RUMPU

Elämä on kaipausta. Ja riippuen siitä, pidetäänkö kaipausta suloisena

vai katkerana, elämä tuomitaan hyväksi tai pahaksi. Jokaisen asiana

on ratkaista kysymys oman tunteensa nojalla. Järkeileminen on tässä

tapauksessa turhaa; se jää metafyysikkojen asiaksi. Viiden vuoden

ikäisenä minä kaipasin rumpua. Oliko tuo kaipaukseni suloinen vai

katkera? Sitä en tiedä. Sanokaamme, että se oli katkera, koska johtui

puutteesta, ja suloinen, koska osoitti mielikuvitukselleni kaivatun

esineen.

Kaiken väärinkäsityksen välttymiseksi huomautan, että ikävöin itselleni

rumpua ollenkaan toivomatta pääseväni rummunlyöjäksi. En välittänyt

ollenkaan sen ammatin loistokkuudesta enempää kuin siihen liittyvistä

vaaroistakaan. Vaikka olinkin ikäisekseni varsin hyvin perehtynyt

Ranskan sotilaalliseen prameuteen, en ollut vielä kuullut kerrottavan

nuoresta Barasta, joka kuoli painaen pärrytyspuikkojansa sydäntään

vasten, enkä siitä viisitoistavuotiaasta rumpalista, joka Zürichin

taistelussa sai kuulan käsivarteensa, mutta löi edelleen rumpuansa,

sai ensimmäiseltä konsulilta eräässä dekadikatsastuksessa kunniapuikon

ja syöksyi ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa surman suuhun

ansaitakseen tuon kunnianosoituksen. Rauhan aikana kasvaneena minä en

tuntenut muita rummunlyöjiä kuin ne kaksi kansalliskaartiin kuuluvaa,

jotka vuoden ensimmäisenä päivänä toivat isälleni, toisen pataljoonan

lääkärille, ja hänen puolisolleen värillisellä kuvalla koristetun

onnittelukirjeen. Tuo kuva esitti ylenmäärin kaunistellen molempia

rummunlyöjiä, jotka kauttaaltaan kullatussa salissa kunnioittavasti

tervehtivät viheriään lievetakkiin puettua herraa ja vannehameeseen

ja pitsireunuksiin puettua rouvaa. Todellisuudessa heillä oli virkut

silmät ja isot viikset, ja heidän nenänsä hohtelivat punaisina. Isäni

lahjoitti heille viiden frangin kolikon ja lähetti heidät juomaan

lasin valkoviiniä, jota vanha Mélanie tarjosi heille keittiössä. He

kulahduttivat lasin sisällön kerrallaan, maiskahduttivat kieltään ja

pyyhkivät suunsa hihaansa. Vaikka eräänlainen rattoisa luonnepiirre

heissä minua miellytti, he eivät kumminkaan herättäneet minussa

minkäänlaista halua päästä heidän kaltaisekseen.

Ei, minä en tahtonut päästä rummuttajaksi; pikemmin halusin tulla

kenraaliksi, ja jos kiihkeästi toivoelinkin itselleni rumpua ja mustia

palikoita, oli syynä vain se, että liitin noihin esineisiin tuhansia

sotaisia mielikuvia.

Siihen aikaan minua ei voitu moittia siitä, että pidin Kassandran

vuodetta Akhilleun peistä parempana.

Minusta uhkui pelkkä ase-ilo ja taisteluhalu, verityöt riemastuttivat

mieltäni, minusta olisi tullut sankari, jos sallimus, joka 'aatostamme

haittaa, olisi sen sallinut. Se ei sitä sallinut. Jo seuraavana

vuonna se suisti minut pois tältä kauniilta uralta ja innoitti minut

rakastamaan nukkia. Vaikka minua senvuoksi pilkkailtiin, minä ostin

niitä useita kappaleita säästörahoillani. Minä rakastin niitä kaikkia;

eräs oli erikoinen suosikkini, ja kelpo äitini on sanonut, ettei se

ollut kaunein. Mutta miksi riennänkään näin himmentämään neljännen

ikävuoteni kunnianloistetta, sen aikakauden, jona rumpu oli kaipaukseni

ainoana esineenä?

Koska en ollut luonnonlaadultani stoalainen, ilmaisin usein haluni

sellaisille henkilöille, jotka kykenivät sen tyydyttämään. He eivät

olleet mitään ymmärtävinään tai vastailivat minulle kerrassaan

masentavalla tavalla.

— Tiedäthän, sanoi äitini, ettei isä siedä leluja, jotka pitävät melua.

Sitä, minkä äiti epäsi minulta aviollisen pieteetin nojalla, minä

anelin täti Chaussonilta, joka ei ollenkaan pelännyt tuottaa isälleni

ikävyyttä. Tuon seikan olin havainnut aivan oikein ja luotin siihen

pyrkiessäni saavuttamaan kiihkeästi toivomaani esinettä. Mutta ylen

säästeliäs täti Chausson antoi valitettavasti harvoin ja vähän.

— Mitä tekisitkään rummulla? kysyi hän minulta. Eikö sinulla ole

riittävästi leluja? Onhan sinulla niitä kaapit täynnä. Minun aikoinani

lapsia ei niin hemmoteltu; pienet kumppanini ja minä teimme nukkia

lehdistä... Eikö sinulla ole kaunis Nooakin arkki?

Hän puhui siitä Nooakin arkista, jonka oli minulle lahjoittanut

edellisenä uutenavuotena ja joka oli aluksi, se täytyy tunnustaa,

näyttänyt minusta yliluonnolliselta asialta. Se sisälsi patriarkan

perheineen ja parin kutakin luontokappaletta. Mutta perhoset

olivat siinä norsuja suuremmat, mikä seikka ajan pitkään loukkasi

suhdevaistoani, ja nyt, kun nelijalkaiset aiheuttamani tuhon vuoksi

seisoivat vain kolmella jalalla ja Nooak oli kadottanut sauvansa, ei

arkki enää minua lumonnut.

Eräänä päivänä, kun nuhaisena vietin aikaani kotosalla, yömyssy leuan

alle sidottuna, valmistin itselleni rummun ja palikat kiviruukusta ja

puulusikasta. Sen piti ilmaista melkoisen hyvin hollantilaista tyyliä

ja Brouwerin ja Jan Steenin tunnesävyä. Minun makuni oli jalompi,

ja kun vanha Mélanie närkästyneenä pelasti käsistäni voiastian ja

kauhansa, minä olin jo ehtinyt niihin kyllästyä.

Suunnilleen niihin aikoihin isäni toi minulle eräänä iltana pienen

maalatun biskviitin, jossa nähtiin Pierrot lyömässä isoa rumpua. En

tiedä, ajatteliko hän kuvan voivan korvata todellisuutta vai tahtoiko

pitää minua pilkkanaan. Hän hymyili kuten ainakin hieman alakuloisesti.

Olipa miten hyvänsä, minä otin hänen lahjansa vastahakoisesti, ja

tuo leivos, jonka koskettaminen tuntui kamalalta, alkoi minua äkkiä

inhottaa.

En enää toivonutkaan saavani hartaiden toiveitteni esinettä, kun äitini

eräänä kirkkaana kesäpäivänä aamiaisen jälkeen suuteli minua hellästi,

kehoitti olemaan kiltti ja lähetti minut kävelylle vanhan Mélanien

keralla ojennettuaan minulle harmaaseen paperiin käärityn lieriömäisen

esineen.

Minä avasin käärön. Siinä oli rumpu. Äitini ei ollut enää huoneessa.

Minä ripustin rakkaan soittimen olkapäälleni nuorasta, joka oli

olkahihnan virassa, enkä kysynyt ollenkaan, mitä kohtalo vaatisi

vastalahjaksi; uskoin näet siihen aikaan, että onnen lahjat tulevat

ilmaiseksi. En ollut oppinut tuntemaan Herodotoksen taivaallista

Nemesistä, ja tuntematon oli minulle myös tämä runoilijan ydinlauselma,

jota olen myöhemmin monesti ajatellut:

Ikirikkumaton jumalilla on laki:

ylen korkea lunnas, ken onnea haki.

Onnellisena ja ylpeänä, rumpu kupeellani, puikot käsissäni, minä

syöksyin ulos ja marssin Mélanien edellä ankarasti pärryttäen. Minä

kuljin rientoaskelin, varmasti uskoen vieväni joukkojani voittoon.

Vaikka en tahtonut asiaa itselleni tunnustaa, minä sentään aavistelin,

ettei rumpuni ollut kovin sointuisa ja ettei sen ääni kuulunut

peninkulman piirissä. Huonosti jännitetty aasinnahka (jos se oli

nahkaa; nyt sitä kovin epäilen) ei tosiaankaan ottanut kaikuakseen

palikkaini alla, jotka olivat niin pienet ja kevyet, etten niitä

tuntenut sormieni lomissa. Huomasin siinä äitini rauhallisen ja

varovan luonnonlaadun ja hänen innokkaan pyrintönsä pitää kaikkia

meluisia leluja loitolla asunnostamme. Hän oli jo karkoittanut pyssyt,

pistoolit ja karabiinit, minun suureksi mielipahakseni, sillä minua

hälinä ilahdutti ja paukahdukset saivat minut haltioihini. Kukaan ei

tietenkään toivo itselleen äänetöntä soitinta; mutta innokas mieli

korvaa kaikkea. Sydämeni leiske täytti korvani kunnian pauhulla.

Minä kuvittelin rytmin, joka sai tuhansia ihmisiä astumaan tahdissa,

kuvittelin pärrytyksiä, jotka loivat mieliin sankaruutta ja pelkoa.

Minä kuvittelin Luxembourgin kukkivassa puutarhassa kolonnia, jotka

etenivät katseenkantamattomiin rannattomalla tasangolla, kuvittelin

hevosia, tykkejä, ampuma varavaunuja, jotka puhkoivat tiet kuopille,

kiilteleviä kypäreitä mustine jouhikoristeineen, karvalakkeja, sulkia,

tupsuja, töyhtöjä, peitsiä ja pistimiä.

Minä näin, tunsin, loin tuon kaikki. Ja luovassa työssäni

läsnäolevaisena minä olin itse tuo kaikki, ihmiset, hevoset, tykit,

ruutisäiliöt, tulenloimuinen taivas ja verinen maa. Kaiken tuon minä

vedin ilmoille rummustani! Ja täti Chausson kysyi minulta, mitä

rummulla tein!

Minä palasin kotiin, joka lepäsi hiljaisena. Huusin äitiä, mutta hän

ei vastannut. Juoksin hänen huoneeseensa ja ruusunkukkasuojaan, mutta

en nähnyt ketään. Lähdin isäni työhuoneeseen, mutta sekin oli tyhjä.

Ainoastaan salin pöytäkellon päällä seisova Foyatier'n Spartacus

vastasi rauhattomaan katseeseeni ikuisen närkästyksensä elein.

Minä huusin:

— Äiti! Missä olet, äiti?

Ja aloin itkeä.

Vanha Mélanie kertoi nyt minulle, että isäni ja äitini olivat lähteneet

Rue du Bouloin diligenssillä Havreen, herra ja rouva Danquinin keralla,

ja että he tulisivat viettämään siellä viikon päivät.

Tuo uutinen syöksi minut syvään epätoivoon. Nyt tiesin, mistä

hinnasta kohtaloni oli suonut minulle rummun, käsitin, että äitini

oli lahjoittanut minulle tuon lelun salatakseen minulta lähtönsä ja

kääntääkseen ajatukseni toisaalle. Ja kun muistin, kuinka vakavin ja

hieman surullisin äänin äitini oli sanonut minulle lähtiessään 'Ole

kiltti!' ihmettelin, etten ollut mitään epäillyt. Minä ajattelin:

— Jos olisin tietänyt, olisin estänyt hänet lähtemästä.

Minä olin lohduton ja häpeissäni senkin vuoksi, että olin

antanut pettää itseäni. Kuinka monien merkkien olisikaan pitänyt

olla varoituksinani! Olin jo useita päiviä kuullut vanhempieni

kuiskuttelevan, olin kuullut kaappien ovien kitisevän, olin nähnyt

sängyissä liinavaatekasoja, huoneissa matka- ja käsilaukkuja. Erään

matkalaukun kupera kansi oli rupisella ja paljaaksi hieroutuneella

eläimennahalla peitetty, nahan yli kulkivat erittäin likaiset

mustat puuvanteet, ja koko esine oli ruma. Minulle oli turhaan

ilmennyt monenlaisia enteitä, joista koirapahanenkin olisi jo käynyt

levottomaksi. Olin kuullut isäni sanovan, että Finette aavisti

matkaanlähdön.

Asuntomme oli suuri ja kolea. Siinä vallitseva kamala hiljaisuus hyyti

sydäntäni. Ja tyhjyyden täytteeksi oli Mélanie tosiaankin liian pieni:

hänen poimumyssynsä kohosi tuskin päätäni korkeammalle. Minä rakastin

Mélanieta, rakastin häntä lapsen-itsekkyyteni koko voimalla, mutta hän

ei askarruttanut riittävästi mieltäni. Hänen puheensa tuntuivat minusta

typeriltä. Harmaine hiuksineen ja köyryine selkineen hän näytti minusta

minua itseäni lapsellisemmalta. Se ajatus, että oli elettävä kokonainen

viikko yksin hänen seurassaan, sai minut epätoivoon.

Mélanie koki minua lohdutella, sanoi, että viikko kuluu pian, että

äitini tuo minulle pienen laivan, jota voin uittaa Luxembourgin puiston

altaassa, että isäni ja äitini kertoisivat minulle matkaseikkailujansa

ja kuvailisivat Havren sataman niin hyvin, että luulisin olevani itse

sitä näkemässä.

Tunnustaa täytyy, ettei tuo viimeksimainittu piirre ollutkaan huono,

sillä satusepon kyyhkynen käyttelee juuri sitä lohduttaakseen hellää

puolisoaan, jonka luota poistuu. Mutta minä en tahtonut tulla

lohdutetuksi. Pidin sitä mahdottomana ja ajattelin, että sellainen

menettely ei olisi kaunis.

Täti Chausson tuli kanssani aterioimaan. Minulla ei ollut mitään

iloa siitä, että näin hänen kissapöllön-kasvonsa. Hän lausui minulle

lohdutuksen sanoja, mutta ne maistuivat tähderuoalta samoinkuin kaikki,

mitä hän tarjosi. Hän oli luonnostaan liian itara antaakseen runsasta,

raikasta ja puhdasta lohdutusta. Pöydässä hän istuutui äitini sijalle

karkoittaen siten rakkaan emoni istuimelta hänen huomaamattoman

hohtelunsa, käsin koskemattoman varjonsa, näkymättömän kuvansa, sanalla

sanoen kaiken sen, mitä rakastetuista poissaolevista jää heidän

käyttelemiinsä esineisiin.

Tuo säädyttömyys sai minut vimman valtaan. Epätoivoissani minä

kieltäydyin syömästä lientä ja ylpeilin tuosta kieltäytymisestäni.

En tiedä, ajattelinko silloin, että Finette olisi sijassani

menetellyt samoin; mutta jos ajattelin, niin se ei suinkaan tuntunut

minusta nöyryyttävältä, koska tiesin eläinten olevan vaistoiltaan

ja tunnoiltaan minua paljon etevämpiä. Äitini oli käskenyt tarjota

lintupiirasta ja kermakastiketta, joiden oli arvellut hälventävän

murhettani. Minä olin kieltäytynyt nauttimasta lientä; lintupiiraan ja

kastikkeen minä hyväksyin löytäen niistä onnettomuudessani jonkinlaista

lievikettä.

Päivällisen jälkeen täti Chausson neuvoi minua leikkimään

Nooakin-arkillani. Tuo neuvo minua raivostutti. Minä vastasin mitä

hävyttömimmin ja sinkosin sitäpaitsi aivan asiattomia syytöksiä

Mélanieta vastaan, joka ei ollut koko pyhän elämänsä aikana ansainnut

muuta kuin kiitosta.

Mélanie-rukka saattoi minut hellin huolin vuoteeseeni, pyyhki kyyneleni

ja sijoitti telttasänkynsä huoneeseeni. Siitä huolimatta minä huomasin

aivan kohta äitini poistumisen aiheuttamat kamalat vaikutukset.

Voidakseen täysin käsittää, kuinka minun kävi, tulee muistaa, että

näin joka ilta samassa huoneessa ennen uneen vaipumista joukon

suuripäisiä, kyttyräselkäisiä, vääräsäärisiä, omituisen muodottomia

pieniä ihmisiä, joilla oli päässä sulkahatut ja nenänvarrella

valtavan suuret pyöreät silmälasit ja käsissä erilaisia soittimia,

paistinvartaita, mandoliineja, kasareita, tiukurumpuja, sahoja,

torvia ja kainalosauvoja, joista he houkuttelivat esiin ihmeellisiä

ääniä tanssien samalla hullunkurisia tansseja. Heidän ilmaantumisensa

tähän huoneeseen tänä hetkenä ei minua enää ihmetyttänyt: en tuntenut

luonnonlakeja niin tarkoin, että olisin tietänyt ilmiön sotivan niitä

vastaan. Ja kun ilmiö uudistui säännöllisesti joka ilta, minä en

pitänyt sitä erinomaisena, mutta se pelotti minua, joskaan ei siinä

määrin, että olisin huutanut. Kauhuani lievensi suuressa määrin se

seikka, että huomasin noiden pienten soittoniekkojen pysyttelevän

seinäpinnassa ollenkaan pyrkimättä vuoteeni läheisyyteen. Sellainen

oli niiden tapa. Ne eivät näyttäneet minua huomaavankaan, ja minä

pidätin henkeäni, jotten kiinnittäisi niiden huomiota. Heitä piti

varmaan loitolla äidin hyvä vaikutus, ja vanha Mélanie ei suinkaan

vallinnut yhtä hyvin näitä ilkeitä henkiä, sillä tänä kamalana yönä,

Rue de Bouloin diligenssin kuljettaessa rakkaita vanhempiani kohti

kaukaisia rantoja, nuo pienet soittoniekat huomasivat ensimmäisen

kerran minun läsnäoloni. Eräs niistä, jolla oli puujalka ja laastari

silmässä, osoitti minua sormellaan vierustoverilleen, kaikki kääntyivät

minuun päin, toinen toisensa jälkeen, nostivat nokalleen suunnattoman

suuret pyöreät silmälasit ja tarkastivat minua uteliaasti ja ilman

vähintäkään hyväntahtoisuutta. Kaikki jäseneni alkoivat vapista.

Mutta kun ne sitten lähestyivät vuodettani tanssien ja heiluttaen

paistinvartaitaan, sahojaan ja kasareitaan ja kun eräs niistä, jolla

oli nenä kuin klarinetti, suuntasi minua kohti suuren kaukoputken

kokoisen käsiruiskun, niin minä kiljaisin kauhun jäätämänä:

— Äiti!

Vanha Mélanie kiiruhti luo. Hänet nähdessäni minä sulin kyyneliin.

Sitten nukahdin jälleen.

Herätessäni varpusten tirskutukseen olin unohtanut kaikki,

murheellisen eron ja yksinäisyyteni. Mutta äitini heljät kasvot

eivät kumartuneetkaan vuoteeni yli, hänen mustat hiuskiharansa eivät

hyväilleet poskiani ja minä en saanut hengittää hänen aamuviitastaan

uhoavaa iris-tuoksua. Vain vanhan Mélanien talviomenia muistuttavat

posket, valtavan suuren myssyn ympäröiminä, ilmaantuivat näkyviin, ja

minä näin tuon kelpo olennon yöröijyssä temppelien ja amorien kuvia. Ne

oli painettu vaaleanpunaisina kellanharmaalle pohjalle, ja hän kantoi

niitä kaikessa viattomuudessa. Tuo näky herätti jälleen tuskani. Minä

harhailin koko aamupuhteen autiossa ja äänettömässä huoneistossa.

Löydettyäni rumpuni ruokasalin tuolilta minä heitin sen raivoissani

lattiaan ja poljin rikki korollani.

Myöhemmin, kun olin ehtinyt mieheksi, minun kenties teki toisinaan

mieli jotakin samanlaista kuin tuo sointuva ja ontelo soitin, jota olin

kovin kaivannut varhaisen lapsuuteni aikana — maineen harppulautaa

ja yleisösuosion symbaaleita. Mutta tuntiessani sellaisen kaipauksen

syntyvän ja liikkuvan mielessäni minä muistelin nelivuotiaan rumpua ja

siitä maksamaani hintaa, ja silloin lakkasin heti ikävöimästä lahjoja,

joita kohtalo ei suo meille ilmaiseksi.

Jean Racine on latinankielistä raamattuansa lukiessaan alleviivannut

tämän kohdan: Et tribuit eis petitionem eorum. Ja hän on sen muistanut

sijoittaessaan Arician suuhun nämä sanat, jotka saavat harkitsemattoman

Theseun kalpenemaan:

Kavahda, herra, taivaan valtaa tuimaa,

vihassaan kuuntelee se toivettasi huimaa;

jos torjukaan ei luotaan uhrejasi,

se kostaa lahjoillansa rikkomasi.

X