kanssanne selvää saksaa. _Teitä_ minä en odottanut näillä vuorilla."
("Selvää saksaa! Jumala armahtakoon!" virkkoi tässä vasemmanpuolinen
kuningas syrjään; "huomaa että hän ei tunne hyviä saksalaisia, tämä
viisas itäisiltä mailta!")
("Mutta hän tarkoittaa 'suoraa saksaa' -- no niin! Se ei ole tänään
huonoin maku!")
"Te lienette varmaankin kaikki korkeampia ihmisiä, jatkoi
Zarathustra: mutta minulle -- te ette ole kyllin korkeita ja väkeviä.
"Minulle, se on: heltymättömälle, joka vaikenee minussa, mutta ei tule
alati vaikemaan. Ja jos te kuulutte minulle, niin ette kuitenkaan
oikeana kätenäni.
"Ken näet itse seisoo sairailla ja heikoilla jaloilla, teidän
laillanne, hän tahtoo ennen kaikkea, tietäköönpä hän sen sitten tai
kätkeköön sen itseltään: tulla _säästetyksi_.
"Mutta käsiäni ja jalkojani minä en säästä, _minä en säästä
sotilaitani_: kuinka te sitten kelpaisitte _minun_ sotaani?
"Teidän kanssanne minä turmelisin jokaisen voiton itseltäni. Ja moni
teistä kaatuisi, jos hän vain kuulisi minun rumpujeni kaikuvan äänen.
"Ette te ole myöskään kyllin kauniita ja jalosyntyisiä minulle.
Minä tarvitsen puhtaita sileitä kuvastimia oppejani varten; teidän
pinnallanne tulee minun oma kuvani vääristellyksi.
"Teidän hartioitanne painaa moni taakka, moni muisto; moni ilkeä
kääpiö istuu kyyristyneenä teidän loukoissanne. Teissäkin on olemassa
kätkettyä roskaväkeä.
"Ja vaikkapa te olette korkeata ja korkeampaa lajia: paljon teissä
on käyrää ja epämuodostunutta. Ei ole sitä seppää maailmassa, joka
teidät takoisi oikeiksi ja suoriksi.
"Te olette vain siltoja: kulkekoot ne, jotka ovat korkeampia, teidän
ylitsenne! Te olette portaita: niinpä älkää vihastuko häneen, joka
astuu teidän ylitsenne _omaan_ korkeuteensa.
"Teidän siemenestänne voi myös kerran oikea poika ja täysi perillinen
kasvaa: mutta se on kaukana. Te itse ette ole niitä, joilla on oikeus
minun perintööni ja nimeeni.
"Teitä en minä odota näillä vuorilla, teidän kanssanne minä en astu
alas viimeistä kertaa. Te tulitte vain enteinä siitä, että korkeampia
on jo matkalla minun tyköni, --
"-- ei suuren kaipuun, suuren iljetyksen, suuren kyllästymisen ihmisiä
eikä niitä, joita te kutsutte jumalan jäännöksiksi,
"-- ei! Ei! Kolmasti ei! _Toisia_ minä odotan näillä vuorilla ja ilman
heitä minä en tahdo jalkaani siirtää täältä,
"-- korkeampia, väkevämpiä, voitollisempia, iloisempia, sellaisia,
jotka ovat oikeinmuodostuneita ruumiilta ja sielulta: _nauravien
jalopeurojen_ täytyy tulla!
"Oi kestiystäväni, te kummalliset, -- ettekö te kuulleet puhuttavan
vielä mitään minun lapsistani? Ja että ne ovat matkalla minun tyköni?
"Puhukaa minulle toki yrttitarhoistani, autuaista saaristani, minun
uudesta ihanasta lajistani, -- miksi ette puhu minulle mitään siitä?
"Tämän vieraslahjan minä pyydän itselleni teidän rakkaudeltanne, että
te puhutte minulle lapsistani. Tähän saakka minä olen ollut rikas,
tähän saakka olen ollut köyhä: mitä en minä lahjoittanut pois,
"-- mitä en minä lahjoittaisi pois, jotta minulla olisi yksi: nämä
lapset, tämä elävä istutus, nämä minun tahtoni ja korkeimman toiveeni
elämänpuut!"
Näin puhui Zarathustra ja keskeytti äkkiä puheensa: sillä hänen
kaipuunsa valtasi hänet, ja hän sulki silmänsä ja suunsa sydämensä
liikutuksesta. Ja myöskin kaikki hänen vieraansa vaikenivat ja
seisoivat hiljaa ja hämmästyneinä: paitsi että vanha tietäjä käsin ja
elein teki merkkejä.
Ehtoollinen.
Tässä kohdassa näet tietäjä keskeytti Zarathustran ja hänen
vieraittensa tervehdyksen: hän tunkeutui esiin niinkuin se, jolla ei
ole hukata yhtään aikaa, tarttui Zarathustran käteen ja huusi: "Mutta
Zarathustra!
"Yksi on välttämättömämpi kuin toinen, niin sinä puhut itse: niinpä
yksi on minulle nyt välttämättömämpi kuin mikään muu.
"Yksi sana ajallaan: etkö sinä ole kutsunut minua _aterialle_? Ja
täällä on monta, jotka ovat tulleet pitkiä matkoja. Ethän toki tahdo
ravita meitä sanoilla?
"Minun mielestäni te olette myös ajatelleet kaikki liian paljon
kuoliaaksipaleltumista, hukkumista, tukehtumista ja muita
hengenvaarallisia asioita: mutta kukaan ei ole ajatellut sitä, mikä
minua uhkaa, nimittäin nälkäännääntyminen." --
(Näin puhui tietäjä; mutta kun Zarathustran eläimet kuulivat nämä
sanat, juoksivat ne kauhusta tiehensä. Sillä ne näkivät, että minkä
olivat tuoneetkin kotia päivällä, ei se riittäisi täyttämään tätä
yhtä ainoaa tietäjää.)
"-- Sekä janoonnääntyminen, jatkoi tietäjä. Ja vaikkakin minä kuulen
veden loiskivan täällä, viisauden puheen lailla, nimittäin rikkaasti
ja väsymättä: minä -- tahdon _viiniä_!
"Ei jokainen ole syntynyt Zarathustran lailla vedenjuojaksi. Vesi
ei kelpaa myöskään väsyneille ja kuihtuneille: _meille_ on viini
soveliasta, -- se vasta antaa äkillisen elpymisen ja terveyden
silmänräpäyksessä."
Tässä tilaisuudessa, kun tietäjä pyysi viiniä, tapahtui, että
vasemmanpuolinen kuningaskin, tuo vaitelias, puhkesi kerran
puhumaan. "Viinistä, puhui hän, pidimme me huolen, minä ja veljeni,
oikeanpuolinen kuningas: meillä on viiniä kylliksi, -- kokonainen
aasi täynnä. Niin ei puutu muuta kuin leipää."
"Leipää? vastasi Zarathustra ja nauroi. Juuri leipää vain ei
erakoilla ole. Mutta ihminen ei elä yksin leivästä, vaan myöskin
hyvien lampaiden lihasta, joita minulla on kaksi:
"-- ne ovat kiireellisesti teurastettavat ja höystettävät
salvia-yrtillä, valmistettavat, niin minä tahdon. Ei myöskään puutu
juuria ja hedelmiä, kyllin hyviä itse herkuttelijoille ja nirsoille;
ei myöskään pähkinöitä ja muita arvoituksia särjettäväksi.
"Näin me tahdomme nopeasti valmistaa hyvän aterian. Mutta ken tahtoo
yhtyä aterialle, hänen täytyy myös ryhtyä työhön, kuninkaittenkin.
Zarathustran tykönä voi kuningaskin olla kokki."
Tähän ehdotukseen olivat kaikki tyytyväisiä: paitsi että
vapaaehtoinen kerjäläinen vastusti lihaa ja viiniä ja höysteitä.
"Katsokaa tuota mässääjää Zarathustraa! sanoi hän leikillisesti:
lähdetäänkö luoliin ja korkeille vuorille sitä varten, että
valmistetaan tällaisia aterioita?
"Nyt minä tosiaan ymmärrän, mitä hän kerran opetti meille: 'Ylistetty
olkoon pieni köyhyys!' ja miksi hän tahtoo poistaa kerjäläiset."
"Ole hyvällä mielellä, vastasi Zarathustra hänelle, niinkuin minäkin
olen. Pysy tavoissasi, sinä verraton, jyrsi jyviäsi, juo vettäsi,
ylistä ruokiasi: kunhan se vain tekee sinut iloiseksi!
"Minä olen laki vain omilleni, minä en ole laki kaikille. Mutta ken
minulle kuuluu, hän olkoon vahva luiltaan, myöskin kevyt jaloiltaan --
iloinen sekä sodassa että juhlassa, ei mikään synkkänaama, ei
haave-hanno, valmis vaikeimpaan kuin juhlaan, terve ja eheä.
"Parhain kuuluu minun omilleni ja minulle; ja jollei meille sitä
anneta, niin me otamme sen: -- parhaimman ravinnon, puhtaamman
taivaan, väkevimmät ajatukset, kauneimmat naiset!" --
Näin puhui Zarathustra; mutta oikeanpuolinen kuningas vastasi:
"Kummallista! Onko milloinkaan ennen kuultu niin älykkäitä sanoja
viisaan suusta?
"Ja totisesti, kummallisinta viisaassa on se, jos hän kaikkeen
muuhunkin on vielä älykäs eikä mikään aasi."
Näin puhui oikeanpuolinen kuningas ja ihmetteli; mutta aasi sanoi
hänen puheeseensa pahansisuisesti J-A-A. Mutta tämä oli sen pitkän
aterian alku, jota aikakirjoissa "Ehtoolliseksi" kutsutaan. Sen
kestäessä ei puhuttu mistään muusta kuin _korkeammasta ihmisestä._
Korkeammasta ihmisestä.
1.
Kun minä ensikerran tulin ihmisten tykö, silloin minä tein
erakko-hulluuden, tuon suuren hulluuden: minä asetuin turulle.
Ja kun minä puhuin kaikille, niin en puhunut kenellekään. Mutta
ehtoolla oli nuorallatanssija ja ruumis minun tovereitani; ja minä
itse melkein ruumis.
Mutta uuden aamun mukana tuli uusi totuus minulle: silloin minä opin
puhumaan: "Mitä kuuluvat minuun turku ja roskaväki ja roskaväen-melu
ja pitkät roskaväenkorvat!"
Te korkeammat ihmiset, oppikaa tämä minulta: turulla ei kukaan usko
korkeampiin ihmisiin. Ja jos tahdotte puhua siellä, no niin! Mutta
roskaväki vilkuttaa silmiään: "me olemme kaikki yhtäläisiä."
"Te korkeammat ihmiset, -- niin vilkuttaa roskaväki silmiään ei ole
olemassa mitään korkeampia ihmisiä, me olemme kaikki yhtäläisiä,
ihminen kuin ihminen, jumalan edessä -- me kaikki olemme yhtäläisiä!"
Jumalan edessä! -- Mutta nyt tämä jumala on kuollut. Mutta roskaväen
edessä me emme tahdo olla yhtäläisiä. Te korkeammat ihmiset, menkää
pois turulta!
2.
Jumalan edessä! -- Mutta nyt tämä jumala on kuollut! Te korkeammat
ihmiset, tämä jumala oli teidän suurin vaaranne.
Vasta sitten kuin hän vaipui hautaan olette te jälleen ylösnousseet.
Nyt vasta tulee suuri keskipäivä, nyt vasta tulee korkeampi ihminen
-- herraksi!
Ymmärsittekö te tämän sanan, oi veljeni? Te peljästytte: pyörryttääkö
teidän sydäntänne? Ammoittaako tässä pohjattomuus teitä vastaan?
Haukkuuko helvetinkoira teille täällä?
No niin! Hyvä! Te korkeammat ihmiset. Nyt vasta makaa
ihmistulevaisuuden vuori synnytystuskissaan. Jumala kuoli: nyt _me_
tahdomme, -- että yli-ihminen eläisi.
3.
Surullisimmat kysyvät tänään: "kuinka on ihminen säilyvä?" Mutta
Zarathustra kysyy ainoana ja ensimäisenä: "kuinka on ihminen
_voitettava_?"
Yli-ihminen on minun sydämelläni, hän on minun ensimäiseni ja ainoani
-- _eikä_ ihminen: ei lähimmäinen, ei köyhin, ei enimmän kärsivä, ei
parhain. --
Oi veljeni, mitä minä ihmisessä voin rakastaa, on se että hän on
ylimeno ja meno perikatoon. Ja myöskin teissä on paljon, mikä saa
minut rakastamaan ja toivomaan.
Että te halveksuitte, te korkeammat ihmiset, se saa minut toivomaan.
Suuret halveksivaiset näet ovat suuria kunnioittajia.
Että te olitte epätoivoissanne, siinä on paljon kunnioitettavaa.
Sillä te ette oppineet alistumaan, te ette oppineet pieniä viisauksia.
Tänään näet tulivat pienet ihmiset herroiksi: he saarnaavat kaikki
alistumista ja häveliäisyyttä ja viisautta ja ahkeruutta ja
lukuunottamista ja pienien hyveiden pitkää körököröä.
Mikä naistenlajia on, mikä orjienlajista polveutuu ja varsinkin
roskaväki-sotku: se tahtoo nyt tulla kaiken ihmistulevaisuuden
herraksi -- oi iljetys! iljetys! iljetys!
_Se_ kysyy ja kysyy eikä väsy: "kuinka on ihminen säilyttävä itsensä,
parhaiten, kauimmin, mukavimmin?" Siten -- he ovat tämänpäivän
herroja.
Nämä tämänpäivän herrat voittakaa, oi veljeni, -- nämä pienet
ihmiset: _he_ ovat yli-ihmisen suurin vaara!
Voittakaa, te korkeammat ihmiset, pienet hyveet, pienet viisaudet,
hiekkajyvä-lukuunottamiset, muurahaisrikkarihkama, viheliäinen
tyytyväisyys, "useimpien onni" --!
Ja ennemmin tulkaa epätoivoon kuin alistutte. Ja, totisesti, minä
rakastan teitä senvuoksi, että te ette ymmärrä elää tänään, te
korkeammat ihmiset! Sillä niin _te_ elätte parhaimmin!
4.
Onko teillä rohkeutta, oi veljeni? Oletteko te uskaliaita? Ei
rohkeutta katselijain edessä, vaan erakko- ja kotkarohkeutta, jota
näkemässä ei enää ole edes jumalatakaan!
Kylmiä sieluja, muuleja, sokeita, juopuneita, niitä minä en kutsu
uskaliaiksi. Uskallusta on sillä, ken tuntee pelon, mutta myös
masentaa pelon: ken kuilun näkee, mutta _ylpeydellä._
Ken kuilun näkee, mutta kotkan-silmin, -- ken kotkankynsin _koppoo_
kuilun: hänellä on rohkeutta. -- --
5.
"Ihminen on paha" -- niin puhuivat kaikki viisaimmat minulle
lohdutukseksi. Ah, kunhan se vain vielä tänäänkin on totta! Sillä
paha on ihmisen parhain voima.
"Ihmisen täytyy tulla paremmaksi ja pahemmaksi" -- niin minä opetan.
Pahin on välttämätön yli-ihmisen parhaimpaan.
Saattoi olla hyvä tuolle pienten ihmisten saarnaajalle, että hän
kärsi ja kantoi ihmisen synnin. Mutta minä iloitsen suuresta synnistä
suurena _lohdutuksenani._
Mutta tällainen ei ole sanottu pitkiä korvia varten. Jokainen sana ei
kuulu myöskään jokaisen suuhun. Ne ovat hienoja kaukaisia asioita:
niitä älkööt lampaankynnet tavoittako!
6.
Te korkeammat ihmiset, luuletteko, että minä olen tullut hyvittämään
sen, minkä te teitte huonosti?
Tai että minä täst'edes olen valmistava mukavamman vuoteen teille,
kärsiväisille? Tai näytän teille, te epävakaiset, harhaankiivenneet
uusia helpompia polkuja?
Ei! Ei! Kolmasti ei! Yhä enemmän, yhä parempia teidän lajistanne
on käyvä perikatoon, -- sillä teidän on kokeminen yhä pahempaa ja
kovempaa. Niin vain --
-- niin vain kasvaa ihminen siihen korkeuteen, missä salama osuu
häneen ja murtaa hänet: kyllin korkeiksi salamaa varten.
Vähään, pitkään, kaukaisimpaan, tähtää minun mieleni ja minun
kaipuuni: mitä minuun koskisi teidän pieni, nuori, lyhyt kurjuutenne!
Te ette kärsi kylliksi vielä! Sillä te kärsitte itsestänne, te ette
kärsineet vielä _ihmisestä._ Te valhettelisitte, jos sanoisitte
toisin! Te kaikki, te ette ole kärsineet, mitä minä kärsin. -- --
7.
Minulle ei ole kylliksi, että salama ei enää vahingoita. Pois minä
en tahdo johdattaa sitä: sen on oppiminen -- tekemään työtä _minun_
hyväkseni. --
Minun viisauteni on kokoontunut jo kauan kuin pilvi, se käy
hiljaisemmaksi ja pimeämmäksi. Niin tekee jokainen viisaus, joka
kerran on synnyttävä _salamoita_. --
Näille tämänpäivän ihmisille minä en tahdo olla _valo_, en heidän
valoksi kutsumansa. _Heidät_ -- minä tahdon sokaista: viisauteni
salama! puhkaise heidän silmänsä!
8.
Älkää tahtoko mitään yli kykynne: on olemassa katala vääryys niissä,
jotka tahtovat yli kykynsä.
Varsinkin, jos he tahtovat suuria asioita! Sillä he herättävät
epäluuloa suuria asioita kohtaan, nämä hienot väärentäjät ja
näyttelijät! --
-- kunnes viimein tulevat vääriksi itselleen, kierosilmäisiksi,
maalipeittoisiksi madonreijiksi, verhotuiksi väkevien sanojen,
näytekilpi-hyveitten, loistavien valhekiiltotekojen kaapuun.
Kavahtakaa tässä visusti, te korkeammat ihmiset! Sillä tänään
ei minulle ole mikään kallisarvoisempaa ja harvinaisempaa kuin
rehellisyys.
Eikö tämä tämäpäivä ole roskaväen. Mutta roskaväki ei tiedä itse,
mikä on suurta ja pientä, mikä suoraa ja rehellistä: se on viattoman
kiero, se valhettelee alati.
9.
Epäilkää tänään hyvällä epäluulolla, te korkeammat ihmiset, te
uskaliaat! Te avosydämiset! Ja pitäkää perusteenne salaisina! Tämä
tänään on näet roskaväen.
Mitä roskaväki ilman perusteita kerran oppi uskomaan, ken voisi sen
perusteilla siltä -- kukistaa kumoon?
Turulla saadaan uskomaan eleillä. Mutta perusteet tekevät roskaväen
epäileväksi.
Ja jos kerran jokin totuus pääsisi voittoon, niin kysykää itseltänne
hyvällä epäluulolla: "mikä väkevä eksytys on taistellut sen puolesta?"
Kavahtakaa itsenne myöskin oppineista! He vihaavat teitä: sillä
he ovat hedelmättömiä! Heillä on kylmät kuivuneet silmät, heidän
edessään on jokainen lintu höyhennetty.
Sellaiset pöyhkeilevät sillä, että eivät valhettele: mutta
kykenemättömyys valheeseen ei ole vielä läheskään rakkautta
totuuteen. Kavahtakaa!
Vapaus kuumeesta ei ole vielä läheskään tietoa! Paleltuneita henkiä
minä en usko. Ken ei osaa valhetella, hän ei tiedä, mitä totuus on.
10.
Jos te tahdotte korkealle, niin käyttäkää omia jalkojanne! Älkää
antako _kantaa_ itseänne ylös, älkää istuko vieraille selille ja
vieraille päille!
Mutta sinä nouset hevosen selkään? Sinä ratsastat nyt ripeästi ylös
päämaaliisi! Mutta sinun rampa jalkasi istuu myös mukana hevosen
selässä!
Kun sinä olet päämaalissasi, kun sinä hyppäät hevosesi selästä:
_kukkulallasi_ juuri, korkeampi ihminen, olet sinä kompastuva!
11.
Te luovat, te korkeammat ihmiset! Raskas on vain omasta lapsestaan.
Älkää antako itsellenne mitään sanella, vakuuttaa! Ken sitten on
_teidän_ lähimmäisenne? Ja jos te toimittekin "lähimmäisen hyväksi",
-- niin te ette kuitenkaan luo hänen hyväkseen!
Jättäkää pois tuo "hyväksi", te luovat: teidän hyveenne juuri tahtoo,
että te ette tee mitään "hyväksi" ja "tähden" ja "koska". Näiltä
vääriltä pieniltä sanoilta on teidän tukittava korvanne.
"Lähimmäisen hyväksi" on vain pienten ihmisten hyvettä: siellä
sanotaan "yksi yhtä hyvä kuin toinen" ja "käsi toisensa pesee": --
heillä ei ole oikeutta eikä voimaa _teidän_ omanvoitonpyyntiinne!
Teidän omanvoitonpyynnissänne, te luovat, on kohtuakantavaisen
varovaisuutta ja huolenpitoa! Mitä yksikään ei vielä silmin
nähnyt, hedelmää: sitä varjelee ja säästää ja ravitsee teidän koko
rakkautenne.
Missä teidän koko rakkautenne on, teidän lapsessanne, siellä on
myöskin teidän koko hyveenne! Teidän työnne, teidän tahtonne on
_teidän_ "lähimmäisenne": älkää antako uskotella itsellenne mitään
vääriä arvoja!
12.
Te luovat, te korkeammat ihmiset! Kenen synnyttää täytyy, hän on
sairas; mutta ken on synnyttänyt, hän on saastainen.
Kysykää naisilta: ei synnytetä siksi, että se on huvitusta. Tuska saa
kanat ja runoilijat kaakottamaan.
Te luovat, teissä on paljon saastaista. Se johtuu siitä, että teidän
täytyi olla äitejä.
Uusi lapsi: oi kuinka paljon uutta likaa tuli myöskin maailmaan!
Käykää syrjään! Ja ken on synnyttänyt, hänen tulee huuhtoa sielunsa
puhtaaksi!
13.
Älkää olko siveellisiä yli voimienne! Ja älkää tahtoko itseltänne
mitään vastoin todennäköisyyttä!
Kulkekaa niitä jälkiä, joita teidän isienne hyve jo kulki! Kuinka te
tahtoisitte nousta korkealle, ellei teidän isienne tahto nouse teidän
kanssanne?
Mutta ken tahtoo olla esikoinen, hän katsokoon että hänestä ei tule
myöskin viimeinen! Ja missä teidän isienne paheet ovat, siinä teidän
ei tule tahtoa merkitä pyhimystä!
Kenen isät rakastivat naisia ja väkeviä viinejä ja villisikoja: mitä
se olisi, jos hän tahtoisi itseltään siveyttä?
Narriutta se olisi! Paljolta, totisesti, se tuntuu minusta moiselle,
jos hän on yhden tai kahden tai kolmen vaimon mies.
Ja jos hän perustaisi luostareita ja kirjoittaisi oven yläpuolelle:
"tie pyhimykseen", -- minä sanoisin kuitenkin: mihin! se on uusi
narrius!
Hän perusti itselleen pakko- ja pakohuoneen: olkoon onneksi! Mutta
minä en usko siihen.
Yksinäisyydessä kasvaa se, minkä siihen vie mukanaan, myöskin
sisäinen elukka. Senvuoksi yksinäisyys vieroittaa monta.
Oliko olemassa tähän saakka mitään likaisempaa maan päällä kuin
erämaan-pyhimys? Heidän vaiheillansa ei ollut ainoastaan perkele
valloillaan -- vaan myöskin sika.
14.
Arkoja, häveliäitä, kömpelöjä, tiikerin kaltaisia, jolta hyppy
epäonnistui: niin, te korkeammat ihmiset, minä näin teidän usein
hiipivän syrjään. Yksi _heitto_ epäonnistui teiltä.
Mutta, te arvanpelaajat, mitä siitä! Te ette oppineet pelaamaan ja
pilkkaamaan, niinkuin täytyy pelata ja pilkata! Emmekö me istu suuren
pilkka- ja pelipöydän ääressä?
Ja jos teiltä jotakin suurta epäonnistui, niin oletteko itse
senvuoksi epäonnistuneita? Ja jos itse epäonnistuitte, epäonnistuiko
senvuoksi -- ihminen? Mutta jos ihminen epäonnistui: -- hyvä! Niinpä
ylös!
15.
Mitä korkeampi lajiltaan, sitä harvemmin asia onnistuu. Te korkeammat
ihmiset täällä, ettekö te kaikki ole epäonnistuneita?
Olkaa hyvässä turvassa, mitä siitä! Kuinka paljon vielä on
mahdollista! Oppikaa nauramaan omaa itseänne, niinkuin nauraa täytyy!
Mitä ihmettelemistä onkaan, että te epäonnistuitte ja onnistuitte
puoliksi, te puoliksi-murtuneet! Eikö teissä ahdista ja paina --
ihmisen _tulevaisuus_?
Ihmisen kaukaisin, syvin, tähtikorkein, hänen suunnaton voimansa:
eikö tämä kaikki kuohu sekaisin teidän maljassanne?
Mitä ihmettelemistä, että moni malja murtuu! Oppikaa nauramaan
itseänne, niinkuin nauraa täytyy! Te korkeammat ihmiset, oi kuinka
paljon on vielä mahdollista!
Ja totisesti, kuinka paljon jo on onnistunut! Kuinka rikas tämä maa
on pienistä hyvistä täydellisistä olioista, hyvin onnistuneista!
Asettakaa pieniä hyviä täydellisiä olioita ympärillenne, te
korkeammat ihmiset! Niiden kultainen kypsyys parantaa sydämen.
Täydellinen opettaa toivoa.
16.
Mikä oli tähän saakka suurin synti maanpäällä? Eikö se ollut sen
sana, joka sanoi: "Voi niitä, jotka täällä nauravat!"
Eikö hän itse löytänyt mitään syytä nauruun maan päällä? Niinpä hän
etsi vain huonoa. Lapsi löytää täällä vielä syitä.
Hän -- ei rakastanut kylliksi: muutoin hän olisi rakastanut myöskin
meitä, nauravia! Mutta hän vihasi ja pilkkasi meitä, ulvomisen ja
hammastenkiristyksen hän lupasi meille.
Täytyykö sitten heti kirota, missä ei rakasta? Se tuntuu minusta
huonolta maulta. Mutta niin teki hän, tämä ehdoton. Hän tuli
roskaväestä.
Ja itse hän vain ei rakastanut kylliksi: muutoin hän olisi vähemmin
suuttunut siitä, että häntä ei rakastettu. Kaikki suuri rakkaus ei
_tahdo_ rakkautta: -- se tahtoo enemmän.
Karttakaa kaikkia tuollaisia ehdottomia! Se on viheliäistä sairasta
lajia, roskaväen-lajia: he katsovat karsaasti tätä elämää, heillä on
paha katse tätä maata kohtaan.
Karttakaa kaikkia tuollaisia ehdottomia! Heillä on raskaat jalat ja
helteiset sydämet: -- he eivät osaa tanssia. Kuinka voisi maa olla
sellaisille kevyt!
17.
Käyrinä tulevat kaikki hyvät oliot lähelle päämaaliaan. Kissojen
lailla ne köyristeleivät, ne kehräävät sisällisesti läheisestä
onnestaan, -- kaikki hyvät oliot nauravat.
Käynti ilmaisee, ken kulkee jo _omaa_ rataansa: katsokaa minun
käyntiäni! Mutta ken tulee lähelle päämaaliansa, hän tanssii.
Ja, totisesti, kuvapatsaaksi minä en tullut, vielä minä en seiso
tuolla, jäykkänä, tylsänä, kivettyneenä, pilarina; minä rakastan
nopeata juoksua.
Ja jos maan päällä on vielä rämettä ja sankkaa murhetta: kenellä
kevyet jalat on, hän juoksee yli liejunkin ja tanssii kuin
puhdistetulla jäällä.
Ylentäkää sydämenne, veljeni, korkealle! korkeammalle! Älkää myöskään
unhoittako jalkoja! Ylentäkää myöskin jalkanne, te hyvät tanssijat,
ja vielä paremmin: seisokaa myöskin päälaellanne!
18.
Nauravaisen kruunu, tämä ruususeppel-kruunu: minä kruunasin itse
itseni tällä kruunulla, minä itse julistin pyhäksi nauruni. Ketään
muuta minä en huomannut tänään kyllin vahvaksi siihen.
Zarathustra tanssija, Zarathustra kevyt, joka siivin viittoo,
lentoonvalmis, kaikkia lintuja luokseviittova, altis ja valmis,
autuaan-kevytmielinen.
Zarathustra tottapuhuvainen, Zarathustra tottanauravainen, ei mikään
maltiton, ei mikään ehdoton, sellainen, joka rakastaa hyppyjä ja
syrjähyppyjä; minä itse kruunasin itseni tällä kruunulla!
19.
Ylentäkää sydämenne, veljeni, korkealle! korkeammalle! Älkää
unhoittako myöskään jalkoja! Ylentäkää myöskin jalkanne, te hyvät
tanssijat, ja vielä paremmin: seisokaa myöskin päälaellanne!
Myöskin onnessa on raskaita eläimiä, on kämpäjalkoja alun alusta
saakka. Kummallisesti ne ahkeroivat, elefantin lailla, joka koettaa
seisoa päälaellaan.
Mutta parempi on olla narrimainen onnesta kuin narrimainen
onnettomuudesta, parempi tanssia kömpelösti kuin käydä rammasti.
Niinpä oppikaa minusta minun viisauteni: huonoimmallakin oliolla on
kaksi hyvää nurjaapuolta, --
-- huonoimmallakin olioilla on hyvät tanssijalat; niinpä oppikaa, te
korkeammat ihmiset, asettamaan itsenne oikeille jaloille!
Niinpä unhoittakaa murhe-huohottaminen ja kaikki
roskaväkisurumielisyys! Oi kuinka surullisilta minusta tuntuvat
tänään roskaväen ilveilijätkin! Mutta tämä tänään on roskaväen.
20.
Tehkää niinkuin tuuli, kun se syöksyy vuoriluolistaan: oman pillinsä
mukaan se tahtoo tanssia, meret vapisevat ja hyppivät sen askelten
alla.
Ken aaseille antaa siivet, ken naarasjalopeuroja lypsää, ylistetty
olkoon tämä hyvä kahlehtimaton henki, joka käy kuin myrskytuuli yli
kaiken tämänpäiväisen ja kaiken roskaväen, --
-- joka on vihamielinen orjantappura- ja takkiaispäitä ja kaikkia
kuihtuneita lehtiä ja rikkaruohoja kohtaan: ylistetty olkoon tämä
kesytön hyvä vapaa myrskyhenki, joka tanssii rämeiden ja murheiden
päällä kuin nurminiityillä!
Joka vihaa roskaväki-kalvetuskoiria ja kaikkia epäonnistuneita
synkkiä sikiöitä: ylistetty olkoon tämä kaikkien vapaiden henkien
henki, naurava myrsky, joka puhaltaa pölyä kaikkien mustastinäkevien,
paiseellisten silmille!
Te korkeammat ihmiset, teidän huonoimpanne on: kaikki te ette
oppineet tanssimaan, niinkuin tanssia täytyy, -- tanssia itsenne
ylitse! Mitä siitä, että te epäonnistuitte!
Kuinka paljon on vielä mahdollista! Niinpä _oppikaa_ nauramaan
itsenne ylitse! Ylentäkää sydämenne, te hyvät tanssijat, korkealle!
korkeammalle! Älkää unhoittako myöskään hyvää naurua!
Nauravaisen kruunun, tämän ruususeppelkruunun: teille, veljeni, minä
viskaan tämän kruunun! Naurun minä julistin pyhäksi; te korkeammat
ihmiset, _oppikaa_ -- nauramaan!
Alakuloisuuden laulu.
l.
Kun Zarathustra piti nämä puheet, seisoi hän lähellä luolansa
sisäänkäytävää; mutta heti kun hän oli sanonut viimeiset sanat,
pujahti hän vieraittensa luota ja pakeni lyhyeksi hetkeksi ulkoilmaan.
"Oi puhtaita tuoksuja minun ympärilläni, huudahti hän, oi autuasta
hiljaisuutta minun ympärilläni! Mutta missä ovat minun eläimeni?
Esille, esille, minun kotkani ja minun käärmeeni!
"Sanokaa minulle, eläimeni: nämä korkeammat ihmiset -- eivätkö ne ehkä
_haise_ hyvältä? Oi puhdas tuoksu minun ympärilläni! Nyt vasta minä
tiedän ja tunnen, kuinka minä rakastan teitä, eläimeni."
-- Ja Zarathustra virkkoi vielä kerran: "minä rakastan teitä,
eläimeni!" Mutta kotka ja käärme tunkeutuivat hänen luoksensa, kun
hän puhui nämä sanat, ja katselivat ylös häneen. Täten he olivat
kolmen kesken hiljaa yhdessä ja nauttivat ja ahmivat toistensa
seurassa hyvää ilmaa. Sillä ilma oli täällä ulkona parempi kuin
korkeampien ihmisten luona.
2.
Mutta tuskin Zarathustra oli jättänyt luolansa, niin vanha loihtija
nousi, katseli viekkaana ympärilleen ja puhui: "Hän on ulkona!
"Ja jo, te korkeammat ihmiset -- jotta kutittaisin teitä tällä
ylistys- ja hyväilynimellä, niinkuin hän itse -- jo käy minun
kimppuuni ilkeä pettäjä- ja loihtimishenkeni, minun alakuloinen
perkeleeni,
"-- joka on tämän Zarathustran vastustaja ytimiä myöten: suokaa se
hänelle anteeksi! Nyt hän _tahtoo_ loihtia teille, että _hänen_
hetkensä on juuri; turhaan minä taistelen tätä pahaa henkeä vastaan.
"Teille kaikille, minkä kunnianimityksen te antanettekin itsellenne,
joko te nimitätte itseänne 'vapaiksi hengiksi' tai 'totisiksi' tai
'hengen parannuksentekijöiksi' tai 'vapautetuiksi' tai 'suuriksi
kaipaavaisiksi',
"-- teille kaikille, jotka minun laillani kärsitte _suuresta
iljetyksestä_, joille vanha jumala on kuollut eikä vielä yksikään
uusi jumala makaa kehdossa ja kapaloissa, -- teille kaikille on minun
paha henkeni ja loihtimisperkeleeni lempeä.
"Minä tunnen teidät, te korkeammat ihmiset, minä tunnen hänet -- minä
tunnen myöskin tuon häijyhengen, jota minä rakastan vastoin tahtoani,
tuon Zarathustran: hän itse tuntuu minusta hyvin usein ihanalta
pyhimysnaamiolta,
"-- uudelta kummalliselta valheverholta, joka miellyttää minun
pahaa henkeäni, tuota alakuloista perkelettä: -- minä rakastan
Zarathustraa, niin minusta usein tuntuu, pahan henkeni takia. --
"Mutta nyt se käy minun kimppuuni ja voittaa minut, tämä
alakuloisuuden henki, tämä iltahämärä-perkele: ja, totisesti, te
korkeammat ihmiset, häntä haluttaa --
"-- aukaiskaa vain silmänne! -- häntä haluttaa tulla _alastomana_,
miehenäkö vai naisena, sitä minä en vielä tiedä: mutta hän tulee, hän
voittaa minut, voi! aukaiskaa mielenne!
"Päivä soinnahtaa pois, kaikelle tulee nyt ilta, parhaimmallekin;
kuulkaa nyt ja nähkää, te korkeammat ihmiset, mikä perkele, olipa
mies tai nainen, tämä ilta-alakuloisuuden henki on!"
Näin puhui vanha loihtija, katsoi viekkaana ympärilleen ja tarttui
sitten harppuunsa.
3.
Ilmassa seljenneessä,
kun kasteen lohdutus jo
alas maahan kumpuaa,
näkymättä ja kuulumatta --
näet pehmeä-anturainen
on lohduntuoja kaste kuin lohdutus-lempeät kaikki --:
sydän kuuma, sa muistatko silloin,
miten janosit kerran,
pisarkylpyä kyynelten taivahisten,
palaneena ja pakahtuneena,
kulonurmi-poluilla kun
pahat iltaisen auringon-katseet
sua kiersivät lomitse mustien puitten,
tulihehkuvat, ilkkuvat häikäisy-katseet?
Sinä? -- _totuuden_ vapaa mieskö? -- ne ilkkui --
Ei! Runoniekka vain!
vain eläin, viekas, ryöstävä, hiipivä,
jonk' on valhetella pakko,
pakko valhetella tieten ja taiten:
peto saaliin-ahne,
kirjo-naamioinen,
oma naamionsa,
oma saalihinsa --
_sekö_ -- totuuden vapaa mies?
Ei! Narri vain! Runoniekka vain!
Vain kirjavia puhuva,
vain narrin-naamiosta kirjavia kirkuva,
sanasiltoja valheen kiipeileväinen,
kirjokaaria käyden,
välisiltoja vaappuen
valetaivasten, valemaitten,
ympäri liidellen, ympäri laadellen, --
_vain narri, vain runoniekka!_
_Sekö_ -- totuuden vapaa mies?
Ei tyyni, jäykkä, sileä, kylmä,
kuvapatsaaksi tullut ei,
jumal-pylvähäksi
ei temppelin eteen pantu,
ovenvartiaksi jumalan jonkun:
Ei! vihankarsas totuuden-patsaille noille,
koteutuneempi korpeen kuin temppelitarhaan,
sydän kissan-kiihkoja täynnä,
joka ikkunasta hypähtävä,
suin päin joka sattumaan,
joka aarniometsän vaaniva,
himomielin vaaniva, juosta
jott' aarniometsissä saisit
kera petojen kirjavatäpläisten
sa syntisen-terveenä, kauniina, kirjavana,
himon-polttavin huulin,
peto autuaan-ilkkuva, autuaan-pirullinen, autuaan-verenahne
rosvoten, hiipien, valhetellen: --
Tai kotkan lailla, mi kauan, kauan kuiluihin tuijottaa,
kuiluihin _omihinsa_: -- --
oi kuinka ne suikertelevat
alas, alle, sisälle maan
yhä syvempiin syvyyksiin! --
silloin,
yht'äkkiä, päistikkaa,
kuin salama syöstä
alas _karitsoihin_
nälänvimmassa, himoiten
karitsa-riistaa,
kato kaikkien karitsa-sieluin,
kato kiukkuinen kaiken, mi katselee
karitsansilmäisesti, käkkärävillaisesti,
harmaasti, hurskaan lammas-laakeasti!
Näin:
kotkamainen, pantterimainen
on runoniekan kaipuu,
on _sun_ kaipuusi tuhannen naamion alla,
sa narri! sa runoniekka!
Sa, joka ihmisen näit
niin jumalana kuin lampaanakin --:
_repiä_ jumala ihmisessä
kuin lammaskin ihmisessä,
ja repien _nauraa_ --
_se, se_ on sun autuutesi
kotkan ja pantterin autuus!
runoniekan ja narrin autuus! -- --
Ilmassa seljenneessä,
kun kuun sirppi jo hiipii
välitse purppuraruskoin
vihertäin kateudesta:
-- vihamielisnä päivälle,
salaa jok' askeleella
vitaisten ruusu-uutimiin,
kunnes ne vaipuvat,
yöhön vaipuvat vaalentuin: --
niin vaivuin ma itse kerran
totuuden-vimmastani,
päivän-kaipiostani,
mies väsynyt päivään, valosta sairas,
-- alas vaivuin, iltahan, varjoon:
totuuden yhden
tulessa janoten:
-- sydän kuuma, sa muistatko vielä,
miten janosit silloin?
_Maanpaossa luota
totuuden kaiken,
vain narri!
Vain runoniekka!_
Tieteestä.
Näin lauloi loihtija; ja kaikki, jotka olivat yhdessä, menivät
lintujen lailla huomaamatta hänen viekkaan ja alakuloisen hekumansa
paulaan. Ainoastaan hengeltä tunnollinen ei ollut antanut vangita
itseään: hän otti äkkiä harpun loihtijalta ja huusi: "Ilmaa! Laskekaa
hyvää ilmaa sisään! Laskekaa Zarathustra sisään! Sinä teet tämän
luolan helteiseksi ja myrkylliseksi, sinä ilkeä vanha loihtija!
"Sinä viettelet, sinä väärä, hieno, tuntemattomiin himoihin ja
erämaihin. Ja voi, jos sellaiset kuin sinä, rupeavat puhumaan ja
meluamaan _totuudesta_!
"Voi kaikkia vapaita henkiä, jotka eivät kavahda _tuollaisia_
loihtijoita. Mennnyttä on heidän vapautensa: sinä opetat ja
houkuttelet takaisin vankiloihin --
"-- sinä vanha alakuloinen perkele, sinun valituksestasi kaikuu
houkutuspilli, sinä olet niiden kaltainen, jotka siveyden
ylistyksellään salaisesti kutsuvat hekumoihin!"
Näin puhui tunnollinen; mutta vanha loihti ja katseli ympärilleen,
nautti voitostaan ja nieli senvuoksi sen harmin, jonka tunnollinen
valmisti hänelle. "Vaikene! sanoi hän häveliäällä äänellä, hyvät
laulut tahtovat hyvän vastakaiun; hyvien laulujen jälkeen on kauan
vaiettava.
"Niin he tekevät kaikki, nämä korkeammat ihmiset. Mutta sinä olet
varmaan vähän ymmärtänyt minun laulustani? Sinussa on vähän
loihtimishenkeä."
"Sinä ylistät minua, vastasi tunnollinen, kun eroitat minut
itsestäsi, no niin! Mutta te toiset, mitä minä näen? Te kaikki
istutte vielä siinä silmät himokkaina --:
"Te vapaat sielut, missä on teidän vapautenne! Minusta melkein tuntuu,
kuin olisitte niiden kaltaisia, jotka ovat katselleet kauan huonoja
tanssivia alastomia tyttöjä: teidän sielunne tanssivat itse!
"Teissä, te korkeammat ihmiset, mahtanee olla enemmän sitä, mitä
loihtija kutsuu pahaksi loihtimis- ja petoshengekseen: -- meidän
täytynee kai olla erilaisia.
"Ja totisesti, me puhuimme ja ajattelimme kylliksi yhdessä, ennenkuin
Zarathustra tuli kotia luolaansa, jotta tiedänkin: me _olemme_
erilaisia.
"Me etsimme erilaista myöskin täällä ylhäällä, te ja minä. Minä näet
etsin _enemmän varmuutta_, senvuoksi minä tulin Zarathustran tykö.
Hän näet on vieläkin lujin torni ja tahto --
"-- tänään, jolloin kaikki vaappuu, jolloin kaikki maa vapisee. Mutta
te, kun näen teidän silmienne ilmeen, niin minusta melkein tuntuu,
että te etsitte enemmän _epävarmuutta_,
"-- enemmän kauhua, enemmän vaaraa, enemmän maanjäristystä. Te
himoitsette, niin minusta melkein tuntuu, suokaa minulle anteeksi
kuvitteluni, te korkeammat ihmiset, --
"-- te himoitsette huonointa, vaarallisinta elämää, joka _minua_
enimmän peljättää, villipetojen, metsien, luolien, jyrkkien vuorien
ja harhakuilujen elämää.
"Eivätkä ne, jotka johtavat _pois_ vaarasta, miellytä teitä
parhaimmin, vaan ne, jotka vievät teidät pois kaikilta teiltä,
viettelijät. Mutta, jos sellainen himo on teissä _todellinen_, niin
tuntuu se minusta sittenkin _mahdottomalta_.
"Pelko näet -- se on ihmisen peri- ja perustunne, pelko selittää
kaiken, perisynnin ja perihyveen. Pelosta kasvoi _minunkin_ hyveeni,
sen nimi on: tiede.
"Sillä pelko villiä eläimiä kohtaan -- sitä ihminen kauimmin kasvatti,
lukuunottaen eläimen, jonka hän kätkee itseensä ja jota hän pelkää:
Zarathustra kutsuu sitä 'sisälliseksi elukaksi'.
"Sellainen pitkä vanha pelko, joka on käynyt viimein hienoksi,
hengelliseksi, henkiseksi -- minusta sen nimenä on tänään:
_tiede_." --
Näin puhui tunnollinen; mutta Zarathustra, joka juuri tuli takaisin
luolaansa ja oli kuullut ja ymmärtänyt hänen puheensa, viskasi
kourallisen ruusuja tunnolliselle ja nauroi hänen "totuuksilleen".
"Kuinka! huusi hän, mitä minä kuulin juuri? Totisesti, sinä olet
narri, tai olen minä itse se: ja sinun 'totuutesi' minä asetan tuota
pikaa päälaelleen.
"_Pelko_ näet -- on poikkeuksena meissä. Mutta rohkeus ja seikkailu ja
halu epätietoiseen, vielä ennen uskaltamattomaan -- _rohkeus_ näyttää
minusta olevan ihmisen koko esihistoria.
"Kesyttömimpiä rohkeimpia eläimiä hän on kadehtinut ja ryöstänyt
niiltä niiden kaikki hyveet: niin hänestä tuli vasta -- ihminen.
"_Tämä_ rohkeus, joka on käynyt viimein hienoksi, hengelliseksi,
henkiseksi, tämä ihmis-rohkeus, jolla on kotkan siivet ja
käärmeenviisaus: se näyttää minusta kantavan tänään nimeä --"
"_Zarathustra_!" huusivat kaikki, jotka istuivat yhdessä, ikäänkuin
yhdestä suusta ja puhkesivat senjälkeen suureen nauruun; mutta heistä
kohosi niinkuin raskas pilvi. Myöskin loihtija nauroi ja puhui nämä
viisaat sanat: "No niin! Hän on poissa, minun paha henkeni!
"Ja enkö minä itse ole varoittanut teitä hänestä, kun sanoin, että hän
on pettäjä, valhe- ja petoshenki?
"Varsinkin kun hän ilmestyy alastomana. Mutta mitä minä mahdan hänen
petokselleen! Olenko minä luonut hänet ja maailman?
"Niinpä siis! Olkaamme jälleen hyviä ja hyvällä tuulella! Ja vaikkakin
Zarathustra on vihaisen näköinen katsokaahan häntä! hän on vihoissaan
minulle --:
"-- ennenkuin yö saapuu, oppii hän jälleen rakastamaan ja ylistämään
minua, hän ei voi kauan elää tekemättä sellaisia hulluuksia.
"Hän rakastaa vihollisiaan: tämän taidon hän ymmärtää parhaimmin
kaikista, joita olen nähnyt. Mutta hän kostaa sen -- ystävilleen!"
Näin puhui vanha loihtija, ja korkeammat ihmiset osottivat hänelle
suosiota: niin että Zarathustra kulki ympäri ja pudisti pahuudella
ja rakkaudella ystäviensä käsiä, sen kaltaisena, jolla on kaikille
jotakin hyvitettävää ja kaikilta anteeksipyydettävää. Mutta kun hän
tuli silloin luolansa ovelle, katso, silloin häntä halutti jo jälleen
päästä hyvään ilmaan tuonne ulos ja eläintensä luo, -- ja hän aikoi
hiipiä ulos.
Erämaan tyttärien joukossa.
1.
"Älä mene pois! sanoi silloin se vaeltaja, joka kutsui itseään
Zarathustran varjoksi, jää meidän luoksemme muutoin saattaisi tuo
vanha kolkko murhe jälleen karata kimppuumme.
"Tuo vanha loihtija antoi jo huonoimpansa meille parhaaksi, ja katso
vain, vanhalla hurskaalla paavilla tuolla on kyyneleet silmissä ja
hän on jälleen kokonaan laskenut laivansa alakuloisuuden merelle.
"Nämä kuninkaat voivat tosin vielä näyttää hyvää naamaa meidän
edessämme: sen he oppivat näet parhaiten meistä kaikista tänään!
Mutta jos heillä ei olisi yhtään todistajaa, niin minä lyön vetoa,
että tuo ilkeä leikki valtaisi jälleen heidätkin --
"-- vaeltavien pilvien, kostean alakuloisuuden, peitettyjen taivasten,
varastettujen aurinkojen, ulvovien syystuulien ilkeä leikki,
"-- meidän ulvontamme ja hätähuutomme ilkeä leikki: jää meidän
luoksemme, oi Zarathustra! Täällä on paljon kätkettyä kurjuutta, joka
tahtoo puhua, paljon iltaa, paljon pilveä, paljon helteistä ilmaa!
"Sinä ravitsit meitä vahvalla miehenruualla ja voimakkailla lauseilla:
älä salli, että jälkiruuan aikana mietomieliset naiselliset henget
karkaavat jälleen kimppuumme!
"Sinä yksin teet ilman ympärilläsi voimakkaaksi ja kirkkaaksi.
Löysinkö minä milloinkaan maan päällä niin hyvää ilmaa kuin sinun
tykönäsi luolassasi?
"Monta maata minä olen nähnyt, minun nenäni on oppinut koettelemaan
ja arvostelemaan monenlaista ilmaa: mutta sinun tykönäsi minun
sieraimeni maistavat suurimman nautintonsa!
"Ellei ehkä, -- ellei ehkä sitten --, oi suo anteeksi vanha muisto!
Suo anteeksi vanha jälkiruokalaulu, jonka minä sepitin kerran erämaan
tyttärien joukossa: --
"-- heidän tykönään oli näet yhtä hyvä kirkas itämainen ilma; siellä
minä olin kauimpana poissa kosteasta alakuloisesta Vanhasta-Europasta!
"Siihen aikaan minä rakastin näitä Itämaan-tyttöjä ja toista sinistä
taivaanvaltakuntaa, jonka ylitse ei yhtään pilveä eikä ajatusta riipu.
"Te ette usko, kuinka somina he istuivat siinä, kun eivät tanssineet,
syvinä, mutta vailla ajatuksia, niinkuin pienet salaisuudet, niinkuin
suljetut arvoitukset, niinkuin jälkiruoka-pähkinät --
"-- kirjavina ja vieraina tietysti, mutta pilvettöminä: arvoituksina,
jotka antavat ratkaista itsensä: näiden tyttöjen huviksi minä mietin
silloin jälkiruoka-virren."
Näin puhui vaeltaja ja varjo; ja ennenkuin yksikään vastasi hänelle,
oli hän jo tarttunut vanhan loihtijan harppuun, pannut jalkansa
ristiin ja katseli hiljaisesti ja viisaasti ympärilleen: -- mutta
sieraimilla hän imi sisäänsä hitaasti ja kysyvästi ilmaa, ikäänkuin
se, joka on maistanut uusissa maissa uutta ilmaa. Sitten hän alkoi
jonkinlaisella mylvinnällä laulaa.
2.
_Erämaa kasvaa: voi sitä, ken erämaita kätkee!_
-- Haa! Juhlallista!
Toden totta juhlallista!
Arvokas alku!
Afrikalaisen juhlallista!
Jalopeuran arvoista
tai moraalisen möly-apinan --
-- mutt' teille ei mitään,
te ystävättäret armahimmat,
joiden jalkojen juureen
mun ensi kerran,
mun europalaisen palmujen alle,
on istua suotu. Sela.
Toden tottakin kummallista!
Täss' istun nyt,
lähell' erämaata, ja kohta
niin kaukana taas erämaasta,
myös mistään viel' erämaatumatta:
nimittäin nielemänä
tämän pienimmän keitaan --:
-- juurikaan se haukoitellen
avas armahan suunsa,
sulotuoksuisimman kaikista suista.
Ma silloin suljahdin siihen,
alas, lävitse -- keskeenne teidän,
ystävättäret armahimmat! Sela.
Terve, terve valaskalalle tuolle,
jos näin piti vierahansa
se hyvänä! -- kai käsitätte
tämän oppineen vihjauksen?
Sen vatsalle terve,
jos oli se näin,
näin herttainen keidas-vatsa
kuin tää: mitä kuitenkin epäilen,
-- näet tulenhan Europasta,
jok' on epäileväisempi kuin
kaikk' aviovaimot vanhahtavaiset.
Sen jumala paratkohon!
Aamen!
Täss' istun ma nyt,
tässä keitaassa pienimmässä,
kuin taateli ikään,
läpipehmeä, ruskea, kultasyinen,
himoiten pyöreää tytön suuta,
mut enemmän vielä tyttömäisiä
jääkylmiä valkeita viiltäviä
puru-hampaita: niit' ikävöitsee näät
sydän jokaisen taatelin kuuman. Sela.
Etelän hedelmäin näitten
nyt kaltaisena, ylenkaltaisena
makaan ma tässä ja mun
ylt'ympäröitsevät pienet
siipikuoriaiset
iloparvineen, imusarvineen,
kuin myöskin pienemmät vielä,
houkkiommat, syntisemmät
sydäntoiveet ja oikut, --
mun ympärisaarratte te,
te mykät, te aavistavaiset
tyttö-kissat,
Dudu ja Suleika,
-- mun _ympäri-sfinksitätte_, jott' yhtehen sanaan
monet sulloisin tunteet:
(jumal' anteeksi suokoon
tämän kielisynnin!)
-- täss' istun, imien puhtainta ilmaa,
paratiisin-ilmaa ilmettyistä,
kulta-juovaista, valoista, kevyttä ilmaa,
niin hyvää, kuin joskus vain
alas putosi kuusta --
joko sattuma syynä
lie ollut tai ylimielisyys,
kuten kertovat laulajat vanhat.
Sit' epäilen kuitenkin
ma epäilijä, sill' enhän ma suotta
tule Europasta,
jok' on epäileväisempi kuin
kaikk' aviovaimot vanhahtavaiset.
Sen jumala paratkohon!
Aamen!
Ihaninta särpien ilmaa,
auki sieramet kuin kupu maljan,
vailla vastaisuutta, vailla muisteloita,
niin istun ma tässä,
ystävättäret armahimmat,
ja katselen palmua, kuinka,
kuin tanssijatar,
se keijuu ja leijuu ja lanteilta keinuu,
-- niin tekee sen myötä, jos kauemmin katsoo!
kuin tanssijatar, -- niin minusta tuntuu --
joka liian kauan jo, vaarallisen kauan
yhä, yhä vain yhdellä jalalla seisoi?
-- hän unhoitti siinä, -- niin minusta tuntuu --
pois jalkansa toisen?
Ma ainakin turhaan
kadonnutta etsin
kaksois-kalleutta
-- eli tuota toista jalkaa --
pyhästä läheisyydestä
hänen kaikkein armaimman, kaikkeinsiroimman
poimu- ja hulmu- ja hely-hamosensa.
Niin, jos, ystävättäret ihanaiset,
mua tahdotte uskoa oikein:
hän on hukannut sen!
se on poissa!
ikipäiviksi poissa!
tuo toinen jalka!
Oi vahinko armasta toista jalkaa!
Miss' -- ollevi nyt ja surrevi orpouttaan!
tuo yksinäinen jalka?
Ehkä pelkää se julmaa
kellerväkiharaista
jalopeura-hirviötä? Vai ehk' on
jo kaluttuna, nakerreltuna --
voi, surkeasti nakerreltuna! Sela.
Oi älkää itkekö,
sydämet herkät!
Oi älkää itkekö,
taatelisydämet! Maito-rinnat!
Te lakerijuuri-sydän-
sykkeröiset!
Älä itke enää,
kalpea Dudu!
Ole mies, Suleika! Rohkeutta!
-- Vai oisko täss' ehkä
joku vahvistus-, sydämenvahvistus-tippa
nyt paikallaan?
joku palsami-lause?
joku juhlallinen manaus! --
Haa! Ylös, arvokkuus!
Hyve-arvo! Europalais-arvo!
Puhkukaa, puhkukaa jälleen
hyve-palkeet!
Haa!
Viel' yksi mylväys!
moraalinen mylväys!
moraalisen jalopeuran
mylväys erämaan tyttärille!
-- Näet hyve-ulvonta,
te tyttöset armahimmat,
on enemmän kuin kaikki
europalais-himo, europalais-ikinälkä!
Ja tässä minä seison
jo europalaisena,
enkä muuta taida, mua jumala auttakoon!
Aamen!
_Erämaa kasvaa: voi sitä, ken erämaita kätkee!_
Herätys.
1.
Vaeltajan ja varjon laulun jälkeen täyttyi luola yhdellä erää
melusta ja naurusta; ja kun kokoontuneet vieraat puhuivat kaikki
yht'aikaa, eikä edes aasi pysynyt enää hiljaa sellaisen rohkaisun
jälkeen, valtasi Zarathustran pieni vastenmielisyys ja halu pilkata
vieraitaan: vaikkakin heidän iloisuutensa ilahutti häntä. Sillä se
tuntui hänestä heidän elpymisensä merkiltä. Niin hän hiipi ulkoilmaan
ja puhui eläintensä kanssa.
"Missä on heidän hätänsä nyt? puhui hän, ja tunsi jo itse
vapautuvansa pienestä suuttumuksestaan -- minun tykönäni he
unhoittivat, tuntuu minusta, hätähuutonsa!
"-- vaikkakaan eivät vielä, valitettavasti, huutamista." ja
Zarathustra sulki korvansa, sillä nyt sekoittui aasin J-A-A
kummallisesti näiden korkeampien ihmisten riemumeluun.
"He ovat iloisia, alkoi hän uudelleen, ja ken tietää? ehkä isäntänsä
kustannuksella; ja jos he oppivat minusta nauramaan, niin se ei ole
kuitenkaan _minun_ nauruani, jonka he oppivat.
"Mutta mitä siitä! He ovat vanhoja ihmisiä: he elpyvät omalla
tavallaan, he nauravat omalla tavallaan; minun korvani ovat kestäneet
pahempia asioita äreiksi tulematta.
"Tämä päivä on voitto: hän väistyy jo, hän pakenee, _raskauden henki_,
minun vanha veriviholliseni! Kuinka hyvin mieliikään tämä päivä
päättyä, joka alkoi niin huonosti ja raskaasti.
"Ja päättyä se _mielii_. Ilta tulee jo: yli meren se ratsastaa, tuo
hyvä ratsastaja! Kuinka se keinuu, tuo autuas, kotiapalaavainen,
purppurasatulassaan!
"Taivas katsoo kirkkaana sitä, maailma lepää syvänä: oi te kaikki
kummalliset, jotka tulitte minun tyköni, minun tykönäni kannattaa
elää!"
Näin puhui Zarathustra, ja jälleen kuului korkeampien ihmisten huuto
ja nauru luolasta: silloin hän alkoi uudelleen.
"He käyvät onkeen, minun syöttini vaikuttaa, myöskin heidän
vihollisensa väistyy, raskauden henki. He ovat oppineet nauramaan jo
itseänsä: kuulenko minä oikein?
"Minun miehenruokani vaikuttaa, minun mehu- ja voimakieleni: ja
totisesti, minä en ravinnut heitä vihanneksilla! Vaan sotilasruualla,
valloittajaruualla: uusia pyyteitä minä herätin.
"Uusia toiveita on heidän käsivarsissaan ja jaloissaan, heidän
sydämensä laajentuu. He löytävät uusia sanoja, kohta on heidän
henkensä hengittävä ylimielisyyttä.
"Tällainen ruoka ei tosin liene lapsia varten, ei myöskään kaipaavia
vanhoja ja nuoria naisia varten. Heidän sisälmyksiänsä houkutellaan
toisin; heidän lääkärinsä ja opettajansa minä en ole.
"_Iljetys_ väistyy näistä korkeammista ihmisistä: hyvä! se on minun
voittoni. Minun valtakunnassani he käyvät varmoiksi, kaikki tyhmä
häveliäisyys juoksee tiehensä, he tyhjentävät itsensä.
"He tyhjentävät sydämensä, hyvät hetket palaavat takaisin heidän
luoksensa, he juhlivat ja märehtivät, -- he käyvät _kiitollisiksi_.
"Sitä minä pidän parhaana merkkinä: he käyvät kiitollisiksi. Ei
aikaakaan, niin he ajattelevat itselleen juhlia ja pystyttävät
muistopatsaita vanhoille ystävilleen.
"He ovat _elpyviä_!" Näin puhui Zarathustra iloisena sydämelleen ja
katseli ulos; mutta hänen eläimensä tunkeutuivat hänen tykönsä ja
kunnioittivat hänen onneaan ja äänettömyyttään.
2.
Mutta äkkiä Zarathustran korva peljästyi: luola näet, joka oli
kaikunut tähän saakka melusta ja naurusta, kävi yhdellä erää
haudanhiljaiseksi; -- mutta hänen nenänsä tunsi hyvälletuoksuvan
höyryn ja suitsutuksen, joka lähti ikäänkuin palavista pinjankävyistä.
"Mitä on tekeillä? Mitä he toimittavat?" kysyi hän itseltään ja hiipi
sisäänkäytävälle, voidakseen nähdä vieraansa kenenkään huomaamatta.
Mutta, ihmeitten ihme! mitä täytyi hänen silloin omin silmin nähdä!
"He ovat kaikki jälleen tulleet _hurskaiksi, he rukoilevat_, he
ovat hulluja!" -- puhui hän ja ihmetteli kovin. Ja, totisesti!
kaikki nuo korkeammat ihmiset, nuo kaksi kuningasta, virkajättö
paavi, kehno loihtija, vapaaehtoinen kerjäläinen, vaeltaja ja varjo,
vanha tietäjä, hengeltä tunnollinen ja rumin ihminen: he makasivat
kaikki lasten ja uskovaisten vanhojen naisten lailla polvillaan
ja rukoilivat aasia. Ja juuri nyt alkoi rumin ihminen korista ja
puuskua, ikäänkuin jotakin sanomatonta olisi pyrkinyt hänestä ulos;
mutta kun hän todellakin oli saanut sen sanoiksi, katso, silloin se
oli hurskas kummallinen litania tuon jumaloidun ja suitsutetun aasin
ylistykseksi. Mutta tämä litania kuului näin:
Aamen! Ja ylistys ja kunnia ja viisaus ja kiitos ja korkeus ja voima
olkoon jumalallemme iankaikkisesta iankaikkiseen!
-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.
Hän kantaa meidän kuormamme, hän otti orjan muodon päällensä, hän on
sydämeltään kärsiväinen eikä sano koskaan "ei"; ja ken jumalaansa
rakastaa, hän kurittaa häntä.
-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.
Hän ei puhu: paitsi että hän maailmalle, jonka hän loi, sanoo aina
"jaa": näin hän ylistää maailmaansa. Hänen oveluutensa on se, että
hän ei puhu: niin hän on harvoin väärässä.
-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.
Halvannäköisenä hän kulkee läpi maailman. Harmaa on se mieliväri,
johon hän hyveensä peittää. Jos hänellä on henkeä, niin hän kätkee
sen; mutta jokainen uskoo hänen pitkiin korviinsa.
-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.
Mikä kätketty viisaus se onkaan, että hän kantaa pitkiä korvia ja
sanoo vain "jaa" eikä koskaan "ei"! Eikö hän ole luonut maailmaa oman
kuvansa jälkeen, nimittäin niin tyhmäksi kuin mahdollista?
-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.
Sinä käyt suoria ja käyriä teitä; sinä välität siitä vähän, mikä
meistä ihmisistä näyttää suoralta tai käyrältä. Tuollapuolen hyvää ja
pahaa on sinun valtakuntasi. Sinun viattomuutesi on se, että sinä et
tiedä, mitä viattomuus on.
-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.
Katso, kuinka sinä et ketään työnnä pois tyköäsi, et kerjäläisiä
etkä kuninkaita. Lapsosten sinä sallit tulla tykösi, ja jos häijyt
pojan-viikarit sinua houkuttelevat, niin sinä sanot yksinkertaisesti
J-A-A.
-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.
Sinä rakastat aasintammoja ja tuoreita viikunoita, sinä et ole mikään
ruuanhalveksija. Ohdake kutittaa sinun sydäntäsi, kun sinä olet
nälissäsi. Siinä on jumalan viisautta.
-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.
Aasijuhla.
1.
Mutta tässä kohdassa litaniaa ei Zarathustra voinut kauemmin hillitä
itseään, hän kiljaisi itse J-A-A, äänekkäämmin vielä kuin aasi, ja
syöksyi hullautuneitten vieraittensa keskelle. "Mutta mitä te teette,
ihmislapset? huusi hän temmaten rukoilevat ylös maasta. Voi, jos
teidät näkisi joku toinen kuin Zarathustra:
"Jokainen päättelisi, että te uudessa uskossanne olette käyneet
pahimmiksi jumalanpilkkaajiksi tai hulluimmiksi kaikista vanhoista
naisista!
"Ja sinä itse, vanha paavi, kuinka sinulle sopii, että tällä tavoin
palvelet aasia jumalana?" --
"Oi Zarathustra, vastasi paavi, suo minulle anteeksi, mutta jumalan
asioissa minä olen valaistumpi kuin sinä. Ja se on kohtuullista.
"Mieluummin palvelen jumalaa näin, tässä hahmossa, kuin ei missään
hahmossa! Ajattele tätä sanaa, korkea ystäväni: sinä huomaat kohta,
että sellaisessa sanassa on viisautta.
"Se joka puhui: 'jumala on henki' -- hän teki tähän saakka maan päällä
suurimman askeleen ja hypyn epäuskoon: sellainen sana ei ole maan
päällä helposti jälleen korjattava!
"Minun vanha sydämeni hyppelee kohoksi siitä, että maan päällä on
olemassa vielä jotakin palveltavaa. Suo se anteeksi, oi Zarathustra,
vanhalle hurskaalle paavinsydämelle! --"
-- "Ja sinä, sanoi Zarathustra vaeltajalle ja varjolle, sinä kutsut
ja luulet itseäsi vapaaksi hengeksi? Ja pidät täällä tuollaista
epäjumalan- ja papinpalvelusta?
"Huonompaa menoa, totisesti, sinä pidät täällä kuin huonojen ruskeiden
tyttöjesi tykönä, sinä huono uusi uskovainen!"
"Huonoa kyllä, vastasi vaeltaja ja varjo, sinä olet oikeassa: mutta
mitä minä sille mahdan! Vanha jumala elää jälleen, oi Zarathustra,
puhu mitä puhutkin.
"Rumin ihminen on syypää kaikkeen: hän on herättänyt hänet jälleen.
Ja jos hän sanoo, että hän on kerran surmannut hänet: _kuolema_
jumalista puhuttaessa on aina vain ennakkoluuloa."
-- "Ja sinä, puhui Zarathustra, sinä kehno vanha loihtija, mitä sinä
teit! Ken on, tässä vapaassa ajassa, tästä lähin uskova sinuun, jos
sinä uskot tuollaisiin jumal-aasimaisuuksiin?
"Sinä teit tyhmyyden; kuinka sinä, viisas, saatoit tehdä sellaisen
tyhmyyden!" --
"Oi Zarathustra, vastasi viisas loihtija, sinä olet oikeassa, se oli
tyhmyys, -- se on käynytkin minulle kyllin raskaaksi."
-- "Ja entä sinä, sanoi Zarathustra hengeltä tunnolliselle,
punnitsepas ja pane sormi nenällesi! Eikö tässä mikään sodi
omaatuntoasi vastaan? Eikö sinun henkesi ole liian puhdas tähän
rukoilemiseen ja näiden rukousveljien höyryyn?"
"Jotakin on tässä, vastasi tunnollinen ja pani sormen nenälleen,
jotakin on tässä näytelmässä, joka tekee hyvääkin minun
omalletunnolleni.
"Olkoonpa, että minun ei sovi uskoa jumalaan: mutta varmaa on, että
jumala tuntuu minusta kuitenkin tässä muodossa uskottavimmalta.
"Jumala lienee iäinen, hurskaimpien todistuksen mukaan: kenellä on
niin paljon aikaa, hän antaa itselleen aikaa. Niin vitkallisesti
ja tyhmästi kuin mahdollista: siten voi sellainen kuitenkin päästä
varsin pitkälle.
"Ja kenellä on henkeä liiaksi, hän voisi hyvin itse hassaantua
tyhmyyteen ja narriuteen. Ajattele omaa itseäsi, oi Zarathustra!
"Sinä itse -- totisesti! sinäkin saattaisit hyvin tulla aasiksi
yltäkylläisyydestäsi ja viisaudestasi.
"Eikö täydellinen viisas kulje kernaasti käyrimpiä teitä? Silminnäkö
opettaa meitä, oi Zarathustra, -- _sinun_ silminnäkijöitäsi!"
-- "Ja sinä itse viimeiseksi, puhui Zarathustra ja kääntyi rumimman
ihmisen puoleen, joka yhä vielä makasi maassa, käsi ojennettuna ylös
aasia kohti (hän juotti sille näet viiniä). Puhu, sinä sanomaton,
mitä olet tehnyt!
"Sinä näytät minusta muuttuneelta, sinun silmäsi hehkuu, ylhäisen
vaippa on sinun rumuutesi ympärillä: _mitä_ sinä teit?
"Onko se totta, mitä nuo sanovat, että sinä herätit hänet jälleen
kuolleista? Ja mitä varten? Eikö hän ollut syystä surmattu ja
toimitettu pois?
"Sinä itse näytät minusta herätetyltä: mitä sinä teit? miksi sinä
käännyit takaisin? Miksi sinä teit kääntymyksen? Puhu, sinä
sanomaton?"
"Oi Zarathustra, vastasi rumin ihminen, sinä olet veijari!
"Elääkö _hän_ vielä vai elääkö jälleen vai onko perinpohjin kuollut --
kumpi meistä molemmista tietää sen parhaiten? Minä kysyn sinulta.
"Mutta yhden minä tiedän -- sinulta itseltäsi minä opin yhden, oi
Zarathustra: ken perinpohjaisimmin tahtoo surmata, hän _nauraa_.
"Ei vihalla, vaan naurulla surmataan -- niin sinä puhuit kerran.
Oi Zarathustra, sinä kätketty, sinä hävittäjä ilman vihaa, sinä
vaarallinen pyhimys, -- sinä olet veijari!"
2.
Mutta silloin tapahtui, että Zarathustra, ihmetellen pelkkiä
tuollaisia veijari-vastauksia, hypähti takaisin luolansa ovelle ja
kääntyneenä kaikkia vieraitansa kohti, huusi voimakkaalla äänellä:
"Oi te veijarit kaikki, te ilveilijät! Miksi te teeskentelette ja
kätkette itsenne minun edessäni!
"Kuinka sykki teidän jokaisen sydämenne riemusta ja pahuudesta,
siksi että te viimeinkin kerran tulitte jälleen lasten kaltaisiksi,
nimittäin hurskaiksi --
"-- että viimeinkin jälleen teitte, niinkuin lapset tekevät, nimittäin
rukoilitte, panitte kädet ristiin ja sanoitte 'hyvä jumala'!
"Mutta nyt jättäkää tämä lastenkamari, minun oma luolani, missä kaikki
lapsellisuus on tänään majaillut. Jäähdyttäkää täällä ulkona kuuma
lapsen-ylimielisyytenne ja sydämen-melunne!
"Tosin: ellette te tule lasten kaltaisiksi, niin ette te tule sisälle
tuohon taivaanvaltakuntaan. (Ja Zarathustra osotti käsillään ylös.)
"Mutta me emme tahdokaan sisälle taivaanvaltakuntaan: Miehiksi me
olemme tulleet, -- _niin me tahdomme maan valtakunnan_."
3.
Ja vielä kerran Zarathustra korotti äänensä. "Oi minun uudet
ystäväni, puhui hän, -- te kummalliset, te korkeammat ihmiset, kuinka
te miellytätte minua nyt, --
"-- sittenkuin tulitte jälleen iloisiksi! Te olette totisesti kaikki
ruvenneet kukoistamaan: minusta tuntuu, että sellaiset kukat kuin te,
tarvitsette _uusia juhlia_,
"-- pientä urhoollista hulluutta, jumalanpalvelusta ja aasijuhlaa,
vanhaa iloista Zarathustra-narria, myrskytuulta, joka puhaltaa teidän
sielunne kirkkaiksi.
"Älkää unhoittako tätä yötä ja tätä aasijuhlaa, te korkeammat ihmiset!
Sen te keksitte minun tykönäni, sitä minä pidän hyvänä ennusmerkkinä,
-- sellaisia keksivät vain elpyvät!
"Ja jos te jälleen vietätte tätä aasijuhlaa, tehkää se itsenne vuoksi,
tehkää se myös minun vuokseni! Ja _minun_ muistokseni!" --
Näin puhui Zarathustra.
Juopunut laulu.
1.
Mutta sillä välin oli toinen toisensa jälkeen astunut ulkoilmaan
ja viileään mietiskelevään yöhön; mutta Zarathustra itse talutti
ruminta ihmistä kädestä, näyttääkseen hänelle yömaailmansa ja suuren
pyöreän kuun ja hopeaiset vesiputoukset luolansa tykönä. Siinä he
seisoivat viimein hiljaa toistensa vieressä, paljasta vanhaa väkeä,
mutta sydän lohdutettuna ja urhoollisena, ja ihmettelivät itsekseen,
että tunsivat itsensä niin onnellisiksi maan päällä; mutta yön
salaperäisyys hiipi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi heidän sydäntään. Ja
uudelleen ajatteli Zarathustra itsekseen: "oi kuinka he miellyttävät
minua nyt, nämä korkeammat ihmiset!" -- mutta hän ei lausunut sitä
julki, sillä hän kunnioitti heidän onneansa ja äänettömyyttään. --
Mutta silloin tapahtui se, mikä tänä hämmästyttävänä pitkänä päivänä
oli kaikkein hämmästyttävintä: rumin ihminen alkoi vielä kerran ja
viimeisen kerran korista ja puuskua, ja kun hän viimein sai sanat
esille, katso, silloin lensi kysymys pyöreänä ja puhtaana hänen
suustaan, hyvä syvä kirkas kysymys, joka sai sydämen sykähtämään
jokaisen rinnassa, jotka kuuntelivat häntä.
"Ystäväni, kaikki yhteisesti, puhui rumin ihminen, kuinka teistä
tuntuu? Tämän päivän takia -- minä olen ensi kerran tyytyväinen, että
elin koko elämän.
"Eikä siinä vielä kyllin minulle, että minä näin paljon tunnustan.
Maan päällä kannattaa elää: päivä, juhla Zarathustran seurassa opetti
minut rakastamaan maata.
"'Oliko tämä -- elämä?' tahdon minä sanoa kuolemalle. 'Hyvä! Vielä
kerran!'
"Ystäväni, kuinka teistä tuntuu? Ettekö te tahdo sanoa minun laillani
kuolemalle: Oliko tämä -- elämä? Zarathustran vuoksi, hyvä! Vielä
kerran!" -- --
Näin puhui rumin ihminen; mutta sydänyöhön ei ollut pitkältä. Ja
mitä te luulette, että silloin tapahtui? Niin pian kuin korkeammat
ihmiset kuulivat hänen kysymyksensä, tulivat he yhdellä erää
tietoon muutoksestaan ja elpymisestään ja siitä, ken heille sen
oli saattanut: silloin he juoksivat Zarathustran tykö, kiittäen,
kunnioittaen, hyväillen, suudellen hänen käsiään, kukin omalla
tavallaan: niin että muutamat nauroivat, muutamat itkivät. Mutta
vanha tietäjä tanssi ilosta; ja vaikkakin hän, niinkuin monet
kertojat arvelevat, oli sillä kertaa täynnänsä makeata viinaa, niin
hän oli varmasti vielä enemmän täynnä makeata elämää ja oli luonut
pois kaiken väsymyksen päältään. Onpa niitäkin, jotka kertovat,
että aasi muka oli tanssinut sillä kertaa: sillä turhaan ei rumin
ihminen ollut sitä ennen juottanut sille viiniä. Olkoonpa tämän asian
laita kuinka tahansa: ja vaikkakaan ei aasi todellisuudessa olisi
tanssinut sinä iltana, niin tapahtui kuitenkin silloin suurempia ja
kummallisempia ihmeitä kuin mitä aasin tanssiminen olisi. Lyhyesti,
olisi niinkuin Zarathustran sananparsi kuuluu: "mitä siitä!"
2.
Mutta kun tämä tapahtui rumimmalle ihmiselle, seisoi Zarathustra
kuin juopunut: hänen katseensa sammui, hänen kielensä sopersi,
hänen jalkansa vaappuivat. Ja ken saattaisi arvata ne ajatukset,
jotka silloin juoksivat yli Zarathustran sielun? Mutta ilmeisesti
väistyi hänen henkensä takaisin ja pakeni edeltä ja oli kaukaisissa
etäisyyksissä ja ikäänkuin "korkealla harjanteella, niinkuin
kirjoitettu on, kahden meren välissä, -- vaeltaen menneen ja tulevaisen
välillä kuin raskas pilvi." Mutta vähitellen, korkeampien ihmisten
tukiessa häntä käsivarsista, tuli hän hiukan tuntoihinsa ja torjui
pois käsillään näiden kunnioittavain ja huolehtivaisten tunkeilua;
kuitenkaan hän ei puhunut mitään. Mutta yhdellä erää hän käänsi
nopeasti päänsä, sillä hän näytti kuulevan jotakin: silloin hän pani
sormen suulleen ja puhui: "_Tulkaa_!"
Ja heti kävi ympärillä hiljaiseksi ja salaperäiseksi; mutta
syvyydestä nousi hitaasti kellon kumina ylös. Zarathustra kuunteli
sitä, samoinkuin korkeammat ihmiset; mutta sitten hän pani toisen
kerran sormen suulleen ja puhui jälleen: _"Tulkaa! Tulkaa! Sydänyö
on tulossa!"_ -- ja hänen äänensä oli muuttunut. Mutta vieläkään hän
ei liikahtanut paikalta: silloin kävi hiljaisuus vielä syvemmäksi
ja salaperäisemmäksi, ja kaikki kuuntelivat, myöskin aasi, ja
Zarathustran kunniaeläimet, kotka ja käärme, samoinkuin Zarathustran
luola ja suuri viileä kuu ja itse yö. Mutta Zarathustra pani
kolmannen kerran käden suulleen ja puhui:
_"Tulkaa! Tulkaa! Tulkaa! Vaeltakaamme nyt! Hetki on saapunut:
vaeltakaamme yöhön!"_
3.
Te korkeammat ihmiset, sydänyö on tulossa: nyt minä tahdon sanoa
jotakin teidän korvaanne,niinkuin tämä vanha kello sanoo sen minun
korvaani, --
-- niin salaperäisesti, niin kammottavasti, niin sydämellisesti kuin
tämä sydänyön-kello puhuu sen minulle, joka enemmän on elänyt ja
nähnyt kuin yksikään ihminen:
-- joka jo teidän isienne sydämen-tuskan-lyönnit luki -- ah! ah!
kuinka se huokaa, kuinka se unessa nauraa! tuo vanha syvä syvä
sydänyö!
Hiljaa! Hiljaa! Nyt kuuluu paljon, mikä päivällä ei saanut ääntyä
ilmoille, mutta nyt, viileässä ilmassa, jolloin kaikki melu teidän
sydämissännekin vaikeni,
-- nyt se puhuu, nyt se kuuluu, nyt se hiipii öisiin ylen
valvettuneihin sieluihin: ah! ah! kuinka se huokaa, kuinka se unessa
nauraa!
-- etkö kuule, kuinka salaperäisesti, kammottavasti, sydämellisesti
se puhuu sinulle, tuo vanha syvä syvä sydänyö?
_Inehmo, oi!_
4.
Voi minua! Mihin on aika joutunut? Enkö minä vaipunut syviin
kaivoihin? Maailma nukkuu --
Ah! ah! Koira ulvoo, kuu paistaa. Mieluummin minä tahdon kuolla,
kuolla, kuin sanoa teille, mitä minun sydänyö-sydämeni nyt ajattelee.
Nyt minä kuolin jo. Se on ohi. Hämähäkki, miksi kehräät minun
ympärilläni? Tahdotko verta? Ah! ah! Kaste lankee, hetki tulee --
-- hetki, jolloin minua puistattaa ja paleltaa, hetki, joka kysyy ja
kysyy ja kysyy: "kenellä on kyllin uskallusta siihen?
"-- ken on oleva maan herra? Ken tahtoo sanoa: näin pitää teidän
juokseman, te suuret ja pienet virrat!"
-- hetki lähestyy: oi ihminen, sinä korkeampi ihminen, kavahda! Tämä
puhe on herkkiä korvia, sinun korviasi varten -- _yön kellot mitä
sulle soi?_
5.
Minä kantaudun pois, minun sieluni tanssii. Päivätyö! Päivätyö! Ken
on oleva maan herra?
Kuu on viileä, tuuli vaikenee. Ah! Ah! Joko te lensitte kyllin
korkealle? Te tanssitte: mutta sääri ei ole kuitenkaan siipi.
Te hyvät tanssijat, nyt on kaikki riemu ohitse: viini kävi sakaksi,
jokainen pikari kävi hauraaksi, haudat mumisevat.
Te ette lentäneet kyllin korkealle: nyt mumisevat haudat: "lunastakaa
toki kuolleet!" Miksi kestää yötä niin kauan? Eikö kuu tee meitä
juopuneiksi?
Te korkeammat ihmiset, lunastakaa toki haudat, herättäkää ruumiit!
Ah, miksi toukka kaivaa vielä? Lähenee, lähenee hetki --
-- kello mörisee, sydän surisee vielä, vielä kaivaa puutoukka,
sydämentoukka. Ah! Ah! _Syv' elo on!_
6.
Suloinen lyyry! Suloinen lyyry! Minä rakastan sinun ääntäsi, sinun
juopunutta sammakko-ääntäsi! -- miten kaukaa, mistä etäisyydestä
sinun äänesi tulee luokseni, kaukaa rakkauden lammikoista!
Sinä vanha kello, sinä suloinen lyyry! Jokainen tuska viilsi sinun
sydäntäsi, isäntuska, isientuska, esi-isientuska; sinun puheesi
kypsyi, --
kypsyi kuin kultainen syksy ja iltapäivä, kuin minun erakkosydämeni
-- nyt sinä puhut: maailma itse kypsyi, rypäle käy ruskeaksi,
-- nyt se tahtoo kuolla, onnesta kuolla. Te korkeammat ihmiset,
ettekö te tunne sitä? Salaisesti kumpuaa tuoksu,
-- iäisyyden tuoksu ja haju, vanhan onnen ruusunautuas ruskea
kulta-viini-tuoksu,
-- juopuneen sydänöisen kuolemanonnen, joka laulaa: _syv' elo on,
mitata päivän miel' ei vois!_
7.
Päästä minut! Päästä minut! Minä olen sinulle liian puhdas! Älä koske
minuun! Eikö minun maailmani juuri täydellistynyt?
Minun ihoni on liian puhdas sinun käsillesi. Päästä minut, sinä tyhmä
typerä tylsä päivä! Eikö sydänyö ole kirkkaampi?
Puhtaimmat ovat olevat maan herroja, tuntemattomimmat, väkevimmät,
sydänyö-sielut, jotka ovat kirkkaampia ja syvempiä kuin yksikään
päivä.
Oi päivä, sinä hapuilet minua! Sinä haparoit minun onneani? Minä olen
sinusta rikas, yksinäinen, aarrekaivos, kulta-aitta?
Oi maailma, sinä tahdot minut? Olenko minä maailmallinen? Olenko
hengellinen? Olenko jumalallinen? Mutta päivä ja maailma, te olette
liian kömpelöitä, --
-- olkoot kätenne viisaammat, tavoittakaa parempaa onnea, syvempää
onnettomuutta, tavoittakaa jotakin jumalaa, älkää tavoittako minua:
-- minun onnettomuuteni, onneni on syvä, sinä kummallinen
päivä, mutta sittenkään minä en ole mikään jumala, en mikään
jumalan-helvetti: _syv' itku sen._
8.
Jumalan tuska on syvempi, sinä kummallinen päivä! Tavoita jumalan
tuskaa, älä minua! Mikä minä olen! Juopunut suloinen lyyry, --
-- sydänyön-lyyry, kellosammakko, jota kenkään ei ymmärrä, mutta
jonka _täytyy_ puhua, kuuroille, te korkeammat ihmiset! Sillä ette te
ymmärrä minua!
Ohitse! Ohitse! Oi nuoruus! Oi keskipäivä! Oi ehtoopäivä! Nyt saapui
ilta ja yö ja sydänyö, -- koira ulvoo, tuuli:
-- eikö tuuli ole koira? Se vinkuu, se haukkuu, se ulvoo. Ah! Ah!
Kuinka se huokaa, kuinka se nauraa, kuinka se korisee ja huohottaa,
sydänyö!
Kuinka selvinneesti se puhuu nyt, tämä juopunut runoilijatar! se
joi kai pois humalansa? se kävi liian valvettuneeksi? se märehtii
uudelleen?
-- tuskaansa se märehtii uudelleen, unessa, tuo vanha syvä sydänyö,
ja vielä enemmän iloansa. Sillä tuska on syvä, mutta _syvempi vielä
ilon-syys_.
9.
Sinä viiniköynnös! Miksi ylistät minua? Minähän leikkasin sinua!
Minä olen julma, sinä vuodat verta --: miksi ylistät juopunutta
julmuuttani?
"Mikä täydelliseksi tuli, kaikki kypsä -- tahtoo kuolla!" niin puhut
sinä. Siunattu, siunattu olkoon viinitarhurinveitsi! Mutta kaikki
kypsymätön tahtoo elää: voi!
Huol' itkee: "Kestä en! Pois, huoli!" Mutta kaikki, mikä kärsii,
tahtoo elää, jotta se tulisi kypsäksi ja iloiseksi ja kaipaavaksi,
-- kaukaisempaa, korkeampaa, kirkkaampaa kaipaavaksi. "Minä tahdon
perillisiä, niin puhuu kaikki, mikä kärsii, minä tahdon lapsia, minä
en tahdo itseäni," --
mutta ilo ei tahdo perillisiä, ei lapsia, -- ilo tahtoo itsensä,
tahtoo iäisyyttä, tahtoo takaisintuloa, tahtoo kaiken iäti itsensä
kaltaiseksi.
Huol' itkee: "Murru, vuoda verta, sydän! Vaella, jalka! Siipi, lennä!
Esille! Ylös! Tuska!" No niin! Hyvä! Oi vanha sydämeni: _Huol' itkee:
"kestä en!"_
10.
Te korkeammat ihmiset, kuinka teistä tuntuu? Olenko minä tietäjä?
Uneksija? Juopunut? Unenselittäjä? Sydänyön-kello?
Kastepisara? Iäisyyden höyry ja tuoksu? Ettekö kuule sitä? Ettekö
tunne sitä tuoksua? Juuri nyt täydellistyi minun maailmani, sydänyö
on myöskin keskipäivä, --
tuska on myös iloa, kirous myöskin siunausta, yö on myöskin aurinkoa,
-- menkää pois tai te opitte: viisas on myöskin narri.
Myönsittekö te milloinkaan yhtään iloa? Oi, ystäväni, silloin te
myönsitte myös kaiken tuskan. Kaikki oliot ovat yhteenliitetyt,
yhteensolmitut, toisiinsa rakastuneet, --
-- tahdoitteko milloinkaan yhden kerran olemaan kaksi kertaa,
sanoitteko te milloinkaan: "sinä miellytät minua, onni! Kiiruhda,
silmänräpäys!" silloin te tahdoitte _kaikki_ takaisin!
-- kaikki uudelleen, kaikki iäisesti, kaikki yhteenliitetyksi,
yhteensolmituksi, toisiinsa rakastuneeksi, oi silloin te
_rakastaisitte_ maailmaa, --
-- te iankaikkiset, rakastakaa sitä iankaikkisesti ja aina: ja
tuskallekin puhukaa: katoa, mutta tule takaisin! Sillä _ilon miel' on
-- iäisyys_!
11.
Kaikki ilo tahtoo kaikkien olioiden iäisyyttä, tahtoo hunajaa,
tahtoo sakkaa, tahtoo juopunutta sydänyötä, tahtoo hautoja, tahtoo
hauta-kyynel-lohtua, tahtoo kullattua iltaruskoa --
-- mitä ei ilo tahdo! se on janoovaisempi, sydämellisempi,
nälkäisempi, hirvittävämpi, salaperäisempi kuin kaikki tuska, se
tahtoo itseään, se puree itseensä, sormuksen tahto taistelee siinä --
-- se tahtoo rakkautta, se tahtoo vihaa, se on yltäkylläinen, se
lahjoittaa, viskaa pois, kerjää että joku ottaisi hänet, kiittää
ottavaista, tahtoisi kernaasti olla vihattu, --
-- niin rikas on ilo, että se janoaa tuskaa, helvettiä, vihaa,
häväistystä, raajarikkoa, maailmaa, -- siliä tämä maailma, oi tehän
tunnette sen!
Te korkeammat ihmiset, teitä se ikävöitsee, ilo, tuo kahlehtimaton,
autuas, -- teidän tuskaanne, te epäonnistuneet! Epäonnistunutta
ikävöitsee kaikki iäinen ilo.
Sillä kaikki ilo tahtoo itseään, siksi se tahtoo myöskin sydäntuskaa!
Oi onni, oi tuska! Oi murru, sydän! Te korkeammat ihmiset, oppikaa
tämä, ilon mieli on iäisyys,
-- ilon mieli on kaikkien olioiden iäisyys, on _syvä, syvä iäisyys!_
12.
Oletteko te nyt oppineet minun lauluni? Oletteko arvanneet, mitä se
tahtoo? No niin! Hyvä! Te korkeammat ihmiset, niinpä laulakaa minulle
nyt minun piirilauluni!
Laulakaa minulle nyt itse se laulu, jonka nimi on "Vielä kerran",
jonka tarkoitus on "iankaikkisesta iankaikkiseen!" -- laulakaa, te
korkeammat ihmiset, Zarathustran piirilaulu!
Inehmo, oi!
Yön kellot mitä sulle soi?
"Unt' untelon
ma nukuin --, väistyi uni pois: --
Syv' elo on,
mitata päivän miel' ei vois.
Syv' itku sen --,
syvempi vielä ilon-syys:
Huol' itkee: kestä en!
Vaan ilon miel' on iäisyys --,
-- on syvä, syvä iäisyys!"
Merkki.
Mutta aamulla tämän yön jälkeen ponnahti Zarathustra ylös
vuoteeltaan, vyötti kupeensa ja astui ulos luolastaan, hehkuvana ja
voimakkaana kuin aamuaurinko, joka pimeistä vuorista nousee.
"Sinä suuri tähti, puhui hän, niinkuin kerran oli puhunut, sinä syvä
onnen-silmä, mitä olisi kaikesta sinun onnestasi, jos ei sinulla
olisi niitä, joille loistat!
"Ja jos he jäisivät kammioihinsa silloin kuin sinä olet jo valveilla
ja tulet ja lahjoitat ja jakelet: kuinka sinun ylpeä häveliäisyytesi
suuttuisi siitä!
"No niin! he nukkuvat vielä, nämä korkeammat ihmiset, minun ollessani
valveilla: _he_ eivät ole minun oikeita tovereitani! Heitä minä en
odota täällä vuorillani.
"Työhöni minä tahdon, päivääni: mutta he eivät ymmärrä minun huomeneni
merkkejä, minun askeleni -- ei ole heille mikään herätyshuuto.
"He nukkuvat vielä minun luolassani, heidän unensa juo vielä minun
juopuneita laulujani. Korva, joka kuuntelee _minua_, -- _kuuliainen_
korva puuttuu heidän jäsenistään."
-- Tämän oli Zarathustra puhunut sydämelleen, kun aurinko nousi:
silloin hän loi katseensa kysyvästi korkeuteen, sillä hän kuuli
päänsä päällä kotkansa terävän huudon. "Hyvä! huusi hän ylös, niin
minulle kelpaa ja on soveliasta. Minun eläimeni ovat valveilla, sillä
minä olen valveilla.
"Minun kotkani on valveilla ja kunnioittaa minun laillani aurinkoa.
Kotkankynsin se tavoittaa uutta valoa. Te olette minun oikeat
eläimeni; minä rakastan teitä.
"Mutta vielä minulta puuttuu oikeat ihmiseni!" --
Näin puhui Zarathustra; mutta silloin tapahtui, että hän kuuli
ikäänkuin lukemattomien lintujen parveilevan ja liihoittelevan
ympärillään, -- mutta niin monien siipien suhina ja tungos hänen
päänsä ympärillä oli niin suuri, että hän sulki silmänsä. Ja
totisesti, pilven lailla se putosi hänen ylitsensä, nuolipilven
lailla, joka purkautuu uuden vihollisen ylitse. Mutta katso, tässä se
oli rakkauden pilvi, ja uuden ystävän ylitse.
"Mitä minulle tapahtuu?" ajatteli Zarathustra hämmästyneessä
sydämessään ja vaipui hitaasti suurelle kivelle, joka oli hänen
luolansa ovikäytävän ääressä. Mutta kun hän käsillään tavoitti
ympärilleen ja yläpuolelleen ja alapuolelleen ja suojeli itseään
noilta hempeiltä linnuilta, katso, silloin hänelle tapahtui jotakin
vielä kummallisempaa: hänen kätensä sattui näet silloin huomaamatta
tiheään lämpimään karvatakkeloon; mutta samalla kertaa kaikui hänen
edessään kiljunta, -- lempeä pitkä jalopeurankiljunta.
"_Merkki tulee_", puhui Zarathustra ja muuttui. Ja toden totta, kun
hänen edessään ilma selkeni, silloin hänen jalkojensa juuressa makasi
keltainen mahtava eläin ja hiveli päätänsä hänen polviansa vastaan
eikä tahtonut rakkaudesta lähteä hänen tyköään, vaan käyttäytyi kuin
koira, joka löytää jälleen vanhan isäntänsä. Mutta kyyhkyset eivät
olleet vähemmin innokkaita osottamaan rakkauttaan kuin jalopeura;
ja joka kerta kuin joku kyyhkynen lentää suhahti jalopeuran kuonon
ylitse, pudisti jalopeura päätään ja ihmetteli ja nauroi.
Kaikkeen tähän virkkoi Zarathustra vain yhden ainoan sanan: _"minun
lapseni ovat lähellä, minun lapseni"_ --, sitten hän vaikeni
äänettömäksi. Mutta hänen sydämensä oli sulanut, ja hänen silmistään
tippui kyyneleitä ja putosi hänen käsilleen. Eikä hän pitänyt
lukua mistään enää, vaan istui siinä liikkumatta ja suojelematta
itseään kauemmin eläimiltä. Siinä kyyhkyset lensivät edestakaisin ja
istuutuivat hänen olkapäilleen ja hyväilivät hänen valkeata tukkaansa
eivätkä väsyneet hellimästä ja riemuitsemasta. Mutta väkevä jalopeura
nuoli yhä pois kyyneleet, jotka putosivat Zarathustran käsille, ja
kiljui ja murisi arasti sen ohessa. Näin käyttäytyivät nämä
eläimet. --
Kaikkea tätä kesti pitkän ajan, tai lyhyen ajan: sillä, oikein
puhuen, ei tuollaisia asioita varten ole maan päällä mitään aikaa --.
Mutta sillä välin olivat korkeammat ihmiset Zarathustran luolassa
heränneet ja järjestäytyivät keskenään kulkueeksi mennäkseen
Zarathustraa vastaan ja lausuakseen hänelle huomentervehdyksen: sillä
herätessään he olivat huomanneet, että hän ei ollut enää heidän
keskuudessaan. Mutta kun he ennättivät luolan ovelle ja heidän
askeltensa kolina juoksi heidän edellään, silloin jalopeura hämmästyi
suuresti, kääntyi yhdellä erää Zarathustran luota ja hypähti, rajusti
kiljuen, suoraan luolaa kohti; mutta kun korkeammat ihmiset kuulivat
sen kiljuvan, päästivät he huudon kuin yhdestä suusta ja pakenivat
takaisin ja olivat siinä tuokiossa kadonneet.
Mutta Zarathustra itse nousi huumautuneena ja oudostellen istuiltaan,
katseli ympärilleen, seisoi hämmästyneenä, kysyi sydämeltään,
toinnutteli ajatuksiaan ja oli yksin. "Mitä minä kuulin? puhui hän
viimein hitaasti, mitä minulle tapahtui juuri nyt?"
Ja nyt palasi hänen muistonsa, ja hän käsitti yhdellä katseella
kaiken, mitä eilisen ja tämänpäivän välillä oli tapahtunut.
"Tässähän on kivi, puhui hän ja siveli partaansa, sillä minä istuin
eilenaamulla; ja tässä astui tietäjä minun luokseni, ja tässä minä
kuulin ensiksi sen huudon, jonka äsken kuulin, suuren hätähuudon.
"Oi te korkeammat ihmiset, teidän hädästännehän vanha tietäjä ennusti
minulle eilenaamulla, --
"-- teidän hätäänne hän tahtoi vietellä ja kiusata minua: oi
Zarathustra, puhui hän minulle, minä tulen viettelemään sinua
viimeiseen syntiisi.
"Minun viimeiseen syntiini? huusi Zarathustra ja nauroi suuttuneena
omia sanojansa: mikä minulle sitten säästettiin viimeiseksi
synnikseni?"
-- Ja vielä kerran Zarathustra vaipui ajatuksiinsa ja istuutui
jälleen suurelle kivelle ja mietiskeli. Äkkiä hän hypähti pystyyn --
"_Sääli! Sääli korkeampaa ihmistä kohtaan!_ huudahti hän, ja hänen
kasvonsa muuttuivat vaskisiksi. Hyvä! Sillä -- oli aikansa!
"Minun kärsimykseni ja minun säälini -- mitä niistä! Pyrinkö minä
sitten _onneen_? Minä pyrin _työhöni_!
"Hyvä! Jalopeura tuli, minun lapseni ovat lähellä, Zarathustra kypsyi,
minun hetkeni tuli: --
"Tämä on minun aamuni, minun päiväni alkaa: ylös _nyt, ylös, sinä
suuri keskipäivä!_" -- -- Näin puhui Zarathustra ja jätti luolansa,
hehkuvana ja voimakkaana kuin aamuaurinko, joka pimeistä vuorista
nousee.
Loppu.