ALFONS, Siihen tyydyn -- mutta tule pois. Täällä kyökissä ei ole meidän
sija.
ROSAMUNDA (Kristiinalle). Toivotan onnea, keittäjä. Ette tekään taida
enää jäädä kauaksi aikaa taloon. O rövoaar!
KRISTIINA (ajatuksissaan, katsomatta Rosamundaan). Tuskin, tuskin.
ROSAMUNDA. Ilmoitan siis armolliselle fröökynälle.
(Poistuu yhdessä Alfonsin kanssa.)
KRISTIINA. Saatte jäädä tänne tanssimaan kahden kesken Kyöpelin
polskaanne -- te koirankuontalaiset. -- Ei, ei -- päätäni pyörryttää
vielä -- täytyy istua -- siis voittanut -- ja puolet olen antanut pois
-- niin, uni niin käski -- enkä olisikaan muuten voittanut -- ja se on
hyvin käytetty. Kai nuoret sen kyllä tarvitsevat -- ja juuri nyt --
voittanut, voittanut, -- täytyyhän toki -- missä on virsikirjani -- --?
(Etsii laatikostaan.)
GRÖNLUND (laskettuaan). Yksitoista sataa kolmekymmentä ja kolme markkaa
-- nyt olen huono räknäämään, mutta selveneehän toiste -- ja meidän
molempain säästömme -- nyt on kylliksi.
(Vetää käteensä hansikat).
KRISTIINA. Tuossa se on. Minkä virren ottaisin --?
GRÖNLUND (menee Kristiinan luo, juhlallisesti). Neitsyt Kristiina!
KRISTIINA (katsoo häneen kummastuneena). No, Grönlunti!
GRÖNLUND (juhlallisesti). Se ehkä ei ole Kristiinalle aivan uutta, että
minä jo monta vuotta olen ollut hyvilläni, kun olen katsellut
Kristiinaa, ja että jos minä päättäisin mennä avioliittoon, niin --
kai, kai -- miten piti mun sanomani? -- niin, oikein -- niin
valitsisin, pyytäisin -- toivoisin Kristiinaa puolisokseni. Kai, kai!
KRISTIINA (nousee seisoalle, ujona ja juhlallisesti). No, mutta --
Grönlunti -- tämä tulee niin odottamattomasti -- Ette koskaan ole
sanoneet sanaakaan --
GRÖNLUND. Minä en ole niitä kevytmielisiä poikia, jotka tekevät kaikki
ilman aprikoimatta, -- saatikka sitten kun minä kuskina olen tottunut
menettelemään varovaisesti.
KRISTIINA (niiaa). Tiedänkin teitä siitä pitää kunniassa!
GRÖNLUND. Onhan myöskin mielenne aina kallistunut samalle suunnalle,
nimittäin ravintolaan -- nimittäin pienen ravintolan pitämiseen. --