_Hortense_. Madam Folette? — —
_Toini_. Se on kahvipannun nimi, näethän. Etkö ole lukenut Fredrika
Bremeriä? (Jatkaa kirjoitustaan:)
Madam Folette muori.
Pukunsa kaunistaa.
Hän onkin leski nuori,
Viel' ehkä miehen saa!
_Hortense_ (Purskahtaa nauruun). Mutta Toini, mitä sinä ajattelet?
_Toini_. "Mitä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin." Hei kuinka
hauskalta se näyttää. No eteenpäin. (Kirjoittaa):
Ei, alla vaipan uuden
Sydämmes vanha on.
Sä suvun tuttavuuden
Saat aina kuolohon!
_Hortense_ (Vielä nauraen). Kuinka sinä olet lapsellinen, Toini: ja
sinä olet kuitenkin yhtä vanha kuin minä.
_Toini_. Tiedätkös, Hortense, joulu-aattona pitää olla oikein vallaton.
Tahdotko nyt, hyvä Hortense, auttaa minua panemaan tämä kuva tuohon
sahajauhoilla täytettyyn koteloon. Mutta onko sinulla aikaa? Sanoithan
tuoneesi itse joululahjoja pikku siskoille.
_Hortense_. Ne jätin Nadinkalle. Hän käärii ne niin hyvin, ja hänen
käsialansa menee myös mukiin. — Kenen kuva tämä on?
_Toini_. Sekö? Sehän on itse Pacius.
_Hortense_ (Hyvin huolettomasti). Vai niin.
_Toini_. Voi kuinka pidän paljon hänen lauluistaan, suloiset kuin
suvi-ilta ja raittiit kuin talvinen aamu. Ei, minun täytyy laulaa yksi
hänen lauluistaan. Mutta mikä, katsokaamme! (Hän juoksee pianon luokse,
valitsee nuottien joukosta ja laulaa, säestäen itse: "Fridsböner i
aftonens lugn" tai jonkun muun sopivan laulun Z. Topelius'en sanoilla
ja F. Pacius'en musiikilla. Hortense täyttää sillä välin hitaasti
kotelon kuunnellen enenevällä huomiolla laulua. Kun ensimäinen värsy on
laulettu, pistää rovasti päänsä ovesta oikealla puolella katsojista.)
_Rovasti_. Saako tulla sisään?
_Toini_ (Kiiruhtaa pianolta pöydän luokse). Ei, ei, ei! Pappa kulta!
Älä nyt vaan tule!
_Rovasti_. No, no, en tahdo säikyttää sinua kuoliaaksi nupukkani. Minä
menen, minä menen. (Vetäytyy takaisin.)
_Lasten ääniä_ (kuuluu vasemmanpuolisesta ovesta, joille kolkutetaan):
Toini! Toini!
_Toini_. Vaiti Hortense! Ei hiiren hiiskaustakaan! Ooh! hyvä herrasväki
pikkuinen, teiltä saamme olla rauhassa. Ovi on hyvin lukittu. — No nyt
siellä ollaan taas hiljaa.
_Hortense_ (Hiukan ajatuksissaan). Se laulu oli kaunis. Kunpa kerran
saisin kuulla madame Nilssonin laulavan sitä.
_Toini_. Niin, eikös se ole kaunis. Kun kuulisit kuinka somasti
pikkusiskoni laulavat sitä. Mutta johan sinulla on paketti valmis.
Oi kuinka herttaisesti. Kiitoksia, hyvä Hortense. (Kirjoittaa alle
sanoessaan:) Tämän saapi herra veljeni Edvin, ylioppilas ja serenaadin
laulaja. Hänen kammaristaan puuttuu vielä Pacius'en kuva. (Kirjoittaa:)
"Pääkaupungista taideniekka
Lie taide-seurass' aina vaan.
Mutt' maalla täällä neron miekka
Saa seuraksensa toisinaan
Yleisön sahajauhokkaan."
_Hortense_. Ei hullumpaa.
_Toini_. Lopun olenkin lainannut Runebergiltä. Mutta ole vaan
vaiti siitä asiasta. Kun minut haastetaan käräjiin, saanen sakkoa
näpistelemisestäni. — Kas noin. Nyt olen pannut kaikki joululahjani
paikoilleen. — Albertin — niin, se on tuo — ei, tuo — ja tuo on Edvinin.
_Hortense_. Mutta ajatteleppas, jollei veljesi ennätäkään perille
ajoissa. Kello on jo neljä. Minä en ymmärrä kuinka sinä voit olla noin
levollinen. Minä kuolisin levottomuudesta ja kaikkein vähimmin voisin
toimitella tuommoisia lapsellisuuksia kuin sinä.
_Toini_ (hiukan totisena ja sydämmellisellä äänellä). He kyllä
tulevat kotia. Katsos, Hortense, pitkä syksy opettaa meitä täällä
maalla odottamaan. Kun nuo rakkaat pojat suven kanssa ovat lähteneet
luotamme, sanoo päivä illalla, kangaspuut neulalle: "laittakaamme
kaikki valmiiksi jouluksi, jolloin he tulevat kotia." — Sellainen on
meidän vähäinen ajanlaskumme. Kuinka olen heitä muistellut! Iloisia,
avosydämmisiä, ystävällisiä ja niin kauniita ja rotevia! Ja sitten
heidän tuhannet vehkeensä, kuinka he ilvehtivät, eivätkä jätä meitä
koskaan rauhaan. Ja kuinka armaasti talven aurinko loistaa pienistä
akkunoistamme sisään, kun he ovat kotona. (Avaa albuminsa.) Katsos,
Hortense, tuossa on Albert, uljas sotilaamme, vielä hiukan liiaksi
iloinen, luulisin ma, vaan toisenlaiseksi en häntä tahtoisikaan. Hän
oikein säkenöitsee ilosta, tuo kiharainen villipää. Ja tuossa on Edvin!
Kesä on juuri häntä varten. Kuinka silloin samoilemme ympäri! Luulen
itseäni ylioppilaaksi, kun hän on täällä, — niin, luonnollisesti vaan
pieneksi, ymmärtämättömäksi keltanokaksi hänen rinnallaan, mutta,
näetkös, limulle se sentään maistaa kun saa kuulla hänen kertovan
ylioppilas-elämästä ja mitä he lempivät ja toivovat.
_Hortense_. Kuinka sinä olet onnellinen, joilla on veljiä! Minulle
olisi veli niin suuresti tarpeellinen Pietarissa. Silloin pääsisi pappa
joskus seuraamasta minua teaattereihin ja muihin huvituksiin. Hän on
usein väsynyt. (Selailee Toinin albumia.) Ja tämä tässä, kuka on tämä
lihava rouva silkkimantiljassa ja niin monet sormukset sormissa? Kuinka
hän näyttää aralta.
_Toini_ (Nauraen). Eipä Bina-täti ole arka, kultaseni, mutta täti
istui silloin ensikerran valokuvaajan edessä, ja hänen mielestään oli
hetki niin juhlallinen. Tiedäthän, Bina-täti Harjalassa, jonne menemme
Tapanin-päivänä. Et usko kuinka siellä on hauskaa — varmaankin hupaisin
paikka koko pitäjässä. Saatpa nähdä että tanssimme siellä kello neljään
aamulla. (Nousee ylös, asettelee joululahjansa koriin, jonka laskee
sivulle.)
_Hortense_. Kello neljään — —. (Itsekseen huoaten.) Kuinka voin kestää
kaikkea tuota. Kunpa vaan olisi jo ohitse. (Aikoo panna albumin kiinni,
vaan huomaa samassa erään kuvan ja purskahtaa iloiseen nauruun.) Ooh,
mon Dieu, oikea karhun poika! Toini, tulepas katsomaan! Niin suuret
kädet ja niin vakavan näköinen. Tulehan, Toini, katsomaan. Kuka on tuo
kummallisen näköinen mies?
_Toini_ (joka on lähestynyt iloisena, sanoo hiukan närkästyneenä ja
hämillään, kun näkee kuvan). Sehän on serkkumme, Oskar Berg — kuinka
voit sanoa niin —.
_Hortense_ (Vielä nauraen.) Mutta missä hän sitten on?
_Toini_. Hän on metsäherra Savossa, hyvä Hortense.
_Hortense_. Siis oikea metsäkarhu, pikku Toini, Jaa, mutta kun
katsookin oikein, niin ei hän sentään ole niin ruma.
_Toini_ (Naivisti.) Ei, hän on oikein — — niin, eikö hän ole
ystävällisen ja hyvän näköinen! Ja hän on niin hirveän väkevä.
Tiedäpäs, Hortense, kun hän oli kahdentoista ja minä kahdeksan vuoden
vanha, kantoi hän kerran minut sylissään Harjalasta tänne pappilaan
saakka, kun kuuli että olin väsyksissä. Eikö se ollut kiltisti häneltä?
Jospa hän vaan joulun aikana tulisi tänne, että saisit nähdä hänet!