(Nousee.)
LIISA. Niin, eikös ollutkin?
TORKKOLA. Minua huvittaisi tietää miksi?
LIISA. Niin, jos tietää tahdotte, niin kuunnelkaa. Minä autan teitä!
(Auttaa häntä nojatuoliin.)
TORKKOLA. Ooh -- kyllä minä itsekin! (Istuutuu). Noin ikään. Puhuppas
sitten. Kummiapa se äitisi siinä. Minä olen oikein utelias! Sehän
merkillistä oli.
LIISA. Sitä minäkin! Ei hän muuten noin omituinen ole. Mutta nyt en saa
hänestä mitään tolkkua. Kun minä tulin kotiin ja kerroin hänelle että
te olitte lähettänyt minut kotiin taas, sanoi hän, että minä olin
menetellyt kuin nauta. Mutta kun minä sanoin, että te aijoitte huomenna
kaupunkiin Nykäsen kanssa, kirjallisesti luovuttaaksenne talonne
hänelle, silloin tuli hoppu -- silloin hän sai myllärin valjastamaan
hevosen tulisimmassa kiireessä, rahalla ja kauniilla puheilla tietysti,
ja laittoi minun lähtemään takaisin tänne tuossa paikassa, jotta minä
ennättäisin tänne ennen päivän koittoa, -- ja hän syleili ja suuteli
minua lähtiessäni, aivan kuin olisimme elinajaksi eronneet, Ja kirjeen
hän pisti matkaani.
TORKKOLA. Kirjeenkö.
LIISA. Niin, kirjeen teille.
TORKKOLA. Näytä tänne. Tämähän käy yhä kummallisemmaksi.
LIISA (Ottaa esille kirjeen). Ja minun piti toimittaa niin, että
saisitte lukea sen heti, -- ja teidän piti lukea se yksin, hän sanoi.
(Antaa hänelle kirjeen.)
TORKKOLA. Olkoon menneeksi sitten!
(Korjaa lampunvarjostinta.)
LIISA (Menee ikkunan luo ja katsoo siitä ulos).
TORKKOLA (Avaa kirjeen ja lukee. Laskee hetken kuluttua kirjeen
pöydälle ja pitelee päätään). Herra jumala -- voiko se olla
mahdollista?
LIISA. Mikä teidän on? Mitä hän kirjoittaa?
TORKKOLA. En oikein tiedä -- pitänee lukea toistamiseen, -- tulehan
tänne minua auttamaan, tyttöseni -- tule ja pitele lamppua lähempänä.
LIISA (Menee lähemmäksi ja valaisee lampulla paperia).
TORKKOLA (Lukee) "Raskaalla sydämmellä lähetän sinulle omasi takaisin.
Ja kirjeen luettuasi riippuu itsestäsi, tahdotko sen omaksesi
tunnustaa. Muussa tapauksessa otan minä sen ilolla takaisin taas! Sillä
minun ei tarvitse hävetä häntä, ja se on varma se. Tyttö, joka nyt
tulee luoksesi toisen kerran tänään, lähetettiin pienenä lapsena minun
luokseni, kun vaimosi ei tahtonut häntä taloonsa jäämään. Mutta hän
tahtoi hänestä kunniallista ja rehellistä ihmistä, ja silloin piti
minun toimittaa hänet takaisin sinulle. Minä olen viivytellyt niin
kauan kuin voin, mutta nyt en voi sitä tuonnemmaksi lykätä
vahingoittamatta tyttöä." -- Jumala sinua siitä siunatkoon, Tuupaiskan
muori, ja kaikkia rehellisiä vaimoihmisiä, jotka huolehtivat niin hyvin
meistä raukoista!
LIISA. Mutta minä en voi ymmärtää!
TORKKOLA (Lukee edelleen). "Häntä kutsutaan yleensä Tuupaiskan
Liisaksi, koskapa hän on ollut minun kasvattini, ja on sekä isätön että
äiditön, ja niin itsekin luulee. Mutta kirkon kirjassa hänen nimensä on
Elisabeth ja on sinun lapsesi." -- Miksi sinä niin vapiset?
(Tarttuu hänen käteensä ja auttaa häntä asettamaan lampun
pöydälle.)
LIISA. Jestas, että muori saattoikin olla niin viekas! (Vaipuu
liikutettuna polvilleen Torkkolan jalkojen juureen). Vai niin, tekö
olette minulle elämäni lahjoittanut! Kiitos siitä. Siinä teitte
kiltisti! Ihana se on ollut!
TORKKOLA. Minä en kadu sitä, että sen tein -- enpä tosiaan kadukaan!
(Laskee kätensä hänen päänsä päälle). Hyvä jumala! Lapsi talossa --
lapsi talossa! (Purskahtaa itkuun ja vetää Liisan puoleensa).
(Äänettömyys. Näyttämön takana alkaa kuulua kanteleen soittoa.
Nousee). Nyt alkakoon taas repäisevä meininki -- nyt toisia virsiä
veisattakoon -- --
LIISA (Nousee ja menee ikkunan luo ja yhtyy säveleeseen).
Ja poika se palas uljahasti j.n.e.
TORKKOLA (Laulun kestäessä). Kukahan siellä soittaa?
LIISA. Taavetti se on! (Syleilee Torkkolaa ja nojaa poskensa hänen
olkaansa). Minun Taavettini, isä!
TORKKOLA. Ahaa! Vai silläkö lailla se olikin! (Laulaa mukana).
Ja jopahan se kannel kaikui j.n.e.
(Vetää Liisan puoleensa.)
(Malakias, Taavetti ja Tilta syöksyvät sisään.)
NYKÄNEN. Tälläkö lailla katumusta ja parannusta tehdään?
TORKKOLA. Kolme narria yhdellä kertaa! Siinä toki liikaa!
NYKÄNEN (Taavetille). Ja onpas se sinun tyttösi uskollinen!
TAAVETTI (Vihaisena). Ei hän minua petä?
(Aikoo ulos.)
LIISA. Mutta Taavetti, sinä?
TORKKOLA. Hän on minun lapseni!
TILTA. Vai on isäntä saanut lapsen!
TAAVETTI. Ja nyt hän on rikkaan talon tytär ja minä saan nuolla
huuliani.
TORKKOLA. Niin saatkin, jos olet niin tyhmä, ettet tiedä, että minä
tahdon juuri sinunlaisen miehen vävypojakseni --
TAAVETTI. Siunatkoon, -- se on toki liikaa, isäntä! Vaan -- enpä minä
rupee vastaan sanomaan!
TORKKOLA. Ja nyt minä tiedän, kenen luo minä rupeen syytingille, ja
huomenna me kiepautamme kaupunkiin ja teemme asiat selviksi!
NYKÄNEN (Iloisena). Niin, sen me teemme, lanko!
TORKKOLA. Me (näyttää Liisaa ja Taavettia) vaan et sinä! Sinä olet
lasketellut minusta valeita ja tehnyt minut omissa silmissäni murjaania
mustemmaksi. Mutta herra oli armollinen ja lähetti minulle omani
takaisin, ja hän on nyt oleva minun katumukseni ja parannukseni, iloni
ja suruni. Mutta sinä, korjaa luusi täältä, eläkä ikinä jalkaasi tähän
taloon astu. Ja matokuurisi voit itse ottaa, miten paraiten taidat.
Lapsesi voit lähettää tänne, niin katson, mitä heidän hyväksensä voin
tehdä, ei heidän pidä kärsiä sinun pahojen tekojesi takia.
LIISA. Ja minä tiedän erään opetuksen, jonka voit mukaasi matkalle
ottaa, Malakias, -- ja se on tosikristillinen opetus, jonka kuka
hyvänsä voi sydämmeensä kätkeä. (Laulaa).