HANNA. Se ei minua pahenna, mutta jos annan herran minua suudella, niin
se ei olisi kunniallista.
ALFONS. Hohoi! Kuka nyt on niin tyhjänpäiväinen? Katsos, Hanna,
kerranhan elämässä vaan olemme nuoret, ja täytyyhän nuoruuttansa
nauttia. Kun on niin kaunis kuin sinä, niin täytyy kauneudestansa
nauttia; kun tulee vanhaksi, niin on kyllä vielä aikaa käydä siveäksi
ja tekopyhäksi.
HANNA. Hyi! ettekö häpeä puhua tuommoisia kunnialliselle tytölle.
ALFONS (lähestyy häntä). Todellakin, Hannaseni, se on oikeaa elämän
viisautta. Anna semmoisten tyttöjen olla vastahakoisia, jotka eivät ole
niin kauniita kuin sinä.
3:mas kohtaus.
Edelliset, Rosamunda (ilmestyy salaa ja jää seisomaan perälle).
ALFONS (jatkaen). Ei löydy mitään suloisempaa kuin rakkaus; mihin
säästät sitä, kunnes rakkauden aika on loppunut?
HANNA (ivalla). Olisinko siis todellakin kaunis?
ALFONS. Kuuleppas vaan -- niinkuin et sitä tietäisi! Totta sanoakseni,
olen mielissäni siitä että olet vastahakoinen herralle, sillä
tahtoisinpa paljoa mieluisammin itse kerran maistaa noita makeita
huuliasi.
HANNA (kuten äsken). Hoo-o -- todellakin?
ALFONS. Elämmehän samassa talossa; miksi emme siis olisi ystävät? Älä
ole joutava nyt -- ja todistukseksi ett'et ole mulle suutuksissa --
(Tahtoo häntä syleillä).
ROSAMUNDA (astuu väliin, murtaen teeskenteleväisesti ruotsia). Ahhaa,
monsieur Alfons!
ALFONS (itsekseen). Piru vie!
ROSAMUNDA (yhä enemmän vihastuen). Vai näin -- vai näin minun selkäni
takana eletään?
ALFONS. Mutta, Rosamunda, -- ainoastaan pieni lystinteko.
ROSAMUNDA. Kaunis lystinteko! Minä olen jo puoli tuntia seisonut tuolla
takana ja kuullut kaikki!