Silloin se puhui jälleen kuin kuiskaus minulle: "Hiljaisimmat
sanat ne ovat, jotka synnyttävät myrskyn. Ajatukset, jotka tulevat
kyyhkysjaloin, ohjaavat maailman.
"Oi Zarathustra, sinun tulee kulkea kuin sen varjona, jonka tulla
täytyy: niin sinä olet käskevä ja käskien edelläkäyvä." --
Ja minä vastasin: "Minä häpeän." Silloin se puhui jälleen ilman ääntä
minulle: "Sinun täytyy vielä tulla lapseksi ja vaille häpeää.
"Nuoruuden ylpeys on sinussa vielä, myöhään sinä olet tullut nuoreksi:
mutta ken lapseksi tahtoo tulla, hänen täytyy voittaa vielä
nuoruutensakin." --
Ja minä ajattelin kauan ja vapisin. Mutta viimein minä sanoin, kuten
ensin sanoin: "Minä en tahdo."
Silloin alkoi nauru kaikua minun ympärilläni. Voi, miten se nauru
raateli minun sisälmyksiäni ja viilsi auki sydämeni!
Ja viimeiseksi se puhui minulle: "Oi Zarathustra, sinun hedelmäsi
ovat kypsiä, mutta sinä et ole kypsä hedelmillesi!
"Niin sinun täytyy jälleen yksinäisyyteen: sillä sinun tulee tulla
vielä mureaksi." --
Ja jälleen se nauroi ja pakeni: silloin kävi ympärilläni hiljaiseksi
ikäänkuin hiljaisuus olisi ollut kaksinkertainen. Mutta minä makasin
maassa, ja hiki virtasi minun jäsenistäni.
-- Nyt te kuulitte kaikki, ja miksi minun täytyy takaisin
yksinäisyyteeni. Mistään minä en ole teiltä vaiennut, ystäväni.
Mutta tämänkin te kuulitte minusta, ken yhä vielä on kaikkein
äänettömin ihminen -- ja tahtoo olla se!
Oi ystäväni! Minulla olisi teille vielä jotakin sanottavaa, minulla
olisi teille vielä jotakin annettavaa! Miksi en sitä anna? Olenko
minä itara? --
Mutta kun Zarathustra oli puhunut nämä sanat, valtasi hänet tuskan
väkivaltaisuus ja jäähyväisten läheisyys ystävistään, niin että hän
itki ääneen; eikä yksikään ymmärtänyt lohduttaa häntä. Mutta yöllä
hän lähti yksin pois ja jätti ystävänsä.