi

hellästi silmäni nystermäisellä, persiljalta tuoksahtavalla kädellään

ja virkkoi minulle nyyhkyttäen:

— Älkää itkekö, herra Pierre, älkää itkekö.

Kummisetäni kääntyi sanomaan äidilleni:

— Pierrot ei ole pahantahtoinen, mutta hän on ainoa lapsi. Hän on yksin

eikä tiedä, mitä tehdä. Viekää hänet lastentarhaan: hän on siellä

terveellisen kurinpidon alaisena ja voi leikkiä pienten toveriensa

kanssa.

Nuo sanat kuullessani minä muistin täti Chaussonin äidille antaman

neuvon ja toivoin itselleni veljeä, jottei minua lähetettäisi

lastentarhaan ja myöskin sen vuoksi, että saisin häntä rakastaa ja

nauttia hänen rakkauttansa.

Minä tiesin, että veljen suo ihmiselle luonto, ja vaikka en tuntenut

niitä ehtoja, joiden vallitessa taivaan rakastamat perheet saivat

sellaisen lahjan, uskoin kuitenkin varmaan, ettei sen tuottamisessa

mikään kyennyt korvaamaan sitä voimaa, joka saa kasvit itämään ja

elämän kukoistamaan maan päällä. Minussa eli tuon salaperäisen,

itseänikin synnyttyäni ylläpitävän voiman hämärä ja syvä tunto, ja

minä erotin tuon nimettömänä palvelemani Kybelen teokset erinomaisen

hyvin ihmisten kaikkein ihmeellisimmistäkin tuotteista. Minut olisi

voinut varsin helposti saada uskomaan, että noita kykenee valmistamaan

ihmisen, joka liikkuu, puhuu ja syö, muta minä en olisi missään

tapauksessa myöntänyt sellaisen olennon olevan samaa alkujuurta kuin

luonnollinen ihminen. Sanalla sanoen: minä luovuin siitä ajatuksesta,

että minulla tulisi milloinkaan olemaan lihallinen veli, ja päätin

pyytää itselleni lapseksi-ottamisen nojalla sitä, minkä luonto minulta

kielsi.

Minä en varmaankaan tietänyt, että keisari Hadrianus ottaessaan

pojakseen Antonius Piuksen ja Antonius ottaessaan pojakseen Markus

Aureliuksen olivat lahjoittaneet maailmalle kaksiviidettä onnen vuotta.

Minulla ei ollut siitä aavistustakaan; mutta lapseksi-ottaminen näytti

minusta oivalliselta menettelyltä. Minä en tarkastellut asiaa ankarasti

lainopilliselta kannalta, koska totta puhuen en tietänyt mitään niistä

seikoista. Siitä huolimatta käsitin asiaan liittyvän jonkinlaista

juhlallisuutta, ja se ei suinkaan tuntunut minusta vastenmieliseltä.

Mielessäni oli epämääräinen kuva siitä, kuinka vanhempani pukeutuisivat

juhlavaatteisiinsa ottaakseen lapsekseen pojan, jonka heille toin.

Mutta vaikeutena oli lapsen löytäminen. Etsiskelykenttäni oli suljettu

ahtaisiin rajoihin. Minä jouduin vain vähän tekemisiin ihmisten

kanssa, ja niissä perheissä, joissa seurustelin, minulle ei olisi

luovutettu poikaa, ellei olisi ollut pakottamassa jokin valtava syy,

esimerkiksi sellainen kuin se, joka pakotti Mooseksen äidin heittämään

pienen pilttinsä Niilin vietäväksi. Rouva Caumont ei varmaankaan olisi

missään tapauksessa suostunut luopumaan kummastakaan kurpitsastaan.

Ajattelin, että olisi helpompi saada joku köyhä lapsi, ja mainitsin

siitä ohimennen ystävälleni Morinille, joka kynsi korvallistaan ja

sanoi olevan kovin uskallettua ottaa löytölapsi perheen jäseneksi ja

etteivät vanhempani voineet hankkia ottolasta, koska heillä jo oli oma

lapsi. Tuo huomautus, jonka juriidinen arvo jäi minulta oivaltamatta,

ei ollenkaan tehonnut minuun, ja minä etsin edelleenkin ottoveljeä

käyskellessäni Luxembourgin, Tuileriesin ja Kasvitieteellisessä

puutarhassa vanhan Mélanien seurassa. Kelpo Mélanien estelyistä

huolimatta minä pyrin lähenemään kohtaamiamme pieniä poikia. Pelokkaana

ja kömpelönä, heiveröisen näköisenä, minä sain useimmiten osakseni

ylenkatsetta ja solvauksia. Jos taas satuin löytämään lapsen, joka oli

yhtä pelokas kuin minä, me erosimme toisistamme sanaakaan virkkamatta,

pää painuksissa ja sydän surullisena, kykenemättä ilmaisemaan

toisillemme helliä tunteitamme. Noina aikoina minä sain varmuuden

siitä, että olematta erinomainen olen kuitenkin kelvollisempi kuin

useimmat muut ihmiset.

Muutamia aikoja myöhemmin, eräänä syyspäivänä, ollessani yksin salissa,

näin liedenaukosta ilmestyvän pienen savoijalaisen, joka oli musta kuin

paholainen, ja tuo ilmestys minua huvitti kovinkaan säikähdyttämättä.

Pienet savoijalaispojat, jotka nyt puheenaolevan tavoin nuohosivat

savutorvia, eivät olleet Parisissa harvinaisia. Vanhoissa taloissa,

sellaisissa kuin se, jossa me asuimme, olivat paksuun seinämuuriin

sijoitetut uuninpiiput niin väljät, että lapsi mahtui hyvin niissä

liikkumaan. Sen työn suorittivat useimmiten pienet savoijalaispojat.

Heidän sanottiin oppineen kiipeämistaitonsa maansa murmeleilta;

mutta heillä oli apunaan solmuköysi. Näkyviini ilmaantuneella,

ihan nokimustalla olennolla oli päässään korville ulottuva,

vallankumouslakki, yhtä musta kuin hän itsekin, ja hänen hymyillessään

hohtelivat häikäisevän valkoiset hampaat ja punaiset huulet, joita hän

nuollen puhdisti. Olalla hänellä oli köysiä ja muurauslasta, ja hän

näytti aivan pieneltä liiveissään ja lyhyissä housuissaan. Minusta

hän oli soma, ja minä tiedustelin hänen nimeänsä. Hän vastasi minulle

puhuen nenäänsä ja sangen leppoisasti, että hänen nimensä oli Adéodat

ja että hän oli syntynyt Gervexissä, lähellä Bonnevilleä.

Minä astuin hänen luokseen ja lausuin myötätunnon yllyttämänä:

— Tahdotko olla veljeni?

Hän pyöritti hämmästyneenä silmiään harlekiinin-naamiossaan, avasi

suunsa korvia myöten ja nyökkäsi myöntävästi.

Eräänlaisen veljeyshurmion valtaamana minä silloin kehoitin häntä

hieman odottamaan ja kiiruhdin keittiöön. Pengottuani ruokasäiliön

ja tarjoilukaapin löysin juuston, jonka anastin haltuuni. Se oli

niitä Neufchâtelin juustoja, jotka muodoltaan muistuttavat tynnyrien

puutappeja ja joita senvuoksi nimitetään tappijuustoiksi. Se oli

kypsimmillään: sen sinervässä samettipinnassa näkyi kaikkialla pieniä

punaisia täpliä. Minä vein sen veljelleni, joka seisoi paikallaan kuin

seinäkello, hämmästyneitä silmiänsä pyöritellen. Hän ei ollenkaan

vastustellut, veti esiin taskuveitsensä, alkoi leikkoa tappijuustoa

ja kuljettaa veitsenkärjellä suuria kappaleita suuhunsa. Hän pureksi

ilmeisesti tavanomaisen hitaasti, vakavasti, mieli keräytyneenä ja

tuhlaamatta hetkeäkään hengittelemiseen. Äitini saapui paikalle.

Silloin oli juustosta jäljellä ainoastaan kuori. Minä pidin

velvollisuutenani selittää:

— Äiti, tässä on veljeni, minä olen hänet ottanut veljekseni.

— Se on kauniisti tehty, sanoi äitini hymyillen. — Mutta pelkäänpä,

että juusto juuttuu hänen kurkkuunsa ja että hän tukehtuu. Anna hänelle

jotakin juotavaa.

Mélanie, jonka onneksi löysin keittiöstä, toi lasin viininsekaista

vettä veljelleni, joka joi sen yhdellä siemauksella, pyyhki suunsa

hihaansa ja huoahti mielihyvissään.

Äitini kyseli häneltä, mistä hän oli kotoisin, millaisesta perheestä

ja säädystä, ja hän epäilemättä vastasi niinkuin pitikin, koska äitini

hänen lähdettyään sanoi minulle:

— Hän on kiltti poika, sinun veljesi!

Hän päätti, että piti pyytää hänen isäntäänsä, joka asui Rue des

Boulangersin varrella, lähettämään hänet luoksemme jonakin sunnuntaina.

Minun on tunnustaminen, että puhtaaksi pesty ja sieviin vaatteisiin

puettu Adéodat miellytti minua vähemmän kuin mustalakkinen ja

nokinaamainen veikkoni. Hän nautti aamiaisateriaansa keittiössä,

jonne menimme häntä katsomaan, äitini ja minä, hieman ujostellen

uteliaisuuttamme. Vanha Mélanie viittoi meille, ettei pitänyt astua

liian likelle, koska oli varottava syöpäläisiä. Adéodat käyttäytyi

varsin sievästi, mutta kieltäytyi jyrkästi mitään nauttimasta,

ennenkuin oli saanut päähänsä siitä siepatun lakkinsa. Sellainen

menettely tuntui meistä hieman hienostumattomalta. Asiaan paremmin

perehtyen havaitsee, että se päinvastoin oli erittäin hieno.

Seitsemännellätoista vuosisadalla ei yksikään säätyhenkilö olisi

istuutunut pöytään paljain päin. Ja hatun päässä pitäminen kuului

hyviin tapoihin siitä syystä, että kohteliaisuus vaati sitä kohottamaan

joka kerta, kun vierustoveri teki jonkun palveluksen tai kun itse

tarjosi palvelustaan vierustoverille. Vuonna 1702 julkaistussa uudessa

'Ranskassa käytännössä olevia hyviä tapoja' koskevassa tutkimuksessaan

herra de Courtin sanoo aterialla-olosta puhuessaan nimenomaan:

'Mutta jos joku arvohenkilö kehoittaa teitä juomaan maljan jonkun

toisen henkilön tai kenties teidän itsennekin terveydeksi, on teidän

paljastettava päänne, kumartuen hieman pöytää kohti, kunnes hän on

juonut... Hänen teille puhuessaan teidän tulee ottaa hattu päästä ja

vastata hänelle samalla varoen, ettei suunne ole liian täynnä. Samaa

kohteliaisuutta on osoitettava joka kerta, kun hän teille puhuu, kunnes

hän teitä kieltää; sen jälkeen on hattu pidettävä päässä, jottei

hän tule liiallisilla kohteliaisuuksilla rasitetuksi.' Adéodat piti

lakkinsa päässä samoinkuin Ludvig XIV:n ajan vanha hovimies, mutta

totta puhuen hän kumarteli vähemmän. Hän leikkasi lihaa leivälleen ja

vei kappaleet suuhunsa veitsellään; hän oli erittäin vakava. Aterian

jälkeen hän äitini pyynnöstä lauloi meille melkein kuulumattomalla

äänellä kotiseutunsa laulua:

Escouto, Jeannetto,

Veux-tu d'biaux habits?

La ridetto.

Hän vastasi lyhyesti, varsin mielevästi, äitini kysymyksiin. Me saimme

tietää, että hän työskenteli talvella Parisissa ja kevätpuolella palasi

jalkaisin kotipuoleensa. Hänen äitinsä, jolla ei ollut varoja lehmän

ostamiseen, palveli jossakin juustomeijerissä. Adéodat oli samassa

työssä tai poimi mustikoita, joita möi kaupungin sokerileipureille. He

elivät kädestä suuhun ja kärsivät puutetta.

Minä päätin harjoittaa säästäväisyyttä voidakseni ostaa lehmän veljeni

äidille, mutta unohdin päätökseni varsin pian. Pieni nuohooja palasi

keväällä kotiseudulleen. Äitini lähetti hänen äidilleen villavaatteita

ja hieman rahaa. Pitäen poikaa vakavamielisenä ja älykkäänä hän

kirjoitti kylän koulumestarille kehoittaen häntä opastamaan poikaa

lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan ja lupasi maksaa siitä koituvat

kustannukset. Adéodat lähetti hänelle kiitoksensa pränttikirjaimin

sepitetyissä kirjeissä.

Minä kysyin monet kerrat, kuinka veljeni voi, kysyin vielä talven

tullessakin.

— Veljesi on jäänyt kotipuoleensa, vastasi äiti peläten tuottavansa

minulle murhetta, jos sanoisi enemmän.

Veljeni Adéodat ei palannut. Hän lepäsi kotikylänsä pienessä

kalmistossa. Äitini oli saanut koulumestarilta kirjeen, jota ei ollut

näyttänyt minulle. Kirjeessä ilmoitettiin, että pikku Adéodat oli

kuollut aivokalvontulehdukseen, ihan huomaamattaan, ihmetellen vain,

että pää tuntui kovin raskaalta. Muutamia tunteja ennen kuolemaansa hän

oli puhunut hyvästä rouva Nozièrestä ja laulanut laulunsa:

Escouto, Jeannetto.