Kun niinä aikoina makasin valveilla vuoteessani joko jonkin sairauden
vuoksi tai vain siitä syystä, että olin herännyt tavallista varhemmin,
niin minua silmäili harmaa ja synkkä hahmo, laajat ja muodottomat
kasvot, haamu, joka on tuskaa ja pelkoakin kaameampi: Ikävystyminen.
Eikä vain ikävyys sellaisena kuin runoilijain laulelmissa, ei sellainen
kaunis ja ylpeä, vihan ja rakkauden värittämä ikävyys, ei, vaan
muuttumaton, syvä ikävystyminen, sisäinen sumuisuus, aistittavaksi
muuttunut tyhjyys. Torjuakseni kaameata tulijaa minä kutsuin äitiäni
tai Mélanieta, mutta he eivät valitettavasti tulleet tai jäivät vain
hetkiseksi luokseni ja sanoivat minulle niinkuin mehiläinen rouva
Desbordes-Valmoren pienelle pojalle:
... Minulla on kiire mennä...
... Ei aina naurun aika.
Ja äitini lisäsi:
— Kertailehan kertotauluasi, poikaseni, ajankuluksi.
Se oli äärimmäinen keino, johon en hevin voinut ryhtyä. Mieluummin
kuvittelin matkaa maan ympäri ja erinomaisia seikkailuja. Jouduin
haaksirikkoon ja saavutin uiden tiikerien ja jalopeurojen asuttaman
maan rannikon. Voimallisen mielikuvituksen avulla tuo olisi riittänyt
turvaamaan minut ikävystymiseltä. Pahaksi onneksi olivat minun
nostattamani kuvat niin kalpeita ja heikkoja, etteivät kyenneet
peittämään minulta huoneeni seinäpapereita enempää kuin pelkäämääni
sumuhahmoakaan. Ajan mittaan asia onnistui minulle paremmin ja
vihdoin osasin hankkia itselleni leposijallani miellyttävää ja
henkevää huvitusta, josta kaikki sivistyneet kansat pitävät: minä
esitin huvinäytelmää. Tuskin tarvinnee huomauttaa, ettei teatterini
saavuttanut täydellisyyttänsä yhdellä iskulla. Kreikkalainen
murhenäytelmä kehittyi Thespiin rattaista. Minä viritin virteni
lyöden tahtia kädelläni: siinä oli odeionini alku. Epäilemättä
sangen vaatimaton. Hyvänsuopa tuhkarokko piti minua vuoteessa suoden
siten minulle hyvää tilaisuutta sen täydellistämiseen. Minä ohjasin
viittä näyttelijää tai paremmin sanoen viittä luonnetta, sellaisia
kuin italialaisessa komediassa. Ne olivat oikean käteni viisi
sormea. Jokaisella oli oma nimensä ja omat piirteensä. Ja samoinkuin
italialaisen näyttämön naamiot, joihin en omia näyttelijöitäni rohkene
nimenomaan verrata, henkilöni säilyttivät nimensä esittämissään
osissa, mikäli kappale ei pakottanut niitä muuttamaan, kuten oli laita
esimerkiksi historiallisissa näytelmissä. Mutta oman luonteensa he
säilyttivät aina muuttumattomana. Tahtomatta heitä imarrella, voin
sanoa, etteivät he siinä suhteessa ole milloinkaan olleet uskottomat
itselleen.
Peukalon nimi oli Rappart. Minkätähden? Sitä en tiedä. Turha on
meidän toivoa voivamme kaikki selittää. Kaikkien asioiden perusteita
ei käy määritteleminen. Rappart, lyhyt, leveä, tanakka ja tavattoman
voimakas mies, oli sivistymätön henkilö, väkivaltainen, riidanhaluinen,
juoppo, oikea Caliban, seppä, kantaja, muuttomies, maantierosvo, aina
sen mukaan, mitä osaa kulloinkin näytteli; hän harjoitti pelkkää
väkivaltaa ja julmuutta. Tarvittaessa hän esitti villien eläinten
osaa, esiintyi sutena 'Pikku Punahilkassa' ja karhuna eräässä varsin
somassa komediassa, jossa nähtiin, kuinka nuori paimentyttö yllätti
nukkuvan mesikämmenen, sujutti renkaan sen turpaan ja vei sen vankinaan
tanssimaan kuninkaan luo, joka heti nai paimentytön.
Etusormi, Mitoufle nimeltään, muodosti sekä moraalisessa että
ruumiillisessa katsannossa Rappartin nimenomaisen vastakohdan.
Mitoufle ei ollut joukon suurin eikä kauneinkaan, näyttipä hän
vielä hieman muuttuneelta ja muodottomaltakin, koska oli joutunut
liian nuorella iällä suorittamaan jotakin käsiammattia. Mutta
Iiikkeittensä vilkkauteen ja älylliseen iskuvalmiuteen nähden hän oli
paras näyttelijäni. Luontaisen jalomielisyytensä nojalla hän taipui
välittömästi puolustamaan sorrettuja. Hänen pelkäämättömyytensä kiihtyi
usein uhkarohkeudeksi, ja dramaturgi soi hänelle usein tilaisuutta
tuon ominaisuuden harjoittamiseen. Tulipalon sattuessa ei ollut toista
hänen vertaistaan, kun oli temmattava liekeistä lapsi ja jätettävä se
äidilleen. Hänen ainoana vikanaan oli liiallinen vilkkaus; mutta se
suotiin hänelle anteeksi tai paremmin: häntä rakastettiin senvuoksi
sitäkin enemmän.
Ei miellyttäis' Akhilleus, jos oisi torkkuvampi.
Hienon, suoran, korkea- ja ylväsvartisen keskisormen onnekas ulkopinta
sulki sisäänsä ritarillisen sielun. Hän oli kaikkein kuuluisimpien
esivanhempien jälkeläinen ja nimeltä Dunois. Ja pelkäänpä nyt hyvinkin
tietäväni minkätähden enkä epäile ollenkaan sitä, että äiti kultani
oli siihen syypää. Äitini ei laulanut hyvin eikä laulanut kuin minun
läsnäollessani. Hän lauloi:
Lähtiessään Syyriaan
nuori kaunis Dunois
rukoeli Maariaa
siunaamahan tekojaan.
Hän lauloi vielä 'Levätkää, kelpo ritarit'. Ja vielä 'Huokaillen näin
päivänkoiton'. Äiti kultani oli hullaantunut Hortense-kuningattaren
romansseihin, jotka olivat siihen aikaan suuressa suosiossa.
Suokaa anteeksi pitkäveteisyyteni: minä esitän tässä kokonaista
taidelaatua. Nimettömän sormen kanssa samastui eräs ylen kaunis nainen
nimeltä Kastilian Blanka. Tuo oli kenties salanimi. Seurueen ainoana
naishenkilönä hän näytteli äitien, puolisoiden ja rakastettujen
osia. Nuori ja kaunis Dunois pelasti siveän ja vainotun monet kerrat
mitä suurimmista vaaroista Mitouflen uutteralla ja epäitsekkäällä
avustuksella. Hän nai usein Dunois'n, harvoin Mitouflen. Vielä eräs, ja
seurueeni on täydellinen. Jeannot, pikkusormi, oli nuori viattomuutta
uhkuva poika, josta tarpeen tullen tehtiin tyttö, esimerkiksi 'Pikku
Punahilkkaa' esitettäessä. Ja luulenpa, että hän tytöksi muuttuessaan
muuttui henkeväksikin.
Mainitsemiani tulkitsijoita varten valmistetut näytelmäkappaleet
lähenivät _commedia del artea_ sikäli, että minä sepitin niiden loimen
ja näyttelijät improvisoivat vuoropuhelun noudattaen omaa luonnettansa
ja tilanteen vaatimuksia. Ne eivät kuitenkaan ollenkaan muistuttaneet
italialaisia farsseja eikä niitä markkinapiloja, joissa kiistelevät
Harlekiini, Colombine ja alhaisia edunharrastuksia ja kehnoja
intohimoja noudatteleva tohtori. Minun teokseni olivat jalompia,
kuuluivat sankarilliseen lajiin, joka itse asiassa soveltuukin
parhaiten viattomille ja yksinkertaisille olennoille. Minä olin
lyyrillinen ja pateettinen, traagillinen ja erittäin traagillinen.
Intohimojen kohotessa niihin korkeuksiin, jossa puhe mykistyy,
laulettiin. Näissä näytelmissä oli koomillisiakin kohtauksia. Minä
työskentelin tietämättäni Shakespearen menetelmän mukaan; paljoa
vaikeampi minun olisikin ollut noudattaa Racinen järjestelmää. Minä
en suinkaan kauhistunut kujeilua, niinkuin Lamartine. Kaukana siitä!
Mutta komiikkani oli erittäin yksinkertaista, ja siihen ei sekaantunut
ironiaa. Samat tilanteet toistuivat usein teatterissani. Minulla ei
ollut rohkeutta siitä itseäni moittia: ne olivat ylen liikuttavia!
Mieliaiheitani olivat vangiksijoutuneet prinsessat, joita urheat
ritarit pelastelivat, varastetut lapset, jotka palautettiin äideilleen
ja muut samanlaiset.
Minä kuljin kuitenkin toisiakin uria. Sepitin rakkausnäytelmiä, joihin
sirottelin suuria kauneuksia. Sellaisista näytelmistä puuttui toimintaa
ja varsinkin ratkaisua; nämä puutokset johtuivat puhtaasta sielustani,
joka käsitti rakkauden olevan oma ja ainoa tarkoituksensa ja sisältönsä
eikä niinmuodoin edellyttänyt sen vaativan minkäänlaista muuta
tyydykettä. Se oli kaunista, mutta yksitoikkoista.
Minä käsittelin sotilaallisiakin aiheita enkä ollenkaan pelännyt käydä
käsiksi Napoleonin epopeiaan, jonka poimin niiden vielä eloissaolevien
suuren aikakauden henkilöiden huulilta, joita oli runsaasti kätkyeni
ympärillä. Dunois esitti Napoleonin osaa, Kastilian Blanka oli
Josephine (Marie-Louisea minä en tuntenut), Mitoufle krenatööri,
Jeannot pikkuhuilunpuhaltaja; Rappart edusti englantilaisia,
preussilaisia, itävaltalaisia ja venäläisiä, sanalla sanoen vihollista.
Näine apukeinoineni minä kykenin saavuttamaan Austerlitzin, Jenan,
Friedlandin ja Wagramin voitot ja marssimaan Wieniin ja Berliniin.
Yleensä kappaletta ei esitetty kahteen kertaan. Minulla oli aina uusi
näytelmä valmiina. Tuotteliaisuuteen nähden minä olin oikea Calderon.
Helppo on arvata, että tämä teatteri, jossa olin samalla kertaa
johtaja, kirjailija, näyttelijäseurue ja katsomo, ei enää sallinut
minun ikävystyä vuoteessani. Päinvastoin: minä oljentelin leposijallani
mahdollisimman kauan ja keksin kaikenlaisia sairauksia, jottei olisi
tarvinnut nousta. Äitini, jonka oli vaikea tuntea minua entisekseni,
kysyi minulta, mistä tämä uusi laiskuus johtui. Tuntematta taidettani
ja voimatta mitata neroni syvyyttä hän nimitti laiskuudeksi sitä, mikä
oli toimintaa ja liikettä.
Tämä teatteri, joka saavutti korkeimman kukoistuksensa minun ollessani
kuudennella ikävuodellani, joutui sitten äkkiä nopean rappeutumisen
tilaan, jonka syyt minun on tässä esitettävä.
Kuuden vuoden iällä, kun minun oli pakko eräiden lievien
kasvuhäiriöiden vuoksi pysytellä vuoteessa useita päiviä ja vieressäni,
pienellä pöydällä, oli väri- ja nauhalaatikko, päätin käytellä
saatavissani olevia keinoja kaunistaakseni teatteriani ja saattaakseni
sen kuulumattoman täydellisyyden tilaan. Minä ryhdyin heti työhön ja
suoritin kiihkein innoin kuumeisia keksintöjäni. En ollut milloinkaan
huomannut, ettei näyttelijöilläni ollut kasvoja enempää kuin
kananmunalla, ja kun tuo puutos nyt äkkiä minulle selvisi, tein niille
silmät, nenät, suut, ja havaitessani, että he olivat alasti, puin
heidät silkkiin ja kultaan. Sitten tuntui mielestäni välttämättömältä
toimittaa heille päähineet, ja minä tein heille erimallisia hattuja
tai myssyjä, mutta yleensä suippoperäisiä. Minä en viivytellyt
maalauksellisten vaikutusten etsinnässä; minä suunnittelin näyttämön,
maalasin koristeet, valmistin kaluston. Aivan liikutettuna minä sitten
sepitin näytelmän, jonka nimi oli 'Pyhän haudan paroonit' ja jonka oli
määrä yhdistää itä- ja länsimaat valtavaan draamalliseen toimintaan.
Valitettavasti en saanut valmiiksi ensimmäistäkään näytöstä. Innoitus
oli hyytynyt: henki ja liike, kaikki oli kadonnut. Intohimo oli
tiessään, ja samoin elämä. Koruttomana oli teatterini verhoutunut
kuvitelmien kaikkiin väreihin ja muotoihin. Ylellisyyden ilmaantuessa
kuvitteellinen vaikutelma häipyi olemattomiin. Runottaret lensivät
pois. Ne eivät palanneet. Millainen opetus! Taide on jätettävä jaloon
alastomuuteensa. Pukujen rikkaus ja näyttämökoristeiden loisteliaisuus
tukehduttavat draaman, joka ei kaipaa koristeekseen muuta kuin
toiminnan ylevyyttä ja luonteiden totuutta.