Valtioneuvos Edvard von Berg, Pietarista.
Hortense, hänen tyttärensä.
Rovasti Jaakko Berg, hänen veljensä.
Ruustinna.
Toini............ |
Albert, luutnantti | heidän lapsiansa.
Edvin, ylioppilas. |
Lotta, uskottu palvelija Bergin perheessä.
Nadinka, Hortensen kamarineitsyt.
Tapahtuu eräässä Hämeen pappilassa joulu-aattoiltana meidän päivinämme.
Näyttämö: pappilan sali yksinkertaisilla, mutta hauskoilla
huonekaluilla. Peräovi ja sivuovia. Piano. Sytyttämätön joulukuusi
salin nurkassa perällä.
I:nen kohtaus.
Esiripun noustessa istuu Hortense, muodin mukaisessa puvussa,
kyyristyneenä sohvan nurkkaan. Hänen vieressään häärii Toini pöydän
luona käärien joululahjoja papereihin. Hän on hyvin yksinkertaisessa,
mutta somassa puvussa.
_Hortense_. Ja sitten?
_Toini_. Sitten, rakas Hortense, on joulu-ilta lopussa, ja se, joka
illan riemun jälkeen saa unta silmiinsä, uinahtaa vähän lähteäksensä
varhain aamulla kello kuuden aikana joulukirkkoon. — Kas niin, nyt vaan
päällekirjoitus tähän. (Kirjoittaa:) "Hänen Korkea-arvoisuudellensa,
pappilan kaunistukselle ja kunnialle, rovastin rouvalle itsellensä."
_Hortense_. Mutta, Toiniseni, eihän sopine kirjoittaa tuolla tavalla
äidillesi.
_Toini_. Oi sinä et tunne omaa armahinta äitiäni! Kuinka hän nauraa,
kun hän lukee tämän. Ajattelepas, kaksi vuotta takaperin oli
täällä vanha hauska käräjäkirjuri, joka aina nimitti äitiä "Hänen
Korkea-arvoisuudekseen". Etpä usko kuinka se oli meistä kaikista
hauskaa. Ja nyt runonpätkä, niin on tämä joululahja aivan valmis.
_Hortense_. Kirjoitatko runoja? Sitä en olisi uskonut.
_Toini_. Luonnollisesti! Mutta sellaistahan se sitten on. Ja vähän
lainaan muististanikin, jos niin sopii. Katsotaanpas mitä nyt syntyy.
(Tuumii.)
_Hortense_. Mutta, Herra nähköön, kuinka voikaan kirjoittaa runoja
kahvipannun tupesta; sellainenhan siellä mytyssä on?
_Toini_. On kyllä! Lämpöisin pieni kapotti, josta sievimmät tytönkasvot
katselevat ulos, niinkuin linnunpoikanen pesästään. Kas niin!
(Kirjoittaa:)