Herra Morinilla oli täyteläiset kasvot ja paksut huulet, ja kohonneet
suupielet koskettivat hänen harmahtavaa poskipartaansa. Hänen silmänsä,
nenänsä, suunsa ja avoimet kasvonsa henkivät vilpittömyyttä. Hänen
ulkoasunsa oli koruton ja täsmällisen siisti, ja hänestä uhosi
Marseillen saippuan tuoksu. Herra Morin oli kahden ikäkauden rajalla,
ja jos hän oli tarinan miehen tavoin kahden naisen välissä, jotka
tahtoivat tehdä hänet ikäisekseen, niin epäilemättä rouva Morin, hänen
puolisonsa, nyhti hänestä irti mustia hiuksia, sillä rouva näytti häntä
vanhemmalta. Hän oli muuten asemaansa nähden sangen hieno ja osasi
käyttäytyä sievästi. Minä en kumminkaan hänestä pitänyt, sillä hän oli
alakuloinen.
Rouva Morin oli ovenvartijana herra Bellaguet'lle kuuluvan talomme
viereisessä talossa ja istui komerossaan surumielisenä ja hienona;
hänen kalpeat ja lakastuneet kasvonsa olisivat soveltuneet ylhäiselle
onnettomalle, ja äitini sanoikin hänen muistuttavan kuningatar
Marie-Amélietä. Herra Morin kuului tosin hänkin ovenvartiastoon ja
avasi oven, kun häntä vaadittiin. Mutta hän suoritti tätä tointa
kaikkein vähäpätöisimpänään. Häntä askarruttivat enemmän toiset
toimet: herra Bellaguet'n uskotun miehen tehtävät ja virkailijana-olo
Edustajakamarissa. Isäni piti häntä niin suuressa arvossa, että salli
minun viettää päiväkausia hänen seurassaan. Herra Morin oli tosiaankin
arvollinen mies. Kaikki lähiseudun asukkaat tunsivat hänet, ja hän
kuului historiaan, koska oli kantanut sylissään Parisin kreiviä
helmikuun 24 p:nä 1848.
Louis-Philippen luovuttua kruunusta pojanpoikansa hyväksi ja
kuninkaallisen perheen paettua Orleansin herttuatar, kuten tiedämme,
poistui vallatusta palatsista ja lähti kahden alaikäisen lapsensa,
Parisin kreivin ja Chartresin herttuan kanssa ja eräiden hyvien
tuttavien seuraamana Edustajakamariin, missä antoi ilmoittaa itsensä
uuden kuninkaan äitinä ja valtakunnan sijaishallitsijana. Samalla
tunkeutui saliin meluten joukko tasavaltalaisia. Puhujalavan edessä
seisoen ja pitäen kädestä molempia lapsiansa hän odotti kokoukselta
valtansa vahvistusta. Ne suosionosoitukset, joita oli kuulunut
hänen tullessaan, taukosivat aivan kohta. Enemmistö vastusti
sijaishallituksen asettamista. Presidentti Sauzet kehoitti henkilöitä,
jotka eivät kuuluneet Edustajakamariin, poistumaan salista. Prinsessa
poistui hitaasti puolikehästä, mutta kieltäytyi lähtemästä salista,
joko kunnianhimon yllyttämänä tai äidinrakkauden vuoksi, päättäen
vaarojen uhatessa puolustaa poikansa oikeuksia. Hän nousi askelmittain
amfiteatterin korkeimpaan kohtaan, levitti paperin ja yritti puhua. Tuo
pieni nainen, joka näytti ylen kalpealta pitkissä lesken-hunnuissaan,
kykeni yllättämään sydämiä, mutta hänessä ei ollut kykyä vallita
ihmisten suuria joukkoja. Häntä ei kuultu, hänet tuskin huomattiin
keskellä niitä meluisia joukkoja, jotka kuhisivat hänen ympärillään.
Yhtäkkiä kuuluvat ulkona kaikuvat äänet paisuvan ja lähenevän;
pyssynperillä särjetyistä ovista syöksyy puoliympyrään kansanmiehiä,
ylioppilaita ja kansalliskaartilaisia, jotka huutavat:
— Alas Bourbonit! Alas kuningas! Eläköön tasavalta!
Käytävissä kuuluu laukauksia. Ja huutojen ja paukahdusten lomitse
erottaa säikähtynyt korva etäisen, kumean ja vielä heikon, mutta paljoa
kamalamman pauhinan: ihmismeren aallot siellä vyöryvät vasten palatsin
seiniä. Kohta tulvahtaa sisään uusi ihmisaalto, joka tällä kertaa
valtaa yleisön parvekkeet ja upottaa tulvaansa kokouksen. Keihäillä,
puukoilla ja pistooleilla varustetut joukkiot kiljuvat kuolemaa.
Lamartine on puhujalavalla ja hänen otaksutaan (aivan väärin) puhuvan
sijaishallituksen puolesta; pyssynpiiput ja veriset sapelienkärjet
kääntyvät heti häntä kohti. Kauhistuneet edusmiehet rientävät
oville pyrkien ulos. Pakenevien vyöry tempaa mukaansa Orleansin
herttuattaren lapsineen, hänet työnnetään vasemmanpuoliselle pienelle
ovelle ja ahtaaseen käytävään, missä hän pakenevien edusmiesten ja
sisäänhyökkäävän väkijoukon tyrkkimänä ja tukahduttamana, muuria
vasten puserrettuna, lapsistaan erotettuna, vaipuu puolipyörtyneenä
portaiden juurelle. Käytävässä oleva Morin kuulee lapsen huutoa ja
näkee Parisin pienen kreivin maassa tallattavana. Hän nostaa pojan
syliinsä, kuljettaa hänet salien ja eteisen läpi ja ojentaa puutarhaan
avautuvasta alhaalla olevasta ikkunasta eräälle ordonanssiupseerille,
joka etsi prinssejänsä. Puhemiehistön saliin paennut herttuatar
kutsuu ääneen huutaen lapsiansa. Hänelle tuodaan Parisin kreivi ja
ilmoitetaan, että Chartresin herttua on hyvässä turvassa, tytöksi
puettuna palatsin ullakolla.
Sellainen oli herra Morinin kertomus. Hän esitti sen usein ja lausui
lopuksi tämän huomautuksen:
— Orleansin herttuatar osoitti tässä tilaisuudessa kuulumatonta
rohkeutta ja vastustusvoimaa, johon vain harvat miehet olisivat
kyenneet. Jos hän olisi ollut kahdeksantoista tuumaa pitempi, niin
hänen poikansa olisi kuningas. Mutta hän oli liian vähäinen varreltaan.
Hän häipyi näkymättömiin suuressa ihmisjoukossa.
Kuinka suuressa arvossa vanhempani pitivät Morinin herrasväkeä, näkyy
parhaiten siitä, että he sallivat minun seurustella heidän kanssaan
mielin määrin, vaikka muuten pitivätkin erittäin tarkkaa lukua
tuttavistani. Heidän siinä suhteessa osoittamansa ankaruus oli minulle
kiusallinen. Niinpä asui meidän yläpuolellamme kaunis rouva Moser,
josta kuiskuteltiin; hän vietti päivät pitkät turkkilaiseen tapaan
kalustetussa huoneistossaan, yksinään, joutilaana, ruusunpunaiseen
aamunuttuun ja sinisiin, kullankirjaeltuihin tohveleihin puettuna ja
hempeitä tuoksuja uhoten. Tilaisuuden tarjoutuessa hän nouti aina
minut ratokseen. Raukeasti sohvallaan maaten hän veti minut leikkien
syliinsä. Kertoisin varmaan hyvässä uskossa, että hän nosti minut
ilmoille jalkapohjiensa varassa, kuin pienen koiran, ellei mieleeni
johtuisi, etten ollut kyllin pieni siten käsiteltäväksi ja että tuon
mielikuvan on luultavasti minuun istuttanut Fragonardin 'Gimblette',
jonka näin ensimmäisen kerran, kun rouva Moserin kauniit jalat olivat
jo vuosikausia levänneet ikuisten varjojen joukossa; mutta usein
käy niin, että eri ikäkausien muistot mielessä liittyvät toisiinsa,
sulautuvat yhteen ja muodostavat kuvan. Sitä seikkaa minä varon
näissä kertoelmissa, joiden ainoana ansiona voi olla täsmällisyys.
Rouva Moser antoi minulle makeisia, kertoi ryövärijuttuja ja lauloi
romansseja. Onnettomuudekseni vanhempani kielsivät minua suostumasta
tuon naishenkilön lähentelyihin ja uhkasivat minua kaikkein mustimmalla
suuttumuksellansa, jos milloinkaan astuisin turkkilaisen huoneiston
kynnyksen yli suojiin, joissa hohtelivat iloiset värit ja leijuivat
suloiset tuoksut. Samoin oli minua kielletty uskaltautumasta ullakolle,
herra Ménagen ateljeeseen. Mélanie perusteli tätä kieltoa kertomalla
herra Ménagen ripustavan huoneensa seinille kalmanvärisiä jäseniä ja
luurankoja. Ja tuo ei suinkaan ollut ainoa syytös, jonka hoitajattareni
sinkosi naapuriaan, maalaajaa vastaan. Eräänä päivänä hän valitti
herra Danquinille, että tuo kauhea Ménage esti häntä nukkumasta
pitämällä kaiken yötä hurjaa menoa ja musiikkia ystäviensä kanssa.
Ja kummisetäni uskoi tuolle yksinkertaiselle olennolle, jota kehtasi
ivailla, etteivät taiteilijat ainoastaan laulaneet ja tanssineet
yökausia, vaan joivat vielä kuumaa punssia pääkalloista. Mélanie oli
liian vilpitön epäilläkseen kummini sanoja. Maalaaja muuten mustensi
itsensä kunniallisen palvelijan silmissä vieläkin kauheammalla teolla.
Eräänä iltana, kynttilä kädessä noustessaan ullakkokamariinsa, Mélanie
näki oveensa liidulla piirretyn Lemmenjumalan kuvan; jousi ja viini
riippuivat siipien välissä, ja Amor jyskytti suljettua ovea anelevan
näköisenä pienellä nyrkillään. Mélanien epäluulot suuntautuivat heti
herra Ménageen, hän nimitti maalaajaa lurjukseksi ja suupaltiksi ja
kielsi jälleen minua seurustelemasta sellaisen sivistymättömän kanssa.
Sanalla sanoen: ainoastaan muutamia ylen harvoja henkilöitä pidettiin
soveliaina seurustelemaan kanssani.
Minun ei pitänyt leikkiä pihamaalla herra Bellaguet'n keittäjättären
pojan, nuoren Alphonsen kanssa, joka oli nokkela keksimään kaikenlaisia
sukkelia temppuja ja luonteeltaan uskalias; hänen käytöstapansa näet
oli kehno. Hän käytti karkeata puhetapaa, tappeli kuin riivattu ja
vietti kulkurielämää. Eräänä päivänä Alphonse vei minut mukanaan
erään Rue Dauphinen varrella asuvan tuttavansa leipurin luo, joka möi
öylättien rippeitä, pyysi niitä viiden sentiimin arvosta, ja minä
maksoin, koska olin rikas. Me jaoimme saaliimme kahtia ja kannoimme
muruja esiliinassamme, ja matkan varrella Alphonse söi sekä oman osansa
että minulle kuuluvan. Tämä kolttonen tuotti minulle ankarat nuhteet,
ja minun täytyi luopua Alphonsen seurasta. Honoré Dumontin kanssa minun
ei myöskään ollut lupa antautua minkäänlaisiin tekemisiin. Honoré oli
valtioneuvoksen poika, siis hyvän perheen lapsi ja sitäpaitsi kaunis
kuin päivä, mutta julma eläimille ja täynnä epäterveitä vaistoja.
Estettiinpä minua käymästä Caumontinkin perheessä, jonka jäsenet
sulloutuivat keittiöön ja olivat pakahtua lihavuuteensa, isä, äiti,
poika ja tytär samoinkuin koira ja kissakin. Minä näet olin eräänä
päivänä pessyt kaivolla unteloiden Caumontien mustepulloja ja palasin
kotiin kiireestä kantapäähän asti musteen ja veden kostuttamana.
Sitävastoin minulle annettiin täysi vapaus seurustella herra ja rouva
Morinin kanssa.
Minä käyttelin tuota vapauttani pidättyvästi suhteessani rouva
Moriniin, joka kuningatar Marie-Amélien tukkalaitetta muistuttavine
suurine valkoisine kiharoineen, pitkine ja synkkine, sitruunaakin
keltaisempine kasvoineen huokui alakuloisuutta ja lohduttomuutta.
Jos rouva Morin olisi herättänyt niissä, jotka häntä lähestyivät,
avaraa, syvää ja synkkää murhemieltä, kauniin kammon lohduttomuutta,
olisin kenties kokenut hänen seurassaan eräänlaista mielihyvää, jota
minussa silloin aiheuttivat kaikki ylenpalttiset, tavallisuuden
rajoja rikkovat asiat. Mutta rouva Morinin alakuloisuus oli tasaista,
kohtuullista ja yksitoikkoista, sanalla sanoen keskinkertaista. Se
läpäisi minut kuin hieno vihmasade jähmetyttäen mieleni. Rouva Morin
värjötteli aina ajoportin vieressä sijaitsevassa ahtaassa, matalassa
ja kosteassa komerossaan, jossa ei ollut mitään muuta huomattavaa
kuin vuode, niin runsaasti olkipohjilla, patjoilla, peitteillä,
poikkityynyillä, pieluksilla ja untuvapatjoilla varustettu, että
minusta näytti kerrassaan mahdottomalta nukkua siinä tukehtumatta. Minä
otaksuin, että herra ja rouva Morin, jotka nukkuivat siinä kaiket yöt,
saivat kiittää pelastuksestaan puksipensaan oksaa, joka porsliinisen
vihkivesimaljan alle kiinnitettynä kiikkui tuon tuhoisalta näyttävän
leposijan yläpuolella. Lasikupukan alle sijoitettu oranssikukkaseppele
koristi pähkinäpuista lipastoa. Mustan marmorilieden reunalla, samoin
lasikupukan alla sijaitsevan, sekä turkkilaista että goottilaista
tyylipartta ilmaisevan heilurikellon päällä oli kullattu kuvaryhmä,
joka rouva Morinin tiedonannon mukaan esitti 'Mathildeä antamassa
kunniasanaansa Malek-Adhelille, aavikon rajuilman keskellä'. Minä en
kysynyt enempää, vaikka olinkin kyselynhaluinen ja utelias pieni poika;
tuo selittämätön tarina näet viehätti minua salaperäisyydellään. En
ole sitä myöhemminkään sanottavasti selvitellyt, ja Malek-Adhelin
ja Mathilden nimet liittyvät yhä vielä muistissani siihen keitetyn
purjolaukan, paistettujen sipulien ja hiilensavun hajuun, joka
vallitsi rouva Morinin suojassa. Tämä kunnianarvoinen henkilö keitteli
alakuloisesti ruokiansa erittäin matalassa liedessä, jonka savutorvi
oli yhdistetty uuninpiippuun ja joka aina savusi. Suorimpana huvinani
oli hänen luonaan nähdä, kuinka hän kauhoi pois liemen vaahtoa ja kuori
porkkanoita huolellisesti varoen leikkaamasta liikaa ja siten ilmaisten
ylen säästäväistä luonnonlaatuansa. Herra Morinin seura sitävastoin oli
aina erittäin mieluisa.
Kun hän ryhtyi luomaan huoneeseen siisteyttä, josta piti, aseinaan
harjat, höyhenviuhkat ja luudat, niin hilpeä hymy levitti hänen
suupielensä korviin saakka, hänen pyöreät silmänsä alkoivat loistaa,
ja hänen kasvonsa kirkastuivat; silloin hänessä ilmeni Herkuleen
Elis-maakunnassa osoittamaan siivoavaan sankaruuteen verrattavaa intoa.
Jos minulla oli ilo yllättää hänet sellaisena hetkenä, niin tartuin
hänen jykevään ja karvaiseen käteensä, josta uhosi Marseillen saippuan
haju, ja niin me nousimme yhdessä portaita ja astuimme johonkin
huoneistoon, joka oli isäntäväen ja palvelijoiden poissaollessa uskottu
hänen hoiviinsa. Kaksi huoneistoa on säilynyt muistissani.
Näen vieläkin kreivitär Michaud'n avaran salin kuvastimineen, jotka
olivat täynnä utukuvia, valkoisiin verhottuine huonekaluineen
ja savun ja kuulatuiskun keskellä juhlaunivormussaan seisovan
kenraalin muotokuvineen. Morin selitti minulle, että kuvan esittämä
henkilö oli kenraali kreivi Michaud Wagramin taistelussa, kaikkine
kunniamerkkeineen. Kolmas kerros miellytti minua enemmän. Siellä oli
kreivi Colonna Walewskin majapaikka. Siellä sai nähdä lukemattomia
merkillisiä ja viehättäviä esineitä, kiinalaisia porsliininukkia,
silkkisiä varjostimia, lakeerattuja irtoesineitä, vesipiippuja,
turkkilaisia piippuja, varuksia, kameelikurjenmunia, kitaroita,
espanjalaisia viuhkoja, naisten muotokuvia, leveitä leposohvia ja
paksuja uutimia. Minun ihmetellessäni kaikkia noita tuntemattomia
esineitä Morin sanoi minulle, hieman rintaansa röyhistäen, että kreivi
Walewski oli moitteeton suuren maailman mies. Hän oli asunut kauan
Englannissa, oleskeli nyt ohimennen Parisissa ja varustautui lähtemään
Italiaan, jonne hänet oli nimitetty lähettilääksi. Minä tutustuin
Morinin johdolla suureen maailmaan.
Kun eräänä päivänä nousin hänen kerallaan verrattain ahtaita portaita,
jotka johtivat kreivitär Michaud'n, kreivi Walewskin ja muutamien
muiden vuokralaisten luo, joiden nimet ovat muististani häipyneet
(talon julkisivu, jota usein katselen, on yhä ennallaan, mutta
minkätähden, minkä itselleni tuntemattoman syyn vuoksi, minkä salaisen
vaiston nojalla olen pidättynyt tarkastamasta, ovatko portaatkin
säilyneet samanlaisina kuin minun lapsuuteni aikana?), eräänä päivänä,
sanon, kun olimme, Morin ja minä, ensimmäisen ja toisen kerroksen
välillä, näimme yläpuolellamme nuoren naishenkilön laskeutuvan
portaita. Morin, joka oli moitteettoman kohtelias ja opetti minulle
jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa lapsellista ja vilpitöntä
kohteliaisuutta, veti minut viereensä seinustalle, kehoitti minua
ottamaan lakin käteeni ja kohotti omaa fetsiänsä.
Tällä nuorella naisella oli yllään vaaleanruskea samettipuku ja
suurin palmunlehdenmuotoisin kuvioin koristettu iso kashmirihuivi
ja päässä myssymäinen hattu, joka ympäröi hänen kapeita ja kalpeita
kasvojansa. Hän asteli sulavasti portaita alas. Ohikulkiessaan hän
suuntasi minuun suuret, säihkyvät ja tummat silmänsä, ja sitten hänen
pienestä, erittäin pienestä, granaattiomenaa muistuttavasta suustaan
kuului vakava ja himmeä ääni, joka oli soinniltaan ja ilmeeltään
ainoalaatuinen niiden joukossa, joita olen milloinkaan kuullut.
Hän sanoi:
— Onko hän teidän poikanne, tuo pienokainen? Hän on soma.
Hän laski päälaelleni valkoisen käsineen peittämän kätensä.
Morinin vastattua hänelle, että olin naapuri, hän virkkoi jälleen:
— Hän on soma. Mutta hänen vanhempiensa tulee varoa: hänen poskipäänsä
punoittavat, ja hän on kovin kalpea.
Noihin silmiin, jotka katselivat minua lempeästi, syttyi teatterissa
se 'tumma lieska', joka tuhoaa Phaidran; tuo hentoinen käsi, joka nyt
lepäsi hellästi päälaellani, antoi liikutettujen katselijoiden nähden
merkin Pyrrhuksen surmaamiseen. Rachel, jo sen taudin tavoittamana,
johon hänen oli määrä kuolla, etsi sen merkkejä sattumalta portaissa
kohtaamansa lapsiraukan kasvoista. Hän erosi teatteristä, ennenkuin
minä ehdin kuulemaan hänen näyttämöesityksiään, mutta päälaellani
tunnen yhä vielä hänen pienen kätensä kosketuksen.