Tämänkin tapahtuman löydän varhaisimpien aikojeni yöstä. Se on varsin
vähäpätöinen, mutta kaikki alkuvaiheet ovat salaperäisyytensä vuoksi
meille mielenkiintoiset, ja kun emme kykene saamaan selkoa inhimillisen
ajatuksen aloittelusta, seurailemme huviksemme ainakin lapsen älyn
heräämistä. Ja ellei lapsessa ilmene mitään eriskummallista eikä
erinomaista, se on sitäkin arvokkaampi havainnonesine, koska edustaa
yksinään lasten suurta joukkoa. Siitä syystä minä kerron tämän tarinan,
mutta myöskin senvuoksi, että se minua itseäni kovin huvittaa.
Eräänä päivänä... tarkemmin en kykene aikaa määrittelemään, sillä tuon
päivän sija aikojen järjestelmässä on häipynyt tietymättömiin eikä sitä
voida enää milloinkaan määritellä... eräänä päivänä, sanon, palatessani
kävelyltä Mélanien, vanhan hoitajattareni kanssa, minä astuin kuten
ainakin äitini huoneeseen ja tunsin siellä hajun, jota en tuntenut ja
jonka, kuten olen myöhemmin saanut selville, aiheutti hiilenhäkä. Se
ei ollut ollenkaan kirpeä eikä tukehduttava, vaan hieno, luihu, etova,
mutta ei kumminkaan minua mitenkään haitannut, koska minä hajuaistiin
nähden muistutin pikemmin pientä Caire-koiraa kuin herra Roôert de
Montesquiouta, tuoksujen runoilijaa. Samaan aikaan kuin tuo tuntematon
tai pikemmin väärintuntemani haju kutitteli harjaantumattomia
sieraimiani rakas äitini kysyi minulta, olinko käyttäytynyt sievästi
kävelyretkellä, ja antoi sitten käteeni eräänlaisen smaragdinviheriän
kasvinvarren, joka oli suunnilleen jälkiruokaveitsen terän pituinen,
mutta paljoa vahvempi ja kokonaan sokeria kiiltelevä. Se näytti minusta
ihmeelliseltä herkulta, tuntemattomuuden viehätyksen leimaamalta, en
ollut vielä milloinkaan nähnyt mitään siihen verrattavaa.
— Maistahan, sanoi äitini, se on erittäin hyvää.
Se oli tosiaankin hyvää. Kun purin vartta, se hajautui sokerikuiduiksi,
joiden maku oli erittäin miellyttävä ja paljoa hienompi kuin kaikkien
aikaisemmin maistamieni makeisten ja sokerileivosten.
Tuo ylen makea kasvi sai minut ajattelemaan niiden seutujen hedelmiä,
missä virtailevat viinimarjapurot karamellikallioiden välitse, vaikka
totta puhuen uskoinkin sellaiseen luvattuun maahan yhtä vähän kuin
Vergilius kreikkalaisten ihastelemiin Elysiumin vainioihin.
— Quamvis elysios miretur Graecia campos;
(Kenttiä Elysionin vaikk' ihannoipikin Hellas;)
mutta loihtuisat kuvitelmat ilahduttivat minua samoinkuin Vergiliusta,
ja mieleni oli ihmettelyä tulvillaan, koska en tuntenut sitä
menetelmää, jonka avulla sokerileipurit saavat enkelijuuren varren
hyvänmakuiseksi. Tuo smaragdinviheriä maukas varsi näet oli vain
kappale enkelijuurta, jonka oli lahjoittanut äidilleni rouva Caumont
saatuaan Niortista kokonaisen laatikon.
Kun muutamia päiviä myöhemmin jälleen palasin Mélanien keralla
kävelemästä ja tunsin äitini huoneessa omituisen imelän ja luihun
hiilensavunhajun, johon olin tutustunut samalla kertaa kuin
enkelijuureen, minä otaksuin sen olevan enkelijuuren hajun.
Minä suutelin äitiäni niinkuin pitikin. Hän kysyi, olinko hyvin
huvitellut kävellessäni, ja minä vastasin myöntävästi; hän tiedusteli,
enkö ollut kovin kiusannut Mélanieta, ja minä vastasin, etten ollut
niin tehnyt. Siten täytettyäni kaikki pojan velvollisuudet minä
odotin äitini antavan minulle kappaleen enkelijuurta. Mutta kun
hän ryhtyi jälleen ompelukseensa eikä näyttänyt ollenkaan aikovan
suorittaa odottamaani kaunista tekoa, päätin vaatia herkkuani.
Sellainen menettely tuntui minusta kuitenkin vastenmieliseltä, niin
herkkätunteinen olin. Äitini kohotti katseensa työstään, silmäili minua
hieman hämmästyneenä ja sanoi, ettei hänellä sitä ollut.
Tahtomatta epäillä hänen lausuneen valhetta, kaikkein lievintäkään,
minä otaksuin hänen laskevan leikkiä ja siirtävän haluni tyydyttämisen
tuonnemmaksi, joko mielitekoani kiihdyttääkseen tai noudattaen
vakavissa henkilöissä usein ilmenevää taipumusta nauttia koirain ja
lasten kärsimättömyydestä.
Minä vaadin häneltä vaatimalla herkkuani. Hän sanoi vieläkin, ettei
hänellä sitä ollut, ja puhui ilmeisesti ihan vilpittömästi. Aistieni
todistukseen ja järkeni oivallukseen varmasti (valitettavasti!)
luottaen minä vastasin arvelematta, että enkelijuurta täytyi huoneessa
olla, koska sen haistoin.
Tieteiden historiassa on runsaasti sellaisten erehdysten esimerkkejä,
ja ihmiskunnan suurimmat nerot ovat usein harhautuneet aivan samoin
kuin pikku Nozière. Pikku Pietari oli otaksunut erääseen kappaleeseen
kuuluvaksi ominaisuuden, joka todellisuudessa kuului erääseen toiseen
kappaleeseen. Fysiikassa ja kemiassa on yhtä huonosti perusteltuja
lakeja, joita kunnioitetaan ja tullaan kunnioittamaan, kunnes ne
vihdoin viimein kumotaan.
Näitä seikkoja ei tullut ajatelleeksi rakas äitini, joka kohautti
hartioitaan ja sanoi minua pieneksi hölmöksi. Minä jouduin ihan
suunniltani ja selitin, etten ollut pieni hölmö ja että enkelijuurta
oli olemassa, koska sen haistoin, ja ettei äiti menetellyt kauniisti
valehdellessaan pienelle pojalleen. Tuon moitteen kuultuaan äitini
katseli minua hämmästyneenä ja syvästi murheellisena. Tuo katse sai
äkkiä minussa syntymään sen varman uskon, ettei rakas äitini ollut
minua pettänyt ja ettei huoneessa ollut enkelijuurta, vaikka ulkonaiset
seikat näennäisesti sitä osoittivat.
Sydämeni oli niinmuodoin tällä kertaa valistanut järkeäni. Tekisi
mieleni sen nojalla päätellä, että ihmisen tulee aina noudattaa
sydämensä oivallusta. Siinä olisi tämän tarinan moraali, herkät sielut
löytäisivät siitä iloa. Mutta totuus on lausuttava senkin uhalla, että
voi herättää epämieluisia tunteita. Sydän erehtyy samoinkuin järki, sen
erehdykset ovat aivan yhtä tuhoisat, ja niistä on vaikeampi vapautua,
koska ne ovat makeat ja miellyttävät.