NELJÄS JA VIIMEINEN OSA

Oi, missä on milloinkaan tapahtunut suurempia hulluuksia kuin

sääliväisten joukossa? Ja mikä synnytti enemmän pahaa maailmaan

kuin sääliväisten hulluudet?

Voi kaikkia rakastavia, joilla ei ole kukkulaa, joka on

yläpuolella heidän sääliään!

Näin puhui perkele kerran minulle: "jumalallakin on helvettinsä:

se on hänen rakkautensa ihmisiin."

Ja äsken kuulin hänen sanovan tämän sanan: "jumala on kuollut;

säälistään ihmisiin on jumala kuollut."

Näin puhui Zarathustra II, siv. 93 ja 94.

Hunajauhri.

-- Ja jälleen kulki kuita ja vuosia yli Zarathustran sielun, eikä hän

pitänyt siitä lukua; mutta hänen hiuksensa kävivät valkeiksi. Eräänä

päivänä, kun hän istui kivellä luolansa edustalla ja hiljaa katseli

ulos -- sieltä näkyy nimittäin ulos merelle ja yli kiemurtelevien

kuilujen --, silloin hänen eläimensä kulkivat mietiskeleväisinä hänen

ympärillään ja asettuivat viimein hänen eteensä.

"Oi Zarathustra, sanoivat ne, tähystätkö sinä ehkä onneasi?" --

"Mitä onnesta! vastasi hän, siitä on kauan kuin minä pyrin onneen,

minä pyrin työhöni." -- "Oi Zarathustra, sanoivat eläimet jälleen,

sen sinä sanot niinkuin se, jolla on yltäkyllin hyvää. Etkö sinä

lepää onnen taivaansinisessä meressä?" -- "Te ilvehtijät, vastasi

Zarathustra ja hymyili, kuinka hyvin te valitsitte tämän vertauksen!

Mutta te tiedätte myöskin, että minun onneni on raskas, eikä niinkuin

valuva aalto: se ahdistaa minua eikä tahdo minusta erota ja on kuin

sulanut piki." --

Silloin hänen eläimensä kulkivat jälleen mietiskeleväisinä hänen

ympärillään ja asettuivat sitten uudelleen hänen eteensä. "Oi

Zarathustra, sanoivat ne, _siitä_ se siis johtuu, että sinä itse

käyt yhä keltaisemmaksi ja tummemmaksi, vaikka sinun tukkasi

tahtoo näyttää valkealta ja pellavan kaltaiselta? Katsohan vaan,

sinä olet takertunut pikeesi!" -- "Mitä te sanotte, eläimeni,

virkkoi Zarathustra ja nauroi, totisesti, minä herjasin, kun puhuin

piestä. Niinkuin minulle tapahtuu, niin käy kaikille hedelmille,

jotka kypsyvät. _Hunaja_ minun suonissani on se, joka tekee vereni

paksummaksi ja sieluni hiljaisemmaksi." -- "Niin tulee olemaan, oi

Zarathustra, vastasivat eläimet ja tunkeutuivat hänen luoksensa;

mutta etkö tahdo tänään nousta korkealle vuorelle? Ilma on puhdas ja

tänään näkee maailmaa enemmän kuin milloinkaan." -- "Niin, eläimeni,

vastasi hän, te neuvotte oivallisesti ja minun mieleni mukaan: minä

tahdon tänään nousta korkealle vuorelle! Mutta pitäkää huoli, että

minulla on hunajaa siellä tarjolla, keltaista, valkeaa, hyvää,

jäänraikasta kaakkukultahunajaa. Sillä tietäkää, minä tahdon uhrata

tuolla ylhäällä hunajauhrin." --

Mutta kun Zarathustra oli ylhäällä korkeudessa, lähetti hän eläimet

kotia, jotka olivat seuranneet häntä, ja huomasi, että oli nyt yksin:

-- silloin hän nauroi sydämensä pohjasta, katseli ympärillensä ja

puhui näin:

Että minä puhuin uhrista ja hunajauhrista, puheeni viekkaus se oli

vain ja, totisesti, hyödyllinen hulluus! Täällä ylhäällä minä voin

puhua vapaammin kuin erakkoluolan ja erakko-kotieläinten edessä.

Miksi uhrata! Minä tuhlaan sen, mitä minulle lahjoitetaan, minä

tuhatkätinen tuhlaaja: kuinka minä uskaltaisin kutsua sitä -- uhriksi!

Ja kun minä halasin hunajaa, halasin minä vain syöttiä ja suloista

mettä ja limaa, jota mörykarhutkin ja kummalliset äreät häijyt linnut

kielellään tavoittelevat:

-- parhainta syöttiä, sellaista mitä metsästäjät ja kalastajat

tarvitsevat. Sillä jos maailma on kuin pimeä eläinmetsä ja kaikkien

kesyttömien metsästäjien huvipuisto, niin se näyttää minusta vielä

enemmän ja pikemmin pohjattomalta ja rikkaalta mereltä,

-- mereltä, joka on täynnä kirjavia kaloja ja äyriäisiä, joita

jumalatkin saattaisivat himoita, niin että tulisivat kalastajiksi ja

verkonvirittäjiksi tällä merellä: niin rikas on maailma ihmeistä,

suurista ja pienistä!

Varsinkin ihmismaailma, ihmismeri: -- _sitä_ kohti minä heitän nyt

kultaisen ongenvapani ja puhun: aukene, ihmissyvänne!

Aukene ja viskaa minulle kalasi ja välkkyvät äyriäisesi! Parhaimmalla

syötilläni minä houkuttelen tänään itselleni kummallisimmat

ihmiskalat!

-- vieläpä onnenikin minä heitän ulos kaikkiin avaruuksiin ja

etäisyyksiin, aamunkoiton, keskipäivän ja sen mailleenmenon välissä,

jotta monet ihmiskalat oppisivat tempomaan ja pyristelemään minun

onnessani,

kunnes heidän täytyy, purren minun terävää kätkettyä koukkuani,

nousta ylös _minun_ korkeuteeni, nuo kirjavimmat kuilukalat kaikkein

pahanilkisimmän ihmistenkalastajan tykö.

_Tämä_ minä näet olen alkujen alusta saakka, vetäväinen,

puoleensavetäväinen, ylösvetäväinen, vetäjä, kasvattaja ja kurittaja,

joka kerran ei puhunut turhaan itselleen: "_Tule_ siksi, mikä olet!"

Siis tulkoot ihmiset tästälähin _ylös_ minun luokseni: sillä minä

odotan vielä merkkejä, että minun alasastumiseni aika on läsnä, vielä

minä en itse laskeudu, kuten minun täytyy ihmisten joukossa.

Siksi minä odotan täällä, viekkaana ja ilkkuvana korkeilla vuorilla,

en kärsimättömänä, en kärsivällisenä, vaan pikemmin sellaisena, joka

on unhoittanut kärsivällisyydenkin, -- koska hän ei enää "kärsi".

Minun kohtaloni näet antaa minulle aikaa: se kai unhoitti minut! Vai

istuuko se varjossa suuren kiven takana ja pyydystää kärpäsiä?

Ja totisesti, minä pidän siitä, iankaikkisesta kohtalostani, siksi

että se ei kiihoita ja ahdista minua, vaan antaa minulle aikaa

kujeisiin ja häijyyksiin: niin että minä tänään nousin kalanpyyntiin

tälle korkealle vuorelle.

Pyydystikö yksikään ihminen ikinä kaloja korkealla vuorella? Ja jos

se onkin hulluutta, mitä täällä ylhäällä tahdon ja toimitan: parempi

täällä kuin että tuolla alhaalla kävisin odotuksesta juhlalliseksi ja

vihreäksi ja keltaiseksi --

-- pöyhkeileväksi äkäparraksi odotuksesta, pyhäksi ulvovaksi

myrskyksi vuorilta, kärsimättömäksi, joka huutaa alas laaksoihin

"kuulkaa, tai minä vitson teitä jumalan ruoskalla!"

Ei siksi, että minä olisin nurja tuollaisia suuttuneita kohtaan: he

ovat kyllin hyviä minun nauraakseni heille! Kärsimättömiä heidän

täytyy jo ollakin, näiden suurien hätärumpujen, jotka tänään taikka

eivät milloinkaan saa suunvuoroa!

Mutta minä ja kohtaloni -- me emme puhu tätäpäivää varten, me

emme puhu myöskään "ei-milloista" varten: meillä on puhumiseen

kärsivällisyyttä ja aikaa ja yliaikaa. Sillä kerran sen täytyy

kuitenkin tulla eikä saa käydä ohitse.

Kenen täytyy kerran tulla eikä saa käydä ohitse? Meidän suuren

Hazaramme: se on meidän suuren etäisen ihmisvaltakuntamme,

tuhatvuotisen Zarathustravaltakunnan -- --

Kuinka etäällä tuollainen "etäinen" on? mitä se koskee minuun! Mutta

senvuoksi se ei ole minulle vähemmän varma, -- molemmin jaloin minä

seison varmana tällä pohjalla,

-- ikuisella pohjalla, kovalla alkuvuorella, tällä korkeimmalla

kovimmalla alkuvuorella, jonka luo kaikki tuulet tulevat kuin

säänjakajan luo, kysyen Missä? ja Mistä? ja Minnepäin?

Täällä naura, naura, kirkas terve häijyyteni! Korkeilta vuorilta

viskaa alas välkkyvä pilkkanaurusi! Houkuttele välkkeelläsi minulle

ihanimmat ihmiskalat!

Ja mikä kaikissa merissä on minun omaani, mikä kaikissa olioissa

on minua varten -- kalasta se minulle ylös: sitä minä odotan,

pahanilkisin kaikista kalastajista.

Ulos, ulos, koukkuni! Sisään, alas, onneni syötti! Vihmo suloisin

kasteesi, minun sydämen-hunajani! Pure, koukkuni, kaiken mustan

murheen vatsaan!

Ulos, ulos, silmäni! Oi kuinka monet meret minun ympärilläni, mitkä

sarastavat ihmistulevaisuudet! Ja ylläni -- mikä ruusunpunainen

hiljaisuus! Mikä pilvetön äänettömyys!

Hätähuuto.

Seuraavana päivänä Zarathustra istui jälleen kivellään luolan

edustalla, sillä aikaa kuin hänen eläimensä kuljeksivat ympäri

maailmalla hankkiakseen kotia uutta ravintoa, myöskin uutta hunajaa:

sillä Zarathustra oli käyttänyt ja tuhlannut vanhan hunajan aina

viimeiseen jyväseen saakka. Mutta kun hän siinä näin istui,

kädessään keppi, ja piirusti vartalonsa varjoa maahan, mietiskellen,

ja totisesti! ei itseänsä eikä varjoaan -- silloin hän pelästyi

yht'äkkiä ja hykistyi kokoon: sillä hän näki varjonsa vieressä toisen

varjon. Ja kun hän nopeasti katseli ympärilleen ja nousi pystyyn,

katso, silloin hänen vieressään seisoi tietäjä, sama joka kerran oli

syönyt ja juonut hänen pöytänsä ääressä, suuren väsymyksen julistaja,

joka opetti: "kaikki on yhtäläistä, ei kannata, maailma on vailla

tarkoitusta, tietäminen tukahuttaa." Mutta hänen kasvonsa olivat

sillä välin muuttuneet; ja kun Zarathustra katseli häntä silmiin,

kauhistui hänen sydämensä uudelleen: niin monta huonoa julistusta ja

tuhkanharmaata salamaa kulki hänen kasvojensa yli.

Tietäjä, joka oli havainnut, mitä Zarathustran sielussa tapahtui,

pyyhki kädellään kasvojansa, ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkiä pois

sen; samoin teki Zarathustrakin. Ja kun molemmat olivat täten vaieten

koonneet ja vahvistaneet mielensä, ojensivat he toisilleen kätensä

merkiksi siitä, että tahtoivat jälleen tuntea toisensa.

"Ole tervetullut, sanoi Zarathustra, sinä suuren väsymyksen tietäjä,

turhaan et ole kerran ollut minun ateria- ja kestiystäväni. Syö ja

juo tänäänkin luonani ja suo anteeksi, että tyytyväinen vanha mies

istuutuu kanssasi pöytään!" -- "Tyytyväinen vanha mies? vastasi

tietäjä pudistaen päätään: mutta ken olletkin tai tahdot olla, oi

Zarathustra, sinä olet ollut täällä ylhäällä niin kauan kuin saat

olla -- sinun venheesi ei ole enää kauan oleva kuivalla maalla!" --

"Olenko minä sitten kuivalla maalla?" kysyi Zarathustra nauraen. --

"Aallot vuoresi ympärillä, vastasi tietäjä, nousevat nousemistaan,

suuren hädän ja murheen aallot: ne tulevat pian nostamaan sinunkin

venheesi ja kantamaan sinut pois." -- Zarathustra vaikeni tämän

jälkeen ja ihmetteli. -- "Etkö kuule vielä mitään? jatkoi tietäjä:

eikö syvyydestä kuulu kohinaa ja kuohua ylös?" -- Zarathustra vaikeni

uudelleen ja kuunteli: silloin hän kuuli pitkän, pitkän huudon, jonka

kuilut viskasivat toisilleen ja antoivat jälleen takaisin, sillä

yksikään ei tahtonut pitää sitä omanaan: niin pahalta se kaikui.

"Sinä huono julistaja, sanoi Zarathustra viimein, se on hätähuuto

ja ihmisen huuto, se mahtaa nousta jostakin mustasta merestä. Mutta

mitä koskee minuun ihmishätä! Minun viimeinen syntini, joka minulle

säästettiin, -- tiedätkö sinä, mikä sen nimi on?"

-- "_Sääli!_ vastasi tietäjä ylitulvivasta sydämestä ja kohotti

molemmat kädet ylös -- oi Zarathustra, minä olen tullut viettelemään

sinua viimeiseen syntiisi!" --

Ja tuskin nämä sanat olivat sanotut, silloin kajahti huuto uudelleen,

ja kauemmin ja ahdistuneemmin kuin ennen, myöskin paljon lähempänä.

"Kuuletko? Kuuletko, oi Zarathustra? huusi tietäjä, sinua koskee

huuto, sinua se kutsuu: tule, tule, tule, on aika, on tärkin aika!" --

Zarathustra vaikeni tämän jälkeen, hämmennyksissään ja järkytettynä;

viimein hän kysyi niinkuin se, joka viipyy ajatuksissaan: "Ja ken on

se, joka huutaa minua tuolla?"

"Mutta sinähän tiedät sen, vastasi tietäjä kiivaasti, miksi sinä

kätket itsesi? _Korkeampi ihminen_ on se joka huutaa sinua!"

"Korkeampi ihminen? huusi Zarathustra kauhuissaan: mitä hän tahtoo?

Mitä hän tahtoo? Korkeampi ihminen! Mitä hän täältä tahtoo?" -- ja

hänen ihonsa peittyi hiestä.

Mutta tietäjä ei vastannut Zarathustran tuskaan, vaan kuunteli ja

kuunteli kohti syvyyttä. Mutta kun siinä oli kauan äänetöntä, käänsi

hän katseensa takaisin ja näki Zarathustran seisovan ja vapisevan.

"Oi Zarathustra, alkoi hän surullisella äänellä, sinä et seiso

siinä kuten sellainen, jonka onni tekee pyöräpääksi: sinun on pakko

tanssia, jotta et kaatuisi kumoon!

"Mutta jos sinä tahtoisit tanssiakin minun edessäni ja hyppiä kaikki

syrjähyppysi: kenkään ei ole uskaltava sanoa minulle: 'Katso, täällä

tanssii viimeinen iloinen ihminen!'

"Turhaan tulisi ylös tähän korkeuteen se, joka etsisi häntä

täältä: luolia hän löytäisi kyllä ja takaluolia, piilopaikkoja

piiloutuneille, mutta ei onnenkuiluja ja aarreaittoja ja uusia

kultasuonia.

"Onni -- kuinka voisi löytää onnea tuollaisten hautautuneitten ja

erakoitten luota! Täytyykö minun etsiä viimeistä onnea autuailta

saarilta ja etäältä unhoitettujen merien keskeltä?

"Mutta kaikki on yhtäläistä, ei kannata, mikään etsiminen ei auta,

autuaita saariakaan ei ole enää olemassa!" --

Näin huokasi tietäjä; mutta hänen viimeisen huokauksensa aikana

tuli Zarathustra jälleen kirkkaaksi ja varmaksi, ikäänkuin se, joka

syvästä kuilusta saapuu ylös valoon. "Ei! Ei! Kolmasti ei! huusi hän

voimakkaalla äänellä ja siveli partaansa -- sen tiedän minä paremmin!

Autuaita saaria on vielä olemassa! Vaiti _siitä_, sinä huokaileva

surusäkki!

"Ole lorisematta _siitä_, sinä sadepilvi aamupäivällä! Enkö minä seiso

tässä jo märkänä sinun murheestasi ja valeltuna kuin koira?

"Nyt minä ravistelen itseäni ja juoksen tieheni, jotta tulisin jälleen

kuivaksi: sitä sinun ei tarvitse ihmetellä! Näytänkö minä sinusta

epäkohteliaalta? Mutta täällä on _minun_ hovini.

"Mutta mitä sinun korkeampaan ihmiseesi tulee: hyvä! minä etsin hänet

heti noista metsistä: _sieltä_ kuului hänen huutonsa. Ehkä häntä

ahdistaa petoeläin siellä.

"Hän on minun alueellani: täällä ei ole mitään pahaa tapahtuva

hänelle! Ja totisesti, minun luonani on monia petoeläimiä." --

Lausuen nämä sanat kääntyi Zarathustra lähteäkseen. Silloin puhui

tietäjä: "Oi Zarathustra, sinä olet veijari!

"Minä tiedän sen jo: sinä tahdot päästä minusta! Mieluummin sinä

juokset metsissä ja väijyt petoeläimiä!

"Mutta mitä apua sinulla on siitä? Illalla sinä tulet kuitenkin

saamaan minut jälleen; sinun omassa luolassasi minä tulen istumaan,

kärsivällisenä ja raskaana kuin pölkky -- ja odottamaan sinua!"

"Niin tapahtukoon! huusi Zarathustra taaksensa kulkiessaan pois: ja

mitä luolassani on minun omaani, se on sinunkin, kestiystäväni!

"Mutta jos sinä löytäisit hunajaakin sieltä, hyvä! niin nuole se vain,

sinä mörykarhu, ja sulostuta sielusi! Illalla me näet tahdomme olla

molemmat hyvällä tuulella,

"-- hyvällä tuulella ja iloisina siitä, että tämä päivä kului

umpeen! Ja sinä itse olet tanssiva minun laulujeni mukaan minun

tanssikarhunani.

"Sinä et usko sitä? Sinä pudistat päätäsi? No niin! Hyvä! Vanha karhu!

Mutta minäkin -- olen tietäjä."

Näin puhui Zarathustra.

Puhelu kuninkaitten kanssa.

l.

Zarathustra ei ollut vaeltanut vielä tuntiakaan vuorillaan ja

metsissään, silloin hän näki yht'äkkiä eriskummallisen juhlakulkueen.

Juuri sitä tietä, jota hän aikoi alas, tuli kaksi kuningasta

käyden, kruunuin ja purppuravöin koristeltuina ja kirjavina kuin

flamingo-linnut: he ajoivat kuormitettua aasia edellään. "Mitä

nämä kuninkaat tahtovat minun valtakunnassani?" puhui Zarathustra

hämmästyen sydämelleen ja piiloutui kiireesti pensaan taakse. Mutta

kun kuninkaat ennättivät siihen paikkaan, missä hän oli, sanoi hän

puoliääneen, ikäänkuin se, joka puhuu itsekseen: "Kummallista!

Kummallista! Kuinka se sopii yhteen? Kaksi kuningasta minä näen --

mutta ainoastaan yhden aasin!"

Silloin molemmat kuninkaat seisattuivat, hymyilivät, katselivat

sitä paikkaa kohti, josta ääni kuului, ja katsoivat sitten toisiaan

kasvoihin. "Sellaista ajatellaan kyllä meidänkin joukossamme, sanoi

oikeanpuolinen kuningas, mutta sitä ei lausuta julki."

Mutta vasemmanpuolinen kuningas kohautti olkapäitään ja vastasi: "Se

on ehkä joku vuohipaimen. Tai erakko, joka on elänyt liian kauan

kallioiden ja puiden keskellä. Ei lainkaan seuraa, se näet turmelee

myöskin hyvät tavat."

"Hyvät tavat? vastasi toinen kuningas mielipahoillaan ja katkerana:

mitä me sitten lähdimme pakoon? Emmekö 'hyviä tapoja'? 'Hyvää

seuraamme'?

"Mieluisempaa, totisesti, on elää erakkojen ja vuohipaimenien joukossa

kuin yhdessä kullatun väärän maaliposkisen roskaväkemme kanssa, --

vaikka sen nimi on hyvä seura',

"-- vaikka sen nimi on 'aateli'. Mutta sen keskuudessa on kaikki

väärää ja mätää, etupäässä veri, kiitos vanhojen pahojen tautien ja

vielä huonompien lääkitystaiturien.

"Parhain ja mieluisin on minulle tänään terve talonpoika, karkea,

viekas, itsepintainen, kestäväinen: se on tänään ylhäisin laji.

"Talonpoika on tänään parhain; ja talonpoikaislajin tulisi olla herra!

Mutta nyt on roskaväen valtakunta, minä en anna kuvitella enää

itselleni mitään. Mutta roskaväki, se on: sekasotku.

"Roskaväki-sekasotku: siinä on kaikkea sikin sokin, pyhimyksiä ja

lurjuksia, junkkareita ja juutalaisia ja jok'ainoa eläin Nooan

arkista.

"Hyvät tavat! Kaikki on meidän keskuudessamme väärää ja mätää.

Kukaan ei osaa enää kunnioittaa: heidän kunnianosotuksiaan me juuri

pakenemme. He ovat maireita tungettelevaisia koiria, he kultaavat

palmunlehdet.

"Tämä inho tukahuttaa minut, että me kuninkaat itse kävimme vääriksi,

peitetyiksi ja valhepukuun puetuiksi vanhalla kellastuneella

isoisän-loistolla, muistorahoiksi tyhmimmille ja viekkaimmille ja

kaikille, jotka tänään kaupustelevat vallalla!

"Me emme ole ensimäisiä -- ja meidän täytyy kuitenkin merkitä sitä:

tähän petokseen me olemme viimein kyllästyneet ja ruvenneet inhoamaan

sitä.

"Roskaväen tieltä me väistyimme, kaikkien noiden kirkujien ja

kirjoitus-likakärpästen, kaupustelijalöyhkän, kunnianhimonpyristelyn,

huonon hengityksen --: hyi, elää roskaväen joukossa,

"-- hyi, merkitä ensimäistä roskaväen joukossa! Oi iljetys! iljetys!

iljetys! Mitä enää meistä kuninkaista!" --

"Sinun vanha sairautesi kohtaa sinua jälleen, sanoi nyt

vasemmanpuolinen kuningas, iljetys kohtaa sinua jälleen, poloinen

veljeni. Mutta sinähän tiedät, että meillä on kuuntelija."

Heti nousi Zarathustra, joka oli avannut suun ja silmät selki

seljälleen tämän puheen aikana, piilopaikastaan, astui kuningasten

eteen ja aloitti:

"Ken teitä kuuntelee, ken teitä kernaasti kuuntelee, te kuninkaat,

hänen nimensä on Zarathustra.

"Minä olen Zarathustra, joka kerran puhuin: 'mitä enää kuninkaista!'

Suokaa minulle anteeksi, minä iloitsin, kun te sanoitte toisillenne:

'mitä enää meistä kuninkaista!'

"Mutta täällä on minun valtakuntani ja minun herruuteni: mitä te

saattanette etsiä minun valtakunnastani? Mutta ehkä te _löysitte_

matkalla sen, mitä minä etsin: nimittäin korkeamman ihmisen."

Kun kuninkaat kuulivat tämän, löivät he rintojaan ja huusivat yhdestä

suusta: "meidät on tunnettu!

"Tämän sanan miekalla sinä isket rikki meidän sydämemme sankimman

pimeyden. Sinä huomasit meidän hätämme, sillä katso! Me olemme

matkalla siksi, että löytäisimme korkeamman ihmisen --

"-- ihmisen, joka on korkeampi kuin me: vaikka me olemme kuninkaita.

Hänelle me viemme tämän aasin. Korkein ihminen on näet oleva maan

päällä myöskin korkein herra.

"Ei ole olemassa mitään kovempaa onnettomuutta kaikessa

ihmiskohtalossa, kuin jos maan mahtavat eivät ole myöskin ensimäisiä

ihmisiä. Silloin käy kaikki vääräksi ja nurinkuriseksi ja

luonnottomaksi.

"Ja jos he ovat perin viimeisiä ja enemmän eläimiä kuin ihmisiä:

silloin roskaväen arvo nousee nousemistaan, ja vieläpä roskaväki-hyve

puhuu viimein: 'katso, minä yksin olen hyve!' --

"Mitä minä kuulinkaan? vastasi Zarathustra, mikä viisaus kuninkailla!

Minä olen ihastuksissani, ja, totisesti, minua haluttaa tehdä runo

siitä: --

"-- tulkoon siitä myös runo, joka ei ole jokaisen korville

kelvollinen. Minä olen jo kauan sitten unhoittanut kursailemisen

pitkille korville. No niin! Hyvä!"

(Mutta tässä tapahtui, että aasikin puhkesi puhumaan: mutta se sanoi

selvästi ja pahansisuisesti J-A-A.)

Kerran -- armon vuonna ensimäisenä kai --

Sibylla, viinittä juopuin, sanoiksi sai:

"Nyt käy nurin päin!

Ei matalassa viel' ollut maailma näin!

Voi, Rooma suur' on nyt naurava porttolan nainen,

ja Caesar elukka, jumala -- juutalainen!"

2.

Tästä Zarathustran runosta kuninkaat iloitsivat; mutta oikeanpuolinen

kuningas puhui: "oi Zarathustra, kuinka hyvin me teimme, kun läksimme

sinua katselemaan!

"Sinun vihollisesi näyttivät nimittäin meille kuvasi omassa

kuvastimessaan: siitä sinä silmäilit perkeleen irvinaamalla ja

pilkallisesti nauraen: niin että me pelkäsimme sinua.

"Mutta mitä apua siitä! Yhä uudelleen sinä pistit lauseillasi meitä

korvaan ja sydämeen. Silloin me puhuimme viimein: mitä siitä, minkä

näköinen hän on!

"Meidän täytyy saada _kuulla_ häntä, häntä joka opettaa: 'teidän tulee

rakastaa rauhaa välikappaleena uuteen sotaan. Ja lyhyttä rauhaa

enemmän kuin pitkää!'

"Kukaan ei puhunut milloinkaan niin sotaisia sanoja: 'Mikä on hyvää?

Olla urhoollinen on hyvää. Hyvä sota on se, joka jokaisen asian

pyhittää!'

"Oi Zarathustra, meidän isiemme veri liikahti ruumiissamme kun

kuulimme nämä sanat: se oli kuin kevään puhetta vanhoille

viinitynnyreille.

"Kun miekat juoksivat sikin sokin kuin punatäpläiset käärmeet, silloin

meidän isämme mielistyivät elämään; kaiken rauhan aurinko tuntui

heistä voimattomalta ja laimealta, mutta pitkä rauha tuotti häpeää.

"Kuinka he huokasivat, meidän isämme, kun he näkivät seinällä

salamankirkkaita kuivuneita miekkoja! Niiden lailla he janosivat

sotaa. Miekka näet tahtoo juoda verta ja säihkyy himosta." -- --

-- Kun kuninkaat sellaisella innolla puhuivat ja lavertelivat isiensä

onnesta, valtasi Zarathustran sangen suuri halu pilkata heidän

intoaan: sillä nähtävästi ne olivat hyvin rauhallisia kuninkaita,

jotka hän näki edessään, tuollaisia, joilla oli vanhat ja hienot

kasvot. Mutta hän voitti itsensä. "Hyvä! puhui hän, tuonne ylös käy

tie, siellä on Zarathustran luola; ja tällä päivällä on oleva pitkä

ilta! Mutta nyt kutsuu eräs hätähuuto minua kiireellisesti teidän

tyköänne.

"Minun luolalleni on kunniaksi, jos kuninkaat tahtovat istua siinä ja

odottaa: mutta epäilemättä, te saatte kauan odottaa!

"No niin! Mitä siitä! Missä oppii tänään paremmin odottamaan kuin

hoveissa? Ja kaikki hyve, mikä on jäänyt kuninkaille tähteeksi, --

eikö sen nimi ole tänään: _osata_-odottaa?" --

Näin puhui Zarathustra.

Veri-iili.

Ja Zarathustra kulki mietiskellen etemmäksi ja syvemmälle, läpi

metsien ja ohi rämeisten maiden; mutta niinkuin jokaiselle tapahtuu,

joka miettii vaikeita asioita, niin hän polkaisi äkkiarvaamatta

erästä ihmistä. Ja katso, silloin sähähti vasten hänen kasvojaan

yhdellä erää tuskanhuuto ja kaksi kirousta ja parikymmentä ilkeätä

herjasanaa: niin että hän peljästyksissään kohotti sauvan ja iski

vielä tuota tallattua kohti. Mutta heti senjälkeen malttoi hän

mielensä; ja hänen sydämensä nauroi hulluudelle, jonka hän juuri oli

tehnyt.

"Suo anteeksi, sanoi hän tallatulle, joka kiukkuisena oli noussut

pystyyn ja istuutunut, suo anteeksi ja salli ennen kaikkea yksi

vertaus.

"Niinkuin vaeltaja, joka uneksii etäisistä asioista, äkkiarvaamatta

survaisee tyhjällä kadulla nukkuvaa koiraa, joka makaa

auringonpaahteessa:

"-- niinkuin silloin molemmat hypähtävät pystyyn, karkaavat

kohti toisiaan, verivihollisten lailla, nuo kaksi kuolemakseen

peljästynyttä: näin tapahtuu meille.

"Ja kuitenkin! Ja kuitenkin -- miten vähän puuttui, että he olisivat

hyväilleet toisiansa, tuo koira ja tuo yksinäinen! Sillä molemmathan

he ovat -- yksinäisiä!"

-- "Ken sinä lienetkin, sanoi tallattu yhä vielä vihoissaan, sinä

loukkaat vertauksellasikin minua, etkä ainoastaan jalallasi,

katso vain, olenko minä mikään koira?" -- ja näin sanoen istuva nousi

ja veti paljaan käsivartensa lammikosta. Ensin hän oli näet maannut

pitkänään maassa, kätkettynä ja mahdottomana tuntea niinkuin ne,

jotka väijyvät lammikko-otuksia.

"Mutta mitä sinä teetkään!" huusi Zarathustra peljästyneenä, sillä

hän näki, että paljaasta käsivarresta vuoti paljon verta, -- "mitä

sinulle on tapahtunut? Puriko sinua, poloinen, joku ilkeä eläin?"

Vertavuotava nauroi, yhä vielä suutuksissaan: "Mitä se sinuun koskee!

sanoi hän ja tahtoi poistua. Täällä minä olen kotona ja omassa

valtakunnassani. Kysyköön minulta, ken kysyä tahtoo: mutta tolvanalle

minä tuskin vastaan."

"Sinä erhetyt, sanoi Zarathustra sääliväisesti ja pidätti hänet, sinä

erhetyt: täällä sinä et ole kotonasi, vaan minun valtakunnassani, ja

täällä sinulle ei ole mitään pahaa tapahtuva.

"Mutta kutsu minua vain miksi tahdot -- minä olen se, mikä minun

täytyy olla. Minä itse kutsun itseäni Zarathustraksi.

"No niin! Tuonne ylös käy tie Zarathustran luolaan: se ei ole kaukana,

-- etkö tahdo luonani hoitaa haavojasi?

"Sinun on käynyt huonosti, poloinen, tässä elämässä: ensin sinua puri

eläin, ja sitten -- tallasi sinua ihminen!" -- --

Mutta kun tallattu kuuli Zarathustran nimen, muuttui hän. "Mitä

minulle tapahtuukaan! huudahti hän, _kenestä_ muusta minä tässä

elämässä välitän enää kuin tästä yhdestä ihmisestä, nimittäin

Zarathustrasta, ja tästä yhdestä eläimestä, joka verestä elää,

veri-iilistä?

"Veri-iilin tähden minä makasin tämän lammikon ääressä kuin kalastaja,

ja jo oli sattunut minun ojennettuun käteeni kymmenen puremaa,

silloin juuri purihe vielä ihanampi veri-iili minun vereeni,

Zarathustra itse!

"Oi onnea! Oi ihmettä! Ylistetty olkoon tämä päivä, joka houkutteli

minut tämän lammikon luo! Ylistetty olkoon parhain elävin kuppasarvi,

joka tänään elää, ylistetty olkoon suuri omantunnon veri-iili

Zarathustra!" --

Näin puhui tallattu; ja Zarathustra iloitsi hänen sanoistaan ja

niiden hienosta kunnioittavasta laadusta. "Ken sinä olet? kysyi hän

ja ojensi hänelle käden, meidän keskemme on paljon selitettävää ja

rohkaistavaa: mutta minusta näyttää, että jo tulee puhdas kirkas

päivä."

"Minä olen _hengeltä tunnollinen_, vastasi kysytty, ja hengen

asioita ei yksikään ota ankarammin, ahtaammin ja kovemmin kuin minä,

lukuunottamatta Zarathustraa itseään, jolta olen sen oppinut.

"Mieluummin olla mitään tietämättä, kuin tietää paljon puoliksi!

Mieluummin olla ominpäinsä narri, kuin viisas vieraan mieltä myöten!

Minä -- tunkeudun pohjaan:

"-- mitä siitä, onko se suuri tai pieni? Onko sen nimi helvetti tai

taivas. Kämmenen levyinen pohja on minulle kylliksi: kunhan se vain

on todella pohjaa ja perustaa!

"-- kämmenen leveys pohjaa: sen päällä voi seisoa! Todellisessa

tieto-tieteessä ei ole olemassa mitään suurta eikä mitään pientä!"

"Niinpä sinä ehkä olet veri-iilin tuntija? kysyi Zarathustra; ja

sinä tutkit veri-iiliä aina viimeisiin perustoihin saakka, sinä

tunnollinen?"

"Oi Zarathustra, vastasi tallattu, se olisi liian suunnatonta, kuinka

minä uskaltaisin ryhtyä siihen!

"Mutta se ala, minkä mestari ja tutkija minä olen, on veri-iilin

_aivot_: -- se on minun maailmani!

"Ja se myöskin on maailma! Mutta suo anteeksi, että minun ylpeyteni

puuttuu tässä puheeseen, sillä tässä minulla ei ole vertaista.

Senvuoksi minä sanoin: 'täällä minä olen kotona!'

"Kuinka kauan minä jo olenkaan tutkinut tätä yhtä ainoata, veri-iilin

aivoja, jotta tuo liukas totuus ei pääsisi käsistäni! Täällä on minun

valtakuntani!

"-- Siksi minä heitin pois kaiken muun, siksi minulle kävi kaikki muu

yhdentekeväksi; ja aivan minun tietoni vieressä lepää minun musta

tietämättömyyteni.

"Minun henkeni omatunto vaati, että minä tiedän yhden enkä muutoin

tiedä mitään: minua inhoittaa kaikki hengeltä puolinaiset, kaikki

sumuiset, haihattelevaiset, haaveksivaiset.

"Missä minun rehellisyyteni taukoo, siinä minä olen sokea ja tahdon

ollakin sokea. Mutta missä minä tahdon tietää, siinä tahdon olla myös

rehellinen, nimittäin kova, ankara, ahdas, julma, heltymätön.

"Että sinä kerran puhuit, oi Zarathustra: 'Henki on se elämä, joka

itse uurtaa elämää', se vei ja vietteli minut sinun oppiisi. Ja

totisesti, omalla verelläni minä lisäsin omaa tietämistäni!"

-- Kuten omin silmin näemme, keskeytti Zarathustra; sillä yhä vielä

vuoti tunnollisen paljaasta käsivarresta verta. Siihen näet oli

pureutunut kiinni kymmenen veri-iiliä.

"Oi sinä kummallinen toveri, kuinka paljon tämä näky opettaa minulle,

nimittäin sinä itse! Ja ehkä en haluaisi vuodattaa kaikkea sinun

ankariin korviisi!

"No niin! Niinpä erotkaamme tässä! Kuitenkin tahtoisin kernaasti

tavata sinua jälleen. Tuonne ylös käy tie minun luolaani: tänä yönä

sinä olet oleva siellä minun rakas vieraani!

"Kernaasti minä tahtoisin myöskin hyvittää ruumiillesi, että

Zarathustra tallasi sinua: mietin tätä asiaa. Mutta nyt minua kutsuu

eräs hätähuuto kiireesti sinun luotasi." --

Näin puhui Zarathustra.

Loihtija.

l.

Mutta kun Zarathustra kiersi erään kallion kulmitse, silloin hän

näki, ei kaukana allansa, samalla tiellä, ihmisen, joka viskoi

jäseniään kuin raivotautinen ja syöksyi viimein suin päin maahan.

"Seis! puhui Zarathustra silloin sydämelleen, tuon tuolla täytynee

olla korkeampi ihminen, häneltä lähti tuo ilkeä hätähuuto, -- minä

tahdon katsoa onko tässä apu mahdollinen!" Mutta kun hän juoksi sille

paikalle, missä ihminen makasi maassa, löysi hän vapisevan vanhan

miehen, jolla oli tuijottavat silmät; ja miten paljon Zarathustra

ponnistelikaan saadakseen hänet pystyyn ja asetetuksi jälleen

jalkeille, oli se turhaa. Myöskään ei onneton näyttänyt huomaavan,

että kukaan oli hänen tykönään; pikemmin hän silmäili ympärilleen

tehden liikuttavia eleitä, ikäänkuin olisi ollut kaikkien hylkäämä

ja yksinäistynyt. Mutta viimein, monen vavahduksen, nytkähdyksen ja

kokoonkyyristymisen jälkeen, alkoi hän vaikeroida näin:

Viel' lämpöä, lempeä ken mulle suo?

Kädet tänne kuumat!

Tänne sydän-hiillosmaljat!

Suorana maassa, värjyin

kuin puolikuollut, jonka jalkoja lämmitetään,

ja puistamana, oi! kuumetten outoin,

vilun jääota-nuolista väriseväisnä,

sun ajo-riistanas, aatos!

sa sanomaton, sa peitetty, peljättäväinen!

Sa metsämies pilvien takainen!

Sun maahan-vasamoitsemanas,

Sa ilkku-silmä, mua mi pimeydestä vaanit:

-- niin minä makaan,

kiemurtelen, kierielen kiduttamana

iankaikkisten tuskien kaikkein,

sun osumanas,

sa metsämiesten julmin,

sa tuntematon -- jumala!

Osu syvempään!

Osu vielä kerran!

Sydän lävistä, särje tää!

Miksi kidutat näin

väkätylsin nuolin?

Miksi katsot jälleen,

sa ikiahne inehmotuskan,

pahansuovin jumal-salama-silmin?

Et tappaa tahdo,

vain kiduttaa, kiduttaa?

Mitä -- _minusta_ kidutat,

sa pahansuopa tuntematon jumala? --

Hahaa! Sa hiivit luo?

Tulet keskellä sydänyön,

mitä tahdot? Puhu!

Mua ahdistat, painat --

Haa! lähell' olet jo liian!

Pois! Pois!

Mun kuulet hengittävän,

mun sydäntäni kuuntelet,

sa kade, lemmenkade --

mille sitten?

Pois! Pois! Miks sulla portaat?

Vai mielitkö mennä

mun sydämeeni,

mun salaisimpiin aatoksiini

niill' astua, niinkö?

Hävytön! Tuntematon -- varas!

Mitä mielit varastaa?

Mitä mielit urkkia?,

Mitä ilmi kiduttaa,

sa kiduttaja!

sa -- jumal-teloittaja!

Vai tuleeko mun koirana maassa

ryömiä sulle?

Pois suunnilta innoittuneena,

lempeä -- liehiä sulle?

Työ turha! Pistä vain,

sa tutkain julmin! Ei,

en ole koira, -- sun riistasi vain,

sa julmin metsämies!

Sun vankisi ylpein,

sa ryöväri pilvien takainen!

Jo puhu viimein!

Mitä _minulta_ tahdot, sa väijyjä teitten?

Sa salama-vaippainen! Tuntematon! Sano,

mitä _tahdot_, tuntematon -- jumala? -- --

Vai lunnahia?

Mitä lunnaiksi tahdot?

Vaadi paljon -- niin ylpeyteni neuvoo!

Lyhyt tili -- niin neuvoo mun toinen ylpeytein!

Hahaa!

Sa -- _minut_ tahdot?

Minut -- kokonaan?...

Hahaa!

Ja kidutat minua, narri,

kidutat kuoliaaksi ylpeyteni?

Suo lempeä -- ken mua lämmittää vielä?

Ken lempii? -- kädet kuumat anna,

anna sydän-hiillosmaljat

minulle, yksinäisimmälle,

jonka jää, jää seitsenkertainen

opetti janoamaan

vihamiehiäkin,

suo mulle, suo,

vihamies sa julmin,

suo mulle -- _itses!_ -- --

Tiessään!

Siinä hän pakeni, hänkin,

mun seurani ainoa, viimeinen,

mun vihamieheni suuri,

mun tuntemattomani,

mun jumal-teloittajani!

-- Ei! Saavu taas,

tuo kidutuksesi kaikki!

Luo yksinäisimmän

oi saavu taas!

Sua kohti kyynelvirtani

nyt kaikki juoksee!

Sydänliekkini viimeinen,

se sinulle liekkii.

Oi saavu taas,

mun tuntematon jumalani! mun tuskani!

mun -- onneni viimeinen!

2.

-- Mutta tässä ei Zarathustra voinut pidättää kauemmin itseään,

vaan otti sauvansa ja alkoi hutkia kaikin voimin tuota vaikeroivaa.

"Lakkaa! huusi hän hänelle vihaisesti nauraen, lakkaa, näyttelijä!

Vääristelijä! Perinpohjainen valhettelija! Minä tunnen sinut hyvin!

"Minä olen kohta lämmittävä sinun jalkasi, katala loihtija, minä osaan

hyvin -- lämmittää sellaisia kuin sinä olet!"

-- "Lopeta, sanoi vanha mies ja hyppäsi ylös maasta, älä lyö enää, oi

Zarathustra! Minä tein niin vain leikilläni!

"Sellainen kuuluu minun taitooni; sinua itseäsi minä tahdoin koetella,

kun esitin sinulle tämän kokeen! Ja, totisesti, sinä olet hyvin

arvannut minun ajatukseni!

"Mutta vähäpätöistä koetta et myöskään sinä minulle pannut: sinä olet

kova, sinä viisas Zarathustra! Kovasti sinä isket 'totuuksillasi',

sinun ryhmysauvasi pakottaa minun lausumaan -- tämän totuuden!"

-- "Älä imartele, vastasi Zarathustra, yhä vielä kiihtyneenä ja katse

synkkänä, sinä perinpohjainen näyttelijä! Sinä olet väärä: mitä sinä

puhut totuudesta!

"Sinä riikinkukkojen riikinkukko, sinä turhamaisuuden meri, mitä

näyttelit minulle, katala loihtija, keneksi minun olisi pitänyt

luulla sitä, joka vaikeroi tuossa hahmossa?"

"_Hengen parannuksentekijäksi,_ sanoi vanha mies sitä -- minä

näyttelin: sinä itse olet kerran keksinyt tämän sanan --

"-- runoilijaa ja loihtijaa, joka kääntää viimein itseänsä vastaan

oman henkensä, muuttunutta, joka paleltuu kuoliaaksi pahaan tietoonsa

ja omaantuntoonsa.

"Ja myönnä vain: kesti kauan, oi Zarathustra, ennenkuin sinä pääsit

perille minun taidostani ja valheestani! Sinä _uskoit_ minun hätääni,

kun pitelit päätäni molemmin käsin --

"-- minä kuulin sinun vaikeroivan: 'häntä on liian vähän rakastettu,

liian vähän rakastettu!' Että minä petin sinua siihen määrin, siitä

riemuitsi sisällisesti minun häijyyteni."

"Sinä olet tainnut pettää minua hienompia, sanoi Zarathustra

kovasti. Minä en kavahda itseäni pettäjistä, minun täytyy olla ilman

varovaisuutta: niin tahtoo minun arpani.

"Mutta sinun -- _täytyy_ pettää: siihen määrin minä tunnen sinut!

Sinun täytyy alati olla kaksi-kolmi-neliviisimielinen! Myöskään se,

minkä nyt tunnustit, ei ollut minulle läheskään totta eikä kylliksi

valhetta!

"Sinä kehno vääristelijä, kuinka sinä muuta voisit! Sairautesi

sinä vielä ihomaalilla maalaisit, jos näyttäytyisit alastomana

lääkärillesi.

"Niin sinä maalasit äsken valheesi minulle, kun sanoit: 'minä tein

niin vain leikilläni!' Siinä oli myöskin _totta_, sinussa on jotakin

hengen parannuksentekijää!

"Minä oivallan sinut hyvin: sinusta tuli kaikkien lumooja, mutta

itseäsi kohtaan sinulla ei ole jäljellä enää yhtään valhetta ja

viekkautta, -- oman itsesi lumouksesta sinä olet irti!

"Sinä korjasit inhon ainoana totuutenasi. Sinun yksikään sanasi ei ole

enää oikea, ainoastaan sinun suusi: nimittäin inho, joka takertuu

kiinni sinun suuhusi." -- --

-- "Ken sinä sitten olet! huusi vanha loihtija uhkamielisellä äänellä,

ken uskaltaa puhua _minulle_ sellaista, suurimmalle, joka tänään

elää?" -- ja vihreä salama sinkosi hänen silmästään Zarathustraa

kohti. Mutta heti senjälkeen hän muuttui ja sanoi surullisesti:

"Oi Zarathustra, minä olen väsynyt tähän, minun taitoni inhoittavat

minua, minä en ole _suuri_, miksi minä teeskentelen! Mutta, sinähän

tiedät sen -- minä olen etsinyt suuruutta!

"Suurta ihmistä minä tahdoin esittää ja sain monet uskomaan: mutta

tämä valhe kävi yli voimani. Siihen minä murrun.

"Oi Zarathustra, kaikki on valhetta minussa; mutta että minä murrun --

tämä minun murtumiseni on _oikeata_!"

"Se on sinulle kunniaksi, puhui Zarathustra synkkänä ja katseli

syrjään, se on sinulle kunniaksi, että sinä olet etsinyt suuruutta,

mutta se ilmaisee sinut myöskin. Sinä et ole suuri.

"Sinä katala vanha loihtija, tämä on sinun parhaimpasi ja

rehellisimpäsi, jota minä kunnioitan sinussa, että sinä väsyit

itseesi ja lausuit tämän: 'minä en ole suuri!'

"Siinä minä kunnioitan sinua hengen parannuksentekijänä; vaikkapa

sitä oli vain silmänräpäys. Sen ainoan silmänräpäyksen sinä olit --

oikeata.

"Mutta puhu, mitä sinä haet täältä _minun_ metsistäni ja kallioiltani?

Ja jos sinä asetuit _minun_ tielleni, niin mitä koetta sinä tahdoit

minulta? --

"-- miksi sinä koettelit minua?" --

Näin puhui Zarathustra ja hänen silmänsä säihkyivät. Vanha loihtija

oli hetken vaiti, sitten hän sanoi: "Koettelinko minä sinua? Minä --

etsin vain.

"Oi Zarathustra, minä etsin oikeata, rehellistä, puhdasta,

yksinkertaista, yhdellä tavoin selitettävää, ihmistä, jossa on kaikki

rehellisyys, viisauden maljaa, tiedon pyhimystä, suurta ihmistä!

"Etkö sinä sitten tiedä sitä, oi Zarathustra? _Minä etsin

Zarathustraa._"

-- Ja tässä syntyi pitkä äänettömyys molempien kesken; mutta

Zarathustra vaipui syvälle itseensä, niin että hän sulki silmänsä.

Mutta sitten, käännyttyään jälleen vastamiehensä puoleen, tarttui hän

loihtijan käteen ja puhui, täynnä kohteliaisuutta ja häijyyttä:

"No niin! Tuonne ylös käy tie, siellä on Zarathustran luola. Sieltä

voit etsiä sitä, jonka toivoit löytäväsi.

"Ja kysy neuvoa minun eläimiltäni, minun kotkaltani ja minun

käärmeeltäni: he auttavat sinua etsinnässä. Mutta minun luolani on

suuri.

"Minä itse tosin -- minä en nähnyt vielä yhtään suurta ihmistä. Mikä

suurta on, sille on hienoimmankin silmä tänään karkea. On roskaväen

valtakunta.

"Niin monen minä huomasin jo, joka oikoi itseään ja pullistelihe,

ja kansa huusi: Katsokaas suurta ihmistä! Mutta mitä apua kaikista

palkeista! Lopulta lähtee tuuli ulos.

"Lopulta halkeaa sammakko, joka paisutti liian kauan itseään: silloin

lähtee tuuli ulos. Pistää paisunutta vatsaan, sitä minä kutsun kelpo

ajankulukkeeksi. Kuulkaa se, pojat!

"Tämä tämänpäinen on roskaväen: ken täällä _tietää_ vielä, mikä on

suurta, mikä on pientä! Ken etsisi täällä menestyksellä suuruutta!

Ainoastaan narri: narreilla on onnea.

"Sinä etsit suuria ihmisiä, sinä kummallinen narri? Ken _opetti_

sinulle sen? Onko tänään aikaa siihen? Oi sinä huono etsijä, miksi --

sinä koettelet minua?" -- --

Näin puhui Zarathustra, sydän lohdutettuna, ja läksi nauraen tietänsä

eteenpäin.

Virkajättönä.

Mutta ei kauan senjälkeen kuin Zarathustra oli eronnut loihtijasta,

näki hän jälleen jonkun istuvan tien ohessa, jota hän kulki: mustan

pitkän miehen, jolla oli laihat kelmeät kasvot: tämä näky suututti

häntä suuresti. "Voi, puhui hän sydämelleen, tuolla istuu naamioitu

alakuloisuus, minusta näyttää, että hän kuuluu pappien lajiin: mitä

he tahtovat minun valtakunnassani?

"Kuinka! Tuskin olen päässyt loihtijaa pakoon, niin täytyy heti toisen

velhon juosta minun tieni ylitse --

"-- velhon kättenpäällepanemisineen, pimeän ihmeittentekijän jumalan

armosta, voidellun maailmansoimaajan, jonka perkele periköön!

"Mutta perkele ei ole milloinkaan läsnä paikalla, missä hän olisi

paikallansa: aina hän tulee liian myöhään, tuo kirottu kääpiö ja

kämpäjalka!" --

Näin kirosi Zarathustra kärsimättömänä sydämessään ja ajatteli kuinka

hän voisi hiipiä katse poispäin käännettynä tuon mustan miehen

ohitse: mutta katso, toisin tapahtui. Samassa silmänräpäyksessä

näet oli istuva jo huomannut hänet ja senkaltaisena, jota kohtaa

odottamaton onni, hyppäsi hän ylös ja kulki suoraan Zarathustraa

kohti.

"Ken lienetkin, vaeltaja, puhui hän, auta eksynyttä, etsiväistä

vanhusta, jonka täällä helposti voi käydä pahoin. Tämä maailma on

minulle vieras ja kaukainen, petoeläintenkin minä kuulin ulvovan; ja

sitä, ken minua olisi voinut suojella, häntä itseään ei enää ole.

"Minä etsin viimeistä hurskasta ihmistä, pyhää miestä ja erakkoa, joka

yksin metsässään ei ollut vielä kuullut mitään siitä, minkä kaikki

maailma tänään tietää."

"Mitä tietää kaikki maailma tänään? kysyi Zarathustra. Ehkä tämän,

että vanha jumala ei elä enää, johon kaikki maailma on kerran

uskonut?"

"Sinäpä sen sanot, vastasi vanhus murheellisena. Ja minä palvelin

tätä vanhaa jumalaa aina hänen viimeiseen hetkeensä saakka.

"Mutta nyt minä olen virkajättönä, vailla herraa, enkä kuitenkaan

vapaana, ei ole minulla myöskään yhtään iloista hetkeä enää, muutoin

kuin muistoissa.

"Senvuoksi minä nousin näille vuorille, jotta voisin viimeinkin

valmistaa itselleni jälleen juhlan, niinkuin vanhalle paaville ja

kirkkoisälle sopii: sillä tiedä, minä olen viimeinen paavi! --

hurskaiden muistojen ja jumalanpalveluksien juhlan.

"Mutta nyt hän on itse kuollut, hurskain ihminen, pyhä mies metsässä,

joka alati ylisti jumalaansa laululla ja mörinällä.

"Häntä itseään minä en enää löytänyt, löytäessäni hänen majansa, --

mutta näin siellä kaksi sutta, jotka ulvoivat hänen kuolemaansa --

sillä kaikki eläimet rakastivat häntä. Silloin minä riensin sieltä

pois.

"Olinko minä siis turhaan tullut näihin metsiin ja näille vuorille?

Silloin minun sydämeni päätti, että etsisin toista, hurskainta

kaikista niistä, jotka eivät usko jumalaan, että etsisin

Zarathustraa!"

Näin puhui vanhus ja katseli terävästi sitä, joka seisoi hänen

edessään; mutta Zarathustra tarttui vanhan paavin käteen ja katseli

sitä kauan ihaillen.

"Katso, sinä kunnianarvoinen, mikä ihana ja pitkä käsi. Se käsi on

sellaisen, joka alati on jakanut siunauksia. Mutta nyt se pitelee

sitä, jota sinä etsit, minua, Zarathustraa.

"Minä olen se, jumalaton Zarathustra, joka puhuu: ken on

jumalattomampi kuin minä, että minä hänen opetuksestaan

riemuitsisin?" --

Näin puhui Zarathustra ja lävisti katseillaan vanhan paavin ajatukset

ja sala-ajatukset. Viimein alkoi tämä:

"Ken häntä enimmän rakasti ja kenen oma hän enimmän oli, hän on nyt

myös hänet enimmän kadottanut --:

"-- katso, minä itse kaiketi olen meistä molemmista nyt jumalattomin?

Mutta ken voisi siitä riemuita?" --

-- "Sinä palvelit häntä viimeiseen saakka? kysyi Zarathustra

miettien, syvän vaitiolon jälkeen, sinä tiedät, _kuinka_ hän kuoli?

Onko se totta, mitä puhutaan, että sääli kuristi hänet kuoliaaksi,

"-- että hän näki, kuinka _ihminen_ riippui ristillä, eikä kestänyt

sitä, että rakkaus ihmiseen tuli hänen helvetikseen ja viimein hänen

kuolemakseen?" -- --

Mutta vanha paavi ei vastannut, vaan katseli sivulle arasti ja

kasvoillaan tuskallinen ja synkkä ilme.

"Anna hänen mennä, sanoi Zarathustra kauan mietittyään, ja katseli

yhä edelleen vanhusta suoraan silmään.

"Anna hänen mennä, hän on poissa. Ja vaikkakin se tuottaa sinulle

kunniaa, että puhut tästä vainajasta vain hyvää, niin sinä tiedät

yhtä hyvin kuin minä, kuka hän oli; ja että hän kulki kummallisia

teitä."

"Kolmen silmän kesken puhuen, sanoi vanha paavi ilostuneena (hänen

toinen silmänsä oli näet sokea), jumalan asioissa minä olen

valaistumpi kuin Zarathustra itse -- ja saan ollakin.

"Minun rakkauteni palveli häntä monet vuodet, minun tahtoni taipui

kaiken hänen tahtonsa alle. Mutta hyvä palvelija tietää kaikki, ja

myöskin paljon, mitä hänen herransa salaa itseltään.

"Hän oli umpimielinen jumala, täynnä salaisuuksia. Totisesti, ei hän

saanut edes poikaa muutoin kuin salajuonilla. Hänen uskonsa ovella on

aviorikos.

"Ken häntä ylistää rakkauden jumalaksi, hän ei ajattele kyllin

korkeasti itse rakkaudesta. Eikö tämä jumala tahtonut myöskin olla

tuomari? Mutta rakastavainen on rakkaudessaan tuollapuolen palkkaa ja

töitten maksoa.

"Kun hän oli nuori, tämä jumala itäisiltä mailta, silloin hän oli

kova ja kostonhimoinen ja rakensi itselleen helvetin lemmikkiensä

huvitukseksi.

"Mutta viimein hänestä tuli vanha ja pehmeä ja murea ja sääliväinen,

enemmän isoisän kaltainen kuin isän, mutta enimmän horjuvan vanhan

isoäidin kaltainen.

"Siinä hän istui, kuihtuneena, uuninloukossaan, harmitteli huonoja

jalkojaan, maailmaanväsyneenä, tahtoonväsyneenä, ja tukahtui eräänä

päivänä liian suureen sääliinsä" -- --

"Sinä vanha paavi, puuttui Zarathustra tässä puheeseen, oletko sinä

silmin nähnyt _tämän_? Näin on saattanut tapahtua: näin, ja myöskin

toisin. Kun jumalat kuolevat, niin he kuolevat aina monenlaisen

kuoleman.

"Mutta olkoon! Niin tai näin, hän on poissa. Hän oli minun korvilleni

ja silmilleni vastenmielinen, huonompaa jälkimuistoa minä en tahdo

hänelle antaa.

"Minä rakastan kaikkea, mikä kirkkaasti katselee ja rehellisesti

puhuu. Mutta hän -- sinähän tiedät sen, vanha pappi, hänessä oli

jotakin sinun lajiasi, pappislajia -- hän oli monella tavoin

selitettävä.

"Hän oli myöskin epäselvä. Kuinka hän on suuttunut meihin, tuo

vihanpurskuja, siitä että me ymmärsimme häntä huonosti! Mutta miksi

hän ei puhunut selvemmin?

"Ja jos vika oli meidän korvissamme, miksi hän antoi meille korvat,

jotka kuulivat häntä huonosti? Jos oli liejua korvissamme, no niin!

Ken sen sinne pani?

"Liian paljon epäonnistui hänelle, tälle savenvalajalle, joka ei

ollut päättänyt oppivuosiaan! Mutta että kosti hän ruukuilleen ja

luontokappaleilleen, siksi että ne onnistuivat huonosti, -- se oli

synti _hyvää makua_ vastaan.

"Myöskin hurskaudessa on olemassa hyvä maku: se puhui viimein: pois

_tuollainen_ jumala! Mieluummin ei mitään jumalaa, mieluummin omin

päin säätää kohtaloa, mieluummin olla narri, mieluummin itse olla

jumala!'"

-- "Mitä minä kuulen! puuttui vanha paavi tässä puheeseen heristäen

korviaan; oi Zarathustra, sinä olet hurskaampi kuin luulet,

tuollaista epäuskoa kantaen! Joku jumala sinussa käänsi sinut

jumalattomuuteesi!

"Eikö se ole juuri sinun hurskautesi, joka ei enää anna sinun uskoa

jumalaan? Ja sinun ylensuuri rehellisyytesi tulee viemään sinut vielä

tuollepuolen hyvää ja pahaa!

"Katso vain, mitä sinulle on säästynyt. Sinulla on silmät ja käsi ja

suu, ne ovat hamasta iankaikkisuudesta säädetyt siunaamaan. Ei yksin

kädellä siunata.

"Sinun läheisyydessäsi, vaikkakin sinä tahdot olla jumalattomin, minä

tunnen pitkien siunauksien salaisen pyhänsavun ja sulotuoksun: riemua

ja tuskaa minä tunnen tässä.

"Salli minun olla vieraanasi, oi Zarathustra, yksi ainoa yö. Missään

koko maan päällä en viihdy nyt paremmin kuin sinun luonasi!" --

"Aamen! Niin tapahtukoon! puhui Zarathustra suuresti ihmetellen,

tuonne ylös käy tie, siellä on Zarathustran luola.

"Mielelläni, totisesti, saattaisin sinut itse sinne, sinä

kunnianarvoinen, sillä minä rakastan kaikkia hurskaita ihmisiä. Mutta

nyt minua kutsuu hätähuuto kiireesti sinun luotasi.

"Minun valtakunnassani ei sinulle ole mitään pahaa tapahtuva; minun

luolani on hyvä satama. Ja mieluimmin minä tahtoisin asettaa jokaisen

murheellisen jälleen vakaalle maalle ja vakaille jaloille.

"Mutta ken voisi nostaa _sinun_ alakuloisuutesi hartioiltasi? Siihen

minä olen liian heikko. Kauan, totisesti, me saamme odottaa,

ennenkuin joku herättää sinulle jälleen jumalasi.

"Tämä vanha jumala ei näet elä enää: hän on perinpohjin kuollut." --

Näin puhui Zarathustra.

Rumin ihminen.

-- Ja jälleen Zarathustran jalat juoksivat halki vuorien ja

metsien, ja hänen silmänsä etsivät ja etsivät, mutta missään ei

näkynyt sitä, jonka ne tahtoivat nähdä, tuota suurta hätääkärsivää

ja hätäänhuutavaa. Mutta kaiken matkaa hän riemuitsi sydämessään

ja oli kiitollinen. "Mitä hyviä lahjoja, puhui hän, soikaan tämä

päivä minulle korvaukseksi siitä, että se alkoi huonosti! Kuinka

kummallisia puhekumppaneita olen kohdannut!

"-- Heidän sanojaan minä tahdon nyt pureksia kauan ikäänkuin hyviä

siemeniä; pieniksi on minun hampaani jauhava ja pureksiva ne, kunnes

ne valuvat kuin maito minun sieluuni!" --

Mutta kun tie jälleen kääntyi erään kallion ympäri, muuttui maisema

yhdellä erää, ja Zarathustra vaelsi kuoleman valtakunnassa. Täällä

kohosi jyrkkiä, mustia ja punaisia kallioita: ei ruohoa, ei puuta,

ei linnunääntä. Se oli nimittäin laakso, jota kaikki eläimet

karttoivat, petoeläimetkin; ainoana poikkeuksena oli eräs laji

rumia, paksuja, viheriäisiä käärmeitä, jotka vanhoiksi tultuaan

saapuivat tänne kuolemaan. Senvuoksi paimenet kutsuivat tätä laaksoa:

Käärmeen-kuolemaksi.

Mutta Zarathustra vaipui synkkään muisteloon, sillä hänestä tuntui

niinkuin hän olisi jo kerran ennen ollut tässä laaksossa. Ja paljon

raskasta kasaantui hänen mieleensä: niin että hän kulki hitaasti ja

yhä hitaammin ja seisattui viimein. Mutta kun hän aukaisi silmänsä,

silloin hän näki jotakin, joka istui tien ohessa, muodoltaan kuin

ihminen ja tuskin kuin ihminen, jotakin sanomatonta. Ja yht'äkkiä

valtasi Zarathustran suuri häpeä siitä, että hänen silmänsä olivat

nähneet sellaista: punehtuen ylös aina valkeaan tukkaansa saakka

hän käänsi katseensa pois ja kohotti jalkansa poistuakseen tuosta

ilkeästä paikasta. Mutta silloin tuo kuollut autius sai äänen: maasta

kumpusi näet ääni solisten ja koristen, niinkuin vesi yöllä solisee

ja korisee tukkeutuneiden vesiputkien läpi; ja viimein se kävi

ihmisääneksi ja ihmispuheeksi: -- se kuului näin:

"Zarathustra! Zarathustra! Arvaa minun arvoitukseni! Puhu, puhu! Mikä

on _kosto todistajalle_?

"Minä houkuttelen sinut takaisin, täällä on liukasta jäätä! Kavahda,

kavahda, että sinun ylpeytesi ei taita täällä jalkojaan!

"Sinä pidät itseäsi viisaana, ylpeä Zarathustra! Niinpä arvaa arvoitus,

sinä kova pähkinänsärkijä, -- arvoitus, joka minä olen! Sano siis:

kuka _minä olen_!"

-- Mutta kun Zarathustra oli kuullut nämä sanat mitä te luulette,

että hänen sielulleen tapahtui? _Sääli valtasi hänet;_ ja hän vaipui

yhdellä kertaa maahan, niinkuin tammi, joka kauan on vastustanut

monia puunhakkaajia, -- raskaasti, äkkiä, niidenkin kauhuksi, jotka

sen tahtoivat kaataa. Mutta hän nousi heti jälleen ylös maasta, ja

hänen kasvonsa muuttuivat koviksi.

"Minä tunnen sinut kyllä, puhui hän metallisella äänellä: sinä olet

_jumalan murhaaja_! Anna minun mennä.

"Sinä et _kestänyt_ sitä, joka näki sinut, -- joka näki sinut alati ja

läpikotaisin, sinä rumin ihminen! Sinä kostit tälle todistajalle!"

Näin puhui Zarathustra ja tahtoi poistua, mutta tuo sanomaton tarttui

hänen vaatteensa helmaan ja alkoi uudelleen korista ja tapailla

sanoja. "Jää!" sanoi hän viimein. --

"-- Jää! Älä käy ohitse! Minä arvaan, mikä kirves löi sinut maahan:

Terve sinulle, oi Zarathustra, että seisot jälleen!

"Sinä arvasit, minä tiedän sen hyvin, millä mielellä se on, joka on

surmannut hänet -- jumalan murhaaja. Jää! Istuudu tänne luokseni,

sitä et tee turhaan.

"Kenen luokse minä tahdoin, ellen sinun luoksesi? Jää! istuudu! Mutta

älä katsele minua! Kunnioita siten minun rumuuttani!

"He vainoavat minua: nyt sinä olet minun viimeinen turvapaikkani.

_Eivät_ vihallaan, _eivät_ takaa-ajajillaan: oi, sellaista

vainoamista minä pilkkaisin ja olisin ylpeä ja iloinen siitä!

"Eikö kaikki menestys ollut tähän saakka hyvin-vainotuilla. Ja ken

hyvin vainoaa, oppii helposti _seuraamaan_: -- hänhän on jo --

jälempänä! Mutta se on heidän _säälinsä_. --

"-- heidän säälinsä on se, jota minä pakenen ja pakenen sinun

turviisi. Oi Zarathustra, suojele minua, sinä viimeinen

turvapaikkani, sinä ainoa, joka minut arvasit:

"-- sinä arvasit, millä mielellä se on, joka hänet surmasi. Jää! Ja

jos tahdot lähteä, sinä kärsimätön: älä kulje sitä tietä, jota minä

tulin. Se tie on huono.

"Suutuitko sinä minuun, että olen liian kauan mongerrellut sanojani.

Että neuvon sinua. Mutta tiedä, että se olen minä, rumin ihminen,

"-- jolla on myöskin suurimmat, raskaimmat jalat. Missä minä kuljin,

siinä on tie huonoa. Minä poljen kaikki tiet kuoliaaksi ja raiskiolle.

"Mutta että sinä kuljit minun ohitseni, vaieten, että sinä punehduit,

minä näin sen hyvin: siitä minä tunsin sinut Zarathustraksi.

"Jokainen toinen olisi heittänyt minulle almunsa, säälinsä, katsein ja

sanoin. Mutta siihen -- minä en ole kylliksi kerjäläinen, sen sinä

arvasit --

"-- siihen minä olen liiaksi rikas, rikas suuresta, peljättävästä,

rumimmasta, sanomattomimmasta! Sinun häpeämisesi, oi Zarathustra,

_kunnioitti_ minua!

"Vaivalla minä pääsin ulos sääliväisten tungoksesta, jotta löytäisin

sen ainoan, joka tänään opettaa, sääli on tunkeilevaista -- sinut, oi

Zarathustra!

"-- olkoon se jumalan, olkoon se ihmisten sääliä: sääli sotii

häveliäisyyttä vastaan. Ja että ei tahdo auttaa, se voi olla

ylhäisempää kuin tuo hyve, joka rientää luokse.

"Mutta sääli, juuri se on tänään kaikkien pienten ihmisten hyve:

-- heillä ei ole mitään kunnioitusta suurta onnettomuutta, suurta

rumuutta, suurta epäonnistumista kohtaan.

"Näiden kaikkien yli minä katselen kuin koira katselee vilisevän

lammaslauman selkien ylitse. Ne ovat pieniä hyvänahkaisia,

hyväntahtoisia harmaita ihmisiä.

"Niinkuin haikara katselee halveksien yli matalien lampien, pää

takakenossa: niin minä katselen yli harmaiden pienten aaltojen ja

tahtojen ja sielujen vilinän.

"Liian kauan on myönnetty oikeus näiden pienten ihmisten puolelle:

_niin_ annettiin heille viimein myöskin valta -- nyt he opettavat:

hyvää on ainoastaan se, mitä pienet ihmiset kutsuvat hyväksi!

"Ja 'totuus' on tänään se, mitä saarnaaja puhui, joka itse oli heistä

syntyisin, tuo pienten ihmisten kummallinen pyhimys ja puoltaja, joka

todisti itsestään: 'minä olen totuus.'

"Tämä julkea on nyt kauan saanut noiden pienten ihmisten harjat

pöyhistymään -- hän, joka ei opettanut mitään pientä harhaluuloa

opettaessaan: 'minä -- olen totuus.'

"Onko julkea milloinkaan saanut kohteliaampaa vastausta? -- Mutta

sinä, oi Zarathustra, kävit hänen ohitsensa ja sanoit: 'Ei. Ei!

Kolmasti ei'!

"Sinä varoitit hänen eksytyksestään, sinä varoitit ensimäisenä

säälistä -- et kaikkia, et ei-ketään, vaan itseäsi ja omaa lajiasi.

"Sinä häpeät suuren kärsiväisen häpeää! ja totisesti, kun sinä

puhut:,säälistä nousee suuri pilvi, kavahtakaa, ihmiset!'

"-- kun sinä opetat: 'kaikki luovat ovat kovia, kaikki suuri rakkaus

on säälinsä yläpuolella': oi Zarathustra, kuinka sinä näytät minusta

hyvin perehtyneeltä säänmerkkejä selittämään!

"Mutta sinä itse -- varoita myöskin itseäsi _omasta_ säälistäsi! Sillä

monet ovat matkalla sinun luoksesi, monet kärsiväiset, epäileväiset,

epätoivoiset, hukkuvaiset, palelevaiset --

"Minä varoitan sinua myöskin itsestäni! Sinä olet arvannut minun

parhaimman, pahimman arvoitukseni, minut itseni ja mitä minä tein.

Minä tunnen kirveen, joka kaataa minut.

"Mutta hänen -- _täytyi_ kuolla: hän katsoi silmin, jotka näkivät

_kaikki_, -- hän näki ihmisen syvyydet ja pohjat, hänen kaiken

kätketyn häpeänsä ja rumuutensa.

"Hänen säälinsä ei tuntenut mitään häpeää: hän ryömi minun

likaisimpiin soppiini. Tämän uteliaimman, ylentungettelevaisen,

ylensääliväisen täytyi kuolla.

"Hän näki alati minut: tällaiselle todistajalle minä tahdoin kostaa --

tai lakata itse elämästä.

"Sen jumalan, joka näki kaiken, _myöskin ihmisen_: tämän jumalan

täytyi kuolla! Ihminen ei kestä sitä, että sellainen todistaja elää."

Näin puhui rumin ihminen. Mutta Zarathustra nousi ja hankkiutui

lähtemään: sillä häntä vilutti vähän aina ytimiin saakka.

"Sinä sanomaton, sanoi hän, sinä varoitit minua tiestäsi. Kiitokseksi

siitä minä ylistän omaani. Katso, tuolla ylhäällä on Zarathustran

luola.

"Minun luolani on suuri ja syvä ja siinä on monia soppia; siellä

löytää piileväisinkin piilopaikan. Ja aivan sen vieressä on sata

loukkoa ja salatietä mateleville, räpytteleville ja hyppiville

eläimille.

"Sinä hylyksi heitetty, joka itse olet itsesi hylyksi heittänyt,

sinä et tahdo asua ihmisten ja ihmissäälin seassa? Niinpä siis tee

niinkuin minä! Niin sinä opit myöskin minusta; vain tekevä oppii.

"Ja puhu etenkin minun eläinteni kanssa! Ylpein eläin ja viisain

eläin -- niiden pitäisi kai olla meille molemmille oikeat

neuvonantajat!" -- --

Näin puhui Zarathustra ja kulki tietänsä, miettiväisemmin ja

hitaammin kuin ennen: sillä hän kysyi itseltään paljoa eikä tiennyt

helposti vastata itselleen.

"Kuinka poloinen ihminen kuitenkin on! ajatteli hän sydämessään,

kuinka ruma, kuinka koriseva, kuinka täynnä kätkettyä häpeää!

"Minulle sanotaan, että ihminen rakastaa itseänsä: oi, kuinka suuri

tämän itsensä rakastamisen tulee olla! Kuinka paljon halveksimista

sillä on vastassaan!

"Myöskin tämä ihminen rakasti itseään niinkuin hän itseään halveksi --

suuri rakastavainen hän on minusta ja suuri halveksivainen.

"Ketään en löytänyt vielä, joka oli syvemmin halveksinut itseään:

sekin on korkeutta. Voi, oliko hän ehkä se korkeampi ihminen, jonka

huudon minä kuulin?

"Minä rakastan suuria halveksivaisia. Mutta ihminen on jotakin, joka

täytyy tulla voitetuksi." -- --

Vapaaehtoinen kerjäläinen.

Kun Zarathustra oli jättänyt rumimman ihmisen, vilutti häntä ja hän

tunsi itsensä yksinäiseksi: hänen mielensä läpi kulki näet paljon

kylmää ja yksinäistä, niin että hänen jäsenensäkin kävivät siitä

kylmemmiksi. Mutta kulkiessaan yhä etemmäksi ja etemmäksi, ylöspäin,

alaspäin, vuoroin ohi viheriäisten laitumien, mutta myöskin yli

karujen kivilouhujen, joiden vuoteelle ehkä muinoin joku kärsimätön

puro oli laskeutunut levolle: silloin hänen mielensä kävi yhdellä

kertaa jälleen lämpöisemmäksi ja sydämellisemmäksi.

"Mitä minulle onkaan tapahtunut? kysyi hän itseltään, jokin lämmin ja

eläväinen virvoittaa minua, sen täytyy olla minun läheisyydessäni.

"Minä olen jo vähemmin yksin; tuntemattomia tovereita ja veljiä liehuu

minun ympärilläni, heidän lämmin hengityksensä koskettaa minun

sieluani."

Mutta kun hän katseli ympärilleen ja etsi yksinäisyytensä

lohduttajia: katso, silloin ne olivat lehmiä, jotka seisoivat toinen

toisensa vieressä lähikummulla; niiden läheisyys ja haju olivat

lämmittäneet hänen sydäntään. Mutta nämä lehmät näyttivät innokkaasti

kuuntelevan erästä puhuvaa eivätkä havainneet sitä, joka lähestyi.

Mutta kun Zarathustra oli ihan lähellä niitä, kuuli hän selvästi,

että ihmisääni puhui niiden keskeltä ja nähtävästi olivat kaikki

tyynni kääntäneet päänsä puhuvaa kohti.

Silloin Zarathustra juoksi nopeasti esiin ja työnsi eläimet

erilleen toisistaan, sillä hän pelkäsi, että täällä oli tapahtunut

jollekin pahaa, jota lehmien sääli tuskin saattoi auttaa. Mutta

siinä hän oli pettynyt; sillä katso, siinä istui ihminen maassa ja

näytti kehoittavan eläimiä, että ne eivät lainkaan pelkäisi häntä,

rauhallista ihmistä ja vuorisaarnaajaa, jonka silmistä itse hyvyys

saarnasi. "Mitä sinä etsit täältä?" huusi Zarathustra kummastuneena.

"Mitäkö minä täältä etsin? vastasi hän, samaa kuin sinä etsit,

rauhanrikkoja! nimittäin onnea maan päällä.

"Mutta sitä varten minä tahdoin oppia näiltä lehmiltä. Sillä,

tiedätkö, puolen aamua minä olen jo puhunut niille, ja juuri nyt ne

olivat antamaisillaan minulle vastauksen. Miksi sinä häiritsit niitä?

"Jollemme me käänny ja tule lehmien kaltaisiksi, niin emme me tule

sisälle taivaanvaltakuntaan. Meidän on nimittäin opittava niiltä

yksi: märehtiminen.

"Ja totisesti, vaikka ihminen koko maailman voittaisi eikä oppisi

tätä yhtä, märehtimistä: mitä se auttaisi! Hän ei pääsisi vapaaksi

murheestaan.

"-- suuresta murheestaan: mutta sen nimi on tänään _iljetys_. Kenen

sydän, suu ja silmät eivät ole tänään täynnä iljetystä! Myöskin

minun! Myöskin sinun! Mutta katso näitä lehmiä!" --

Näin puhui vuorisaarnaaja ja käänsi senjälkeen oman katseensa

Zarathustraa kohti, -- sillä siihen saakka se oli rakkaudella

levännyt lehmissä --: mutta silloin hän muuttui. "Ken on se, jonka

kanssa minä puhun? huusi hän peljästyneenä ja hyppäsi ylös maasta.

"Se on ihminen, vailla iljetystä, se on Zarathustra itse, suuren

iljetyksen voittaja, tämä on Zarathustran oma silmä, hänen oma

suunsa, hänen oma sydämensä."

Ja puhuessaan näin suuteli hän sen käsiä, jolle puhui, silmät

tulvillaan, ja käyttäytyi aivan kuin se, jolle kallisarvoinen lahja

ja koru putoo taivaasta. Mutta lehmät katselivat kaikkea tätä ja

ihmettelivät.

"Älä puhu minusta, sinä kummallinen, herttainen! sanoi Zarathustra ja

suojeli itseään hänen hellyydeltään, puhu ensin minulle itsestäsi!

Etkö sinä ole se vapaaehtoinen kerjäläinen, joka kerran viskasi

luotansa suuren rikkauden,

"-- joka häpesi rikkauttaan ja rikkaita ja pakeni köyhimpien tykö,

lahjoittaakseen heille runsautensa ja sydämensä? Mutta he eivät

ottaneet vastaan häntä."

"Mutta he eivät ottaneet minua vastaan, sanoi vapaaehtoinen

kerjäläinen, sinähän tiedät sen. Niin minä menin viimein eläinten

tykö ja näiden lehmien tykö."

"Silloin sinä opit, keskeytti Zarathustra puhuvan, kuinka antaa

oikeus on vaikeampaa kuin ottaa oikeus ja että lahjoittaa hyvin on

_taito_ ja hyvyyden viimeinen viekkain mestaritaito."

"Varsinkin meidän päivinämme, vastasi vapaaehtoinen kerjäläinen:

tänään nimittäin, jolloin kaikki alhainen on käynyt kapinalliseksi ja

araksi ja omalla tavallaan ylpeäksi: nimittäin roskaväen-tavalla.

"Sillä sinähän tiedät sen, suuren ilkeän pitkän vitkallisen

roskaväki- ja orjankapinanhetki tuli: se kasvaa kasvamistaan.

"Nyt saattaa kaikki hyvänteko ja pieni lahjoittaminen alhaiset

kapinoimaan; ja ylenrikkaat kavahtakoot!

"Ken tänään isovatsaisten pullojen lailla pisaroi liian ahtaista

kauloista: -- sellaisilta pulloilta katkaistaan tänään kernaasti

kaula.

"Himokas ahneus, sappimainen kateus, mielikarvas kostonhimo,

roskaväen-ylpeys: tämä kaikki kuohahti vasten kasvojani. Ei ole enää

totta, että köyhät ovat autuaita. Mutta taivaanvaltakunta on lehmien

tykönä."

"Ja miksi ei rikkaitten?" kysyi Zarathustra koetellen, torjuessaan

lehmiä, jotka arkailematta nuuskivat rauhallista. "Miksi koettelet

minua? vastasi tämä. Sinä itse tiedät sen vielä paremmin kuin minä.

Mikä sitten ajoi minut köyhimpien luo, oi Zarathustra? Eikö se ollut

iljetys meidän rikkaimpiamme kohtaan?

"-- rikkauden rangaistusvankeja kohtaan, jotka poimivat itselleen

etunsa jokaisesta rikkaläjästä, kylmin silmin, kiimaisin ajatuksin,

tuota roskaväkeä kohtaan, joka löyhkää taivasta kohti,

"-- tuota kullattua, väärennettyä roskaväkeä kohtaan, jonka isät

olivat pitkäkyntisiä tai haaskalintuja tai lumppureita, naisten

joukossa myöntyväisiä, himokkaita, unohtavaisia: -- kaikilla heillä

näet ei ole pitkältä porttoon. --

"Roskaväkeä ylhäällä, roskaväkeä alhaalla! Mikä on tänään vielä

'köyhää' ja 'rikasta'! En osannut enää eroittaa heitä toisistaan --

silloin minä pakenin sieltä, kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kunnes tulin

näiden lehmien tykö."

Näin puhui rauhallinen ja puuskui itse ja hikoili sanoistaan: niin

että lehmät ihmettelivät uudelleen. Mutta Zarathustra katseli häntä

yhä hymyillen kasvoihin, kun hän puhui niin kovasti, ja pudisti

lisäksi vaieten päätänsä.

"Sinä teet väkivaltaa itsellesi, vuorisaarnaaja, kun käytät

tuollaisia kovia sanoja. Sellaista kovuutta varten ei sinun suusi ole

kasvanut, eikä silmäsi.

"Ei myöskään, niinkuin minusta näyttää, vatsasi: kaikki tuollainen

raivoaminen ja vihaaminen, ja vaahtoaminen on sille vastenmielistä.

Sinun vatsasi tahtoo lempeämpiä asioita: sinä et ole lihansyöjä.

"Pikemmin sinä näytät minusta kasvinsyöjältä ja juurienkerääjältä.

Sinä ehkä jyrsit jyviä. Mutta varmasti sinä olet nurja lihallisia

riemuja kohtaan ja rakastat hunajaa."

"Sinä arvasit minut oikein, vastasi vapaaehtoinen kerjäläinen

keventynein sydämin. Minä rakastan hunajaa, minä jyrsin myöskin

jyviä, sillä minä etsin sitä, mikä on suulle suloista ja tekee

hengityksen puhtaaksi:

"-- myöskin sitä, mikä tarvitsee pitkän ajan, päivä- ja suutyötä

leppeille laiskureille ja päivävarkaille.

"Pisimmäksi ovat varmaan nämä lehmät sen vieneet: ne keksivät

itselleen märehtimisen ja päivänpaisteessa makaamisen. Myöskin ne

pidättäytyvät kaikista raskaista ajatuksista, jotka paisuttavat

sydämen."

-- "Niinpä! sanoi Zarathustra, sinun tulisi nähdä myöskin minun

eläimeni, minun kotkani ja minun käärmeeni, -- niiden kaltaisia ei

ole tänään olemassa maan päällä.

"Katso, tuonne ylös käy tie minun luolaani: ole tänä yönä sen vieras.

Ja puhu minun eläinteni kanssa eläinten onnesta, --

"-- kunnes minä itse tulen kotia. Sillä nyt minua kutsuu eräs

hätähuuto kiireesti sinun luotasi. Uutta hunajaa sinä löydät myös

minun tyköäni, jääraikasta kaakkukultahunajaa: syö sitä!

"Mutta nyt heitä pikaiset hyvästit lehmillesi, sinä kummallinen!

herttainen! vaikkakin se tuntuu sinusta raskaalle. Sillä ne ovat

sinun lämpimimmät ystäväsi ja opettajasi!" --

"-- Lukuunottamatta yhtä, joka on minulle vielä rakkaampi, vastasi

vapaaehtoinen kerjäläinen. Sinä itse olet hyvä ja vielä parempi kuin

lehmä, oi Zarathustra!"

"Pois, pois minusta! sinä ilkeä imartelija! huusi Zarathustra

suuttuneena, miksi sinä turmelet minut tuollaisella ylistyksellä ja

imartelu-hunajalla?"

"Pois, pois minusta!" huusi hän vielä kerran ja heilutti sauvaansa

tuon mielistelevän kerjäläisen jälkeen: mutta tämä juoksi nopeasti

pois.

Varjo.

Mutta tuskin oli vapaaehtoinen kerjäläinen juossut tiehensä ja

Zarathustra taas yksin, kun hän kuuli takanaan uuden äänen,

joka huusi: "Seis! Zarathustra, odota toki! Minähän se olen, oi

Zarathustra, minä, sinun varjosi!" Mutta Zarathustra ei odottanut,

sillä äkillinen suuttumus valtasi hänet tuon suuren väentulvan ja

tungoksen vuoksi hänen vuorillaan. "Missä on minun yksinäisyyteni?

puhui hän.

"Tämä on minulle totisesti jo liikaa; tämä vuoristo kuhisee, minun

valtakuntani ei ole enää _tästä_ maailmasta, minä tarvitsen uusia

vuoria. Minun varjoni huutaa minua? Mitä varjostani! Juoskoon se

minun perässäni! minä -- juoksen hänestä tieheni."

Näin puhui Zarathustra sydämelleen ja juoksi sieltä pois. Mutta se,

joka oli hänen takanaan, seurasi häntä: niin että kolme juoksevaa

oli kohta toistensa jäljessä, nimittäin edellä vapaaehtoinen

kerjäläinen, sitten Zarathustra ja kolmantena ja jäljimmäisenä hänen

varjonsa. Kauan he eivät juosseet näin, ennenkuin Zarathustra huomasi

hulluutensa ja ravisti yhdellä tempauksella kaiken suuttumuksen ja

närkästyksen itsestään.

"Kuinka! puhui hän, eivätkö naurettavimmat asiat ammoisista ajoista

saakka ole tapahtuneet vanhojen erakkojen ja pyhimysten tykönä?

"Totisesti, minun hulluuteni kasvoi korkeaksi vuorilla! Nyt minä

kuulen kuusi vanhaa narrin-jalkaa kolisevan perätysten!

"Mutta saako Zarathustra sitten peljätä varjoa? Myös näyttää minusta

hyväksi lopuksi, että sillä on pitemmät sääret kuin minulla."

Näin puhui Zarathustra, nauru silmässä ja sisälmyksissä, seisattui

ja kääntyi nopeasti ympäri -- ja katso, siinä hän oli viskata

seuraajansa ja varjonsa maahan: niin lähellä tämä jo oli kantapäillä,

ja niin heikko hän oli myös. Kun Zarathustra näet mitteli sitä

silmillään, peljästyi hän sitä kuin äkillistä kummitusta: niin

ohuelta, mustalta, ontolta ja ikälopulta näytti tämä seuraaja.

"Kuka sinä olet? kysyi Zarathustra kiivaasti, mitä sinä toimitat

täällä? Ja miksi sinä kutsut itseäsi minun varjokseni? Sinä et

miellytä minua."

"Suo anteeksi, vastasi varjo, että minä olen se; ja ellen minä

miellytä sinua, no niin, oi Zarathustra! siinä minä kiitän sinua ja

sinun hyvää makuasi.

"Vaeltaja minä olen, joka jo kauan sitten kuljin sinun kintereilläsi:

alati matkalla, mutta vailla päämaalia, myöskin vailla kotia: niin

ettei totisesti paljoa puutu siitä, että olisin ikuinen juutalainen,

paitsi että en ole ikuinen enkä myöskään juutalainen.

"Kuinka? Täytyykö minun olla ainiaan matkalla? Jokaisen tuulen

kieputtamana, asuinsijattomana, karkoitettuna? Oi maa, sinä kävit

minulle liian pyöreäksi!

"Jokaisella pinnalla minä istuin jo, väsyneen tomun lailla minä

nukahdin kuvastimille ja ikkunanruuduille: kaikki ottaa minulta,

ei kenkään anna, minä käyn ohueksi, -- minä olen melkein varjon

kaltainen.

"Mutta sinun perässäsi, oi Zarathustra, minä olen kauimmin lentänyt ja

entänyt, ja, jos kätkinkin itseni sinulta, niin olin kuitenkin sinun

parhain varjosi: missä vain olet istunut, siellä minäkin istuin.

"Sinun kanssasi minä olen kulkenut ympäri kaukaisimmissa, kylmimmissä

maailmoissa, kummituksen kaltaisena joka juoksee vapaaehtoisesti yli

talvikattojen ja lumen.

"Sinun kanssasi minä pyrin kaikkeen kiellettyyn, huonoon,

kaukaisimpaan: ja jos jokin on hyvettä minussa, niin se on se, että

minä en ole peljännyt mitään kieltoa.

"Sinun kanssasi minä rikoin, mitä sydämeni kerran kunnioitti, kaikki

rajakivet ja kuvat minä viskasin kumoon, vaarallisimpien toiveiden

perässä minä juoksin, -- totisesti, jokaisen rikoksen yli minä olen

kerran juossut.

"Sinun kanssasi minä unhoitin uskon sanoihin ja arvoihin ja suuriin

nimiin. Kun perkele luo nahkansa, eikö hänen nimensä putoo silloin

myös? Sekin on näet nahka. Perkele itse on kenties -- nahka.

"'Mikään ei ole totta, kaikki on luvallista': niin minä sanoin

itselleni. Kylmimpiin vesiin minä syöksyin, päin ja sydämin. Oi,

kuinka usein minä seisoin senvuoksi alasti niinkuin punainen

äyriäinen!

"Oi, kunne minulta joutui kaikki hyvä ja kaikki häpeä ja kaikki usko

hyviin! Oi, missä on tuo valheellinen viattomuus, joka minulla oli

kerran, hyvien viattomuus ja heidän jalot valheensa!

"Liian usein, totisesti, minä seurasin totuutta aivan sen

kintereillä: silloin se veti minua nenästä. Monta kertaa minä luulin

valhettelevani, ja katso, silloin vasta minä osuin -- totuuteen.

"Liian paljon selkeni minulle: mikään ei koske minuun enää. Mitään ei

elä enää, jota minä rakastan, -- kuinka minä voisin vielä rakastaa

itseäni?

"'Elää, niinkuin minua haluttaa, taikka ei elää lainkaan': niin minä

tahdon, niin tahtoo myöskin pyhin. Mutta, voi! kuinka minä vielä

voisin saada -- halua?

"-- Onko minulla -- vielä päämaalia? Satamaa, jota kohti _minun_

purjeeni juoksee?

"Hyvää tuulta? Oi, vain se, joka tietää, _kunne_ hän kulkee, tietää

myöskin, mikä tuuli on hyvä ja hänen matkatuulensa.

"Mitä jäi minulle tähteeksi? Väsynyt ja julkea sydän; epävakainen

tahto; räpytyssiivet; murtunut selkäranka.

"Tämä _minun_ kotini etsintä: oi Zarathustra, tiedät sinä, tämä

etsiminen oli minun etsiskelemykseni, se syö minut.

"'Missä on -- _minun_ kotini?' Sitä minä kyselen ja etsin ja

etsein enkä löytänyt. Oi iankaikkinen kaikkialla, oi iankaikkinen

ei-missään, oi iankaikkinen -- turhaan!"

Näin puhui varjo, ja Zarathustran kasvot kävivät pitemmiksi hänen

sanoistaan. "Sinä olet minun varjoni! sanoi hän viimein surullisesti.

"Sinun vaarasi ei ole pieni vaara, sinä vapaa henki ja vaeltaja!

Sinulla on ollut paha päivä: kavahda, että et saa vielä pahempaa

iltaa!

"Sellaisista asuinsijattomista, kuin sinä olet, näyttää viimein

vankilakin antuaalta. Oletko milloinkaan nähnyt, kuinka vangitut

rikokselliset nukkuvat? He nukkuvat rauhallisesti, he nauttivat

uudesta turvallisuudestaan.

"Kavahda, että ahdas usko ei lopulta kerran vangitse sinua, kova,

ankara houre! Sillä sinua viettelee ja kiusaa täst'edes kaikki, mikä

on ahdasta ja lujaa.

"Sinä olet kadottanut päämaalin: voi, kuinka sinä voit lieventää ja

lyödä leikiksi tämän tuskallisen menettämisen? Siten -- sinä olet

kadottanut myöskin tien!

"Sinä poloinen häilyvä, haaveksiva, sinä väsynyt perhonen! tahdotko

sinä tänä iltana levätä kotilieden ääressä? Niinpä mene silloin ylös

minun luolaani!

"Tuolla käy tie minun luolaani. Ja nyt minä tahdon nopeasti juosta

sinun luotasi. Jo lepää ikäänkuin varjo minun päälläni.

"Minä tahdon yksin juosta, jotta jälleen kävisi valoisaksi minun

ympärilläni. Senvuoksi minun täytyy olla vielä kauan iloisesti

jalkeilla. Mutta tänä iltana minun luonani -- tanssitaan!" -- --

Näin puhui Zarathustra.

Keskipäivällä.

-- Ja Zarathustra juoksi ja juoksi eikä löytänyt enää ketään ja

oli yksin ja löysi yhä uudelleen itsensä ja nautti ja hekumoi

yksinäisyydestään ja ajatteli hyviä asioita, tuntikausia. Mutta

keskipäivän hetkellä, kun aurinko oli ihan Zarathustran pään päällä,

kulki hän vanhan käyrän ryhmyisen puun ohi, jonka viiniköynnöksen

rikas rakkaus kietoi syleilyynsä ja kätki siltä itseltään: siitä

riippui keltaisien rypäleiden runsaus vaeltajaa vastaan. Silloin

häntä halutti sammuttaa pieni janonsa ja taittaa yksi rypäle; mutta

kun hän jo ojensi käsivartensa sitä kohti, silloin häntä alkoi

haluttaa vielä enemmin jokin toinen: nimittäin laskeutua pitkälleen

puun juurelle täyden keskipäivän hetkellä ja nukkua.

Zarathustra teki niin; ja heti kun hän laskeutui maahan, kirjavan

ruohon hiljaisuuteen ja salaperäisyyteen, unhoitti hän pienen janonsa

ja vaipui uneen. Sillä, niinkuin Zarathustran sananparsi kuuluu: Yksi

on välttämättömämpi kuin toinen. Hänen silmänsä vain jäivät auki: --

ne eivät nimittäin kyllästyneet katselemaan ja ylistämään puuta ja

viiniköynnöksen rakkautta. Mutta uneen vaipuessaan puhui Zarathustra

näin sydämelleen:

"Hiljaa! Hiljaa! Eikö maailma juuri ikään täydellistynyt? Mitä

minulle tapahtuukaan?

"Niinkuin siro tuuli näkymättömänä tanssii pöydänsileällä merellä,

kevyenä, höyhenkevyenä: niin -- tanssii uni minun päälläni.

"Minun silmääni ei se paina umpeen, sieluni se jättää valveille. Kevyt

se on, totisesti! höyhenkevyt.

"Se houkuttelee minut, en tiedä kuinka? se taputtaa minua sisällisesti

hyväilevin käsin, se ottaa minut valtoihinsa. Niin, se ottaa minut

valtoihinsa, jotta sieluni ojentaa itsensä: --

"-- kuinka pitkältä ja väsyneeltä se tuntuu minusta, kummallinen

sieluni! Tuliko sille seitsemännen päivän ilta jo keskipäivällä?

Vaelsiko se jo liian kauan autuaana hyvien ja kypsien olioiden

keskellä?

"Se ojentaa pitkäksi itsensä, pitkäksi, -- pitemmäksi! se lepää

hiljaa, kummallinen sieluni. Liian paljon hyvää se on jo maistanut,

tämä kultainen surumielisyys painostaa sitä, sen suu vääristyy.

"-- Niinkuin alus, joka juoksee hiljaisimpaan poukamaansa: -- nyt se

nojautuu maata vasten, pitkästä matkasta väsyneenä ja epävarmoista

meristä. Eikö maa ole uskollisempi?

"Niinkuin sellainen alus laskee, hiipii maihin: -- silloin on

kylliksi, että hämähäkki maalta kehrää lankansa yli sen tykö.

Vahvempaa touvia ei tarvita.

"Niinkuin tuollainen väsynyt alus hiljaisimmassa poukamassa: niin

minäkin lepään nyt lähellä maata, uskollisena, luottavaisena,

odottaen, sidottuna siihen utuisimmilla langoilla.

"Oi onni! Oi onni! Tahdotko sinä laulaa, oi sieluni? Sinä lepäät

ruohossa. Mutta tämä on se salaperäinen juhlallinen hetki, jolloin

yksikään paimen ei puhalla huiluaan.

"Kavahda! Kuuma keskipäivä nukkuu kedoilla. Älä laula! Hiljaa! Maailma

on täydellistynyt.

"Älä laula, sinä nurmen siipisirkka, oi sieluni! Älä edes kuiskaa!

katso -- hiljaa! vanha keskipäivä nukkuu, se liikuttaa suutaan: eikö

se juo juuri onnen pisaraa --

"-- vanhaa ruskeaa pisaraa kultaista onnea, kultaista viiniä?

Tuulahdus käy sen ylitse, sen onni nauraa. Niin -- nauraa jumala.

Hiljaa! --

"-- 'Onneen, kuinka vähän tarvitaan onneen!' Niin minä puhuin kerran,

ja pidin itseäni viisaana. Mutta se oli herjausta: sen minä opin nyt.

Viisaat narrit puhuvat paremmin.

"Vähin juuri, hiljaisin, kevyin, sisiliskon kahina, tuulahdus,

henkäys, silmänräpäys -- _vähä_ aikaan saa onnen _parhaimman_ laadun.

Hiljaa!

"-- Mitä minulle tapahtui: kuule! Onko aika lentänyt matkoihinsa? Enkö

minä pudonnut -- kuule! iäisyyden kaivoon?

"Mitä minulle tapahtuu? Hiljaa! Minua pistää -- voi sydämeen?

sydämeen! Oi murru, murru, sydän, tällaisen onnen, tällaisen piston

jälkeen!

"-- Kuinka? Eikö maailma juuri ikään tullut täydelliseksi? Pyöreäksi

ja kypsäksi? Oi tuota kultaista pyöreätä sormusta -- minne se lentää?

Juoksenko sen perästä! Hei!

"Hiljaa -- --" (ja tässä Zarathustra ojensihe ja tunsi nukkuvansa.)

"Ylös, puhui hän itselleen, sinä nukkuja; sinä keskipäivännukkuja! No

niin, pystyyn jo, te vanhat sääret! On aika, on yli ajan, monta hyvää

taivalta on teillä vielä jäljellä --

"Nyt te jo nukutte liiaksi, kuinka kauan toki? Puoli iäisyyttä! No

niin, hereille nyt, vanha sydämeni! kuinka kauan sinä saatat --

valvoa tällaisen unen jälkeen?"

(Mutta silloin hän nukkui jo uudelleen, ja hänen sielunsa kiisti

häntä vastaan ja puolusti itseään ja laskeutui jälleen levolle) --

"Laske minut! Hiljaa! Eikö maailma juuri ikään tullut täydelliseksi?

Oi tuota kultaista pyöreätä palloa!" --

"Nouse ylös, sanoi Zarathustra, sinä pieni varas, päivävaras! Kuinka!

Yhä vielä ojennella itseään, haukoitella, huoata, pudota alas syviin

kaivoihin?

"Ken sinä oikein olet! Oi sieluni!" (ja tässä hän pelästyi, sillä

auringonsäde putosi taivaasta alas hänen kasvoilleen).

"Oi taivas minun pääni päällä, puhui hän huoaten ja nousi istualleen;

sinä katselet minua? Sinä kuuntelet minun kummallista sieluani?

"Milloinka sinä juot tämän kastepisaran, joka putosi alas kaikille

maan-kappaleille, -- milloinka sinä juot tämän kummallisen sielun --

"-- milloinka, iäisyyden kaivo! sinä hiilakka hirvittävä

keskipäivän-kuilu! milloinka sinä juot minun sieluni takaisin

itseesi?"

Näin puhui Zarathustra ja nousi vuoteeltaan puun juurelta niinkuin

oudosta juopumuksesta: ja katso, silloin oli aurinko yhä vielä ihan

hänen päänsä päällä. Mutta tästä saattaisi syyllä päätellä, että

Zarathustra ei ollut nukkunut kauan sillä kertaa.

Tervehdys.

Vasta myöhään iltapäivällä, pitkän turhan etsinnän ja kuljeskelemisen

jälkeen, palasi Zarathustra takaisin luolaansa. Mutta kun hän seisoi

sen edustalla, ei enää kahdenkaankymmenen askeleen päässä siitä,

silloin tapahtui se, mitä hän vähimmin vartosi nyt: hän kuuli

uudelleen tuon suuren _hätähuudon_. Ja, kummallista! tällä kertaa se

kuului hänen omasta luolastaan. Mutta se oli pitkä, moninkertainen,

outo huuto, ja Zarathustra erotti selvästi, että se oli yhdistetty

monesta äänestä: vaikkapa se olisi, etäältä kuultuna, kaikunut kuin

huuto yhdestä ainoasta suusta.

Silloin Zarathustra juoksi luolalleen; ja katso! mikä näytelmä häntä

odotti tämän kuuleman jälkeen! Sillä siellä he istuivat kaikki

yhdessä, joiden ohitse hän oli päivällä käynyt: oikeanpuolinen

kuningas ja vasemmanpuolinen kuningas, vanha loihtija, paavi,

vapaaehtoinen keräjäläinen, varjo, hengeltä tunnollinen, surumielinen

tietäjä ja aasi; mutta rumin ihminen oli pannut päähänsä kruunun ja

kietonut ympärilleen kaksi purppuravyötä, -- sillä kaikkien rumien

tavoin hän mielellään puki itsensä valhepukuun ja näytteli kaunista.

Mutta keskellä tätä murheellista seuraa seisoi Zarathustran kotka,

pörhöisenä ja levottomana, sillä sen oli vastattava liian paljoon,

johon sen ylpeydellä ei ollut mitään vastausta; mutta viisas käärme

riippui sen kaulan ympärillä.

Kaikkea tätä katseli Zarathustra suurella kummastuksella;

mutta sitten hän tarkasti jokaista vierastaan ystävällisellä

uteliaisuudella, luki heidän sielunsa ja ihmetteli uudelleen.

Sillä välin olivat kokoontuneet nousseet istualtaan ja odottivat

kunnioituksella, että Zarathustra puhuisi. Mutta Zarathustra puhui

näin:

"Te epätoivoiset! Te kummalliset! Minä kuulin siis teidän

hätähuutonne? Ja nyt minä tiedän myöskin, mistä hän on etsittävä,

jota minä etsin tänään turhaan: _korkeampi ihminen_ --:

"-- minun omassa luolassani hän istuu, korkeampi ihminen! Mutta

mitä minä ihmettelen! Enkö ole häntä itse houkutellut luokseni,

hunajauhrin ja onneni viekkaitten houkutushuutojen kautta?

"Kuitenkin minusta tuntuu, että te sovitte huonosti toisillenne

seuraksi, te herätätte nurjuutta toistenne sydämissä, te

hätäähuutavat, istuessanne yhdessä täällä. Ensin täytyy tulla jonkun,

"-- jonkun, joka saa teidät jälleen nauramaan, hyvän ja iloisen

ilveilijän, tanssijan ja tuulen ja huimapään, vanhan narrin: -- mitä

arvelette?

"Suokaa anteeksi, te epätoivoiset, että minä teidän edessänne puhun

tällaisia pieniä sanoja, totisesti, sopimattomia sellaisille

vieraille! Mutta te ette aavista, mikä minun sydämeni tekee

ylimieliseksi: --

"-- te itse sen teette ja teidän näkönne, suokaa minulle anteeksi!

Sillä jokainen käy urhoolliseksi, joka katselee epätoivoista.

Puhutella epätoivoista -- siihen luulee jokainen itsensä kyllin

väkeväksi.

"Minulle itselleni te annoitte tämän voiman -- hyvän lahjan, korkeat

vieraani! Rehellisen vieraslahjan! Niinpä siis älkää suuttuko, että

minä tarjoan teille omani.

"Tämä on minun valtakuntani ja herrauteni: mutta mikä minun on, se on

tämän illan ja tämän yön oleva teidän.

"Minun eläimeni palvelevat teitä: minun luolani olkoon teidän

leposijanne.

"Minun kotonani ja majassani ei kenkään ole oleva epätoivossa,

piirissäni minä varjelen jokaisen villipetoeläimistään. Ja tämä on

ensimäinen, minkä minä tarjoon teille: turvallisuus!

"Mutta toinen on: pikkusormeni. Ja jos teillä on se ensin, niin

ottakaa vain koko käsi, niin! ja sydän lisäksi! Tervetuloa tänne,

tervetuloa, kestiystäväni!"

Näin puhui Zarathustra ja nauroi rakkaudesta ja pahuudesta. Tämän

tervehdyksen jälkeen hänen vieraansa kumarsivat uudelleen ja

vaikenivat kunnioittavaisesti; mutta oikeanpuolinen kuningas vastasi

heidän puolestaan.

"Siitä tavasta, oi Zarathustra, jolla sinä tarjosit meille käden ja

tervehdyksen, me tunnemme sinut Zarathustraksi. Sinä alennuit meidän

edessämme; sinä loukkasit melkein meidän kunnioitustamme --:

"-- mutta ken voisi sinun laillasi alentaa itsensä sellaisella

ylpeydellä? Se nostaa meidät itsemme pystyyn, virvoitus se on meidän

silmillemme ja sydämillemme.

"Nähdäksemme vain tämän me nousisimme vielä korkeammille vuorille,

kuin tämä vuori on. Katselemishaluisina me tulimme, me tahdoimme

nähdä, mikä synkät silmät tekee kirkkaiksi.

"Ja katso, jo on kaikki meidän hätähuutomme ohitse. Jo on meidän

mielemme ja sydämemme avoin ja on ihastuksissaan. Paljoa ei puutu,

että rohkeutemme ei käy ylimieliseksi.

"Ei mitään ilahduttavampaa, oi Zarathustra, kasva maan päällä kuin

korkea väkevä tahto: se on sen ihanin kasvi. Kokonainen maisema saa

virvoituksen yhdestä sellaisesta puusta.

"Pinjaa minä ajattelen, joka kasvaa sinun laillasi, oi Zarathustra:

pitkäksi, vaiteliaaksi, kovaksi, yksinäiseksi, jonka puu on parhainta

ja taipuvinta, ihanaksi, --

"-- mutta viimein väkevin vihrein oksin _omaa_ valtaansa tavoittaen,

väkeviä kysymyksiä kysyen tuulilta ja säiltä ja mikä ikinä on

kukkuloilla kotoista,

"-- väkevämmin vastaten, käskeväinen, voitollinen: oi ken ei tahtoisi

nousta korkeille vuorille nähdäkseen sellaisia puita?

"Sinun puustasi täällä, oi Zarathustra, saa synkkä, nurjaonninen

virvoituksen, sinun katseestasi käy epävakainenkin varmaksi ja

parantaa sydämensä.

"Ja totisesti, kohti sinun vuortasi ja puutasi kääntyy tänään moni

silmä; suuri kaipuu on aukaissut ne, ja moni oppi kysymään: ken on

Zarathustra?

"Ja kenen korvaan sinä kerran vuodatit laulusi ja hunajasi: kaikkien

kätkeytyneitten, yksineläjien, kaksineläjien, kaikki ne puhuivat

yhdellä erää sydämelleen:

"'Elääkö Zarathustra vielä? Ei kannata enää elää, kaikki on

yhtäläistä, kaikki on turhaa: tai -- meidän täytyy elää Zarathustran

kanssa!'

"'Miksi ei hän tule, joka niin kauan on julistanut tuloansa? Näin

kysyivät monet; nielaisiko yksinäisyys hänet! Vai menemmekö me hänen

tykönsä?

"Nyt tapahtuu, että yksinäisyys itse käy mureaksi ja murtuu, haudan

lailla, joka murtuu eikä voi kauemmin pitää enää kuolleitaan.

Kaikkialla näkee ylösnousseita.

"Nyt aallot nousevat ja nousevat vuoresi ympärillä, oi Zarathustra. Ja

kuinka korkea korkeutesi onkaan, monien täytyy sinun luoksesi ylös;

sinun venheesi ei ole enää kauan oleva kuivalla maalla.

"Ja että me epätoivoiset tulimme nyt sinun luolaasi emme enää ole

epätoivossa: tunnus- ja ennusmerkki se on vain siitä, että parempia

on matkalla sinun tykösi, --

"-- sillä hän itse on matkalla sinun tykösi, jumalan viimeinen jäännös

ihmisten joukossa, se on: kaikki suuren kaipuun, suuren iljetyksen,

suuren kyllästyksen ihmiset,

"-- kaikki, jotka eivät tahdo elää, elleivät jälleen opi _toivomaan_

-- elleivät opi sinulta, oi Zarathustra, _suurta_ toivetta!"

Näin puhui oikeanpuolinen kuningas ja tarttui Zarathustran

käteen, suudellakseen sitä; mutta Zarathustra ehkäisi hänen

kunnianosotuksensa ja peräytyi kauhuissaan, vaieten ja äkkiä

ikäänkuin paeten kaukaisiin etäisyyksiin. Mutta hetkisen kuluttua hän

jo oli jälleen vieraittensa luona, katseli heitä kirkkain, tutkivin

silmin ja puhui: