Näin puhui Zarathustra.
Suurista tapauksista.
Meressä on saari -- lähellä Zarathustran autuaita saaria --,
jolla tulivuori alati suitsuaa; siitä kansa kertoo, ja etenkin
vanhat naiset kansan keskuudessa sanovat, että se on asetettu kuin
kallionlohkare Manalan portin edustalle: mutta itse tulivuoren läpi
kulkee kaita tie alaspäin, joka vie tuolle Manalan portille.
Siihen aikaan, kun Zarathustra oleskeli autuailla saarilla, tapahtui,
että eräs laiva laski ankkurin sen saaren luona, jolla tuo suitsuava
vuori on; ja sen miehistö nousi maihin kaniineja ampumaan. Mutta
puolenpäivän tienoissa, kun kapteeni ja hänen väkensä olivat jälleen
yhdessä, näkivät he äkkiä miehen tulevan halki ilman heitä kohti,
ja ääni sanoi selvästi: "on aika! On tärkin aika!" Ja kun olento
oli lähimpänä heitä mutta se lensi nopeasti kuin varjo siihen
suuntaan, missä tulivuori oli --, silloin he tunsivat suurimmaksi
hämmästykseksi, että se oli Zarathustra; sillä he olivat jo kaikki
nähneet hänet, lukuunottamatta itse kapteenia, ja he rakastivat häntä
kuten kansa rakastaa: niin että rakkautta ja arkuutta on yhtä paljon
yhdessä.
"Katsokaahan toki! sanoi vanha perämies, tuolla menee Zarathustra
helvettiin!" --
Samaan aikaan, kun nämä merimiehet laskivat maihin tulisaaren luona,
oli huhu liikkeellä, että Zarathustra oli kadoksissa; ja kun hänen
ystäviltään kysyttiin, kertoivat he, että hän yönaikaan oli astunut
laivaan sanomatta, minne hän aikoi matkustaa.
Näin syntyi levottomuus; mutta kolmen päivän päästä tuli tämän
levottomuuden lisäksi laivaväen kertomus ja nyt sanoi kaikki kansa,
että perkele on ottanut Zarathustran. Hänen oppilaansa nauroivat
kyllä tälle puheelle; ja vieläpä eräs heistä sanoi: "ennemmin minä
uskon, että Zarathustra on ottanut perkeleen." Mutta sielunsa
pohjasta he kaikki olivat huolestuneita ja täynnänsä kaipuuta:
niin oli heidän riemunsa suuri, kun Zarathustra viidentenä päivänä
ilmestyi heidän keskellensä.
Ja tämä on kertomus Zarathustran puhelusta tulikoiran kanssa:
"Maalla, sanoi hän, on iho; ja tässä ihossa on sairauksia. Yksi
näistä sairauksista esimerkiksi on nimeltään 'ihminen'.
"Ja eräs toinen näistä sairauksista on nimeltään 'tulikoira': _siitä_
ovat ihmiset kuvitelleet ja antaneet itselleen kuvitella paljon.
"Saadakseni selville tämän salaisuuden minä menin yli meren: ja minä
olen nähnyt totuuden alastomana, totisesti! paljainjaloin aina
kaulaan asti.
"Mikä tulikoirassa piilee, sen minä tiedän nyt; ja samoin kaikissa
niissä ulostus- ja mullistusperkeleissä, joita eivät ainoastaan
vanhat naiset pelkää.
"Ulos, tulikoira, syvyydestäsi! huusin minä, ja tunnusta, miten syvä
tuo syvyys on! Mistä se tulee, jota sinä puuskutat ylös?
"Sinä juot runsaasti merestä: sen ilmaisee sinun rutisuolainen
kaunopuheisuutesi! Tosiaan, ollaksesi syvyyden koira, otat sinä
ravintosi liian pinnalta!
"Korkeintaan maan vatsastapuhujana minä pidän sinua: ja alati,
kun olen kuullut mullistus- ja ulostusperkeleitten puhuvan, olen
havainnut ne sinun kaltaisiksesi: suolaisiksi, valhetteleviksi ja
löyhiksi.
"Te ymmärrätte mylviä ja tuhkalla pimentää! Te olette parhaita
suunpieksäjiä ja olette tarpeeksi oppineet taidon keittää liejun
kuumaksi.
"Missä te olette, siellä täytyy alati olla liejua läheisyydessä, ja
paljon sienimaista, onttoa, pakotettua: se tahtoo vapauteen.
"'Vapaus' mylvitte te kaikki kernaimmin: mutta minä olen kadottanut
uskon 'suuriin tapauksiin', niinpiankuin paljon mylvintää ja savua on
niiden ympärillä.
"Ja usko vain minua, ystävä Helvetinmelu! Suurimmat tapaukset, -- ne
eivät ole meidän äänekkäimpiä, vaan hiljaisimpia hetkiämme.
"Ei uuden melun keksijäin ympäri: uusien arvojen keksijäin ympäri
pyörii maailma: _kuulumattomasti_ se pyörii.
"Ja myönnä se vain! Vähän oli vain aina tapahtunut, kun sinun melusi
ja savusi hälveni pois. Mitä siitä, että jostakin kaupungista tuli
muumio ja että jokin kuvapatsas makaa liejussa!
"Ja tämän sanan minä sanon vielä kuvapatsaiden kukistajille. Suurin
hulluus on varmaan viskata suolaa mereen ja kuvapatsaita liejuun.
"Teidän ylenkatseenne liejussa makasi kuvapatsas: mutta se juuri on
teidän lakinne, että teille ylenkatseesta kasvaa jälleen elämä ja
elävä kauneus!
"Piirteet jumalallisempina se nousee nyt ylös ja
kärsivän-vietteleväisenä; ja totisesti! se on teitä vielä kiittävä
siitä, että te kukistitte sen, te kukistajat!
"Mutta tämän neuvon minä annan kuninkaille ja kirkoille ja kaikelle,
mikä vanhuudenheikkoa ja heikkohyveistä on, -- antakaa vain kukistaa
itsenne! Jotta te jälleen palaisitte elämään, ja teidän luoksenne --
hyve! --"
Näin minä puhuin tulikoiran edessä: silloin se keskeytti minut
muristen ja kysyi: "Kirkko? Mikä se sitten on?"
"Kirkko? vastasin minä, se on jonkunlainen valtio, vieläpä
valheellisin. Mutta vaikene, sinä teeskentelijäkoira! Sinä tunnet jo
kai parhaiten oman lajisi!
"Kuten sinä itse, on valtio teeskentelijäkoira; sinun laillasi se
puhuu mielellään savulla ja melulla, -- jotta se saisi sinun laillasi
uskotelluksi, että se puhuu olioiden vatsasta.
"Sillä se tahtoo ehdottomasti olla tärkein eläin maan päällä, tuo
valtio; ja niin siitä uskotaankin." --
Kun minä olin sanonut tämän, käyttäytyi tulikoira ikäänkuin se olisi
ollut mieletön kateudesta. "Mitä? huusi se, tärkein eläin maan
päällä? Ja niinkö uskotaankin? Ja niin paljon savua ja hirvittäviä
ääniä tuli sen kidasta, että minä uskoin sen tukehtuvan mieliharmista
ja kateudesta.
"Viimein se kävi levollisemmaksi ja sen puuskunta taukosi; mutta
niinpiankuin se vaikeni, sanoin minä nauraen:
"Sinä harmistut, tulikoira: siis olen sinun suhteesi oikeassa!
"Ja jotta nyt vielä jäisin olemaankin oikeassa, niin kuuntele eräästä
toisesta tulikoirasta: se todellakin puhuu maan sydämestä.
"Kultaa huokuu sen hengitys ja kultaista sadetta: niin tahtoo sen
sydän. Mitä on tuhka ja savu ja kuuma lieju sille!
"Nauru leijailee siitä kuin kirjava pilvi; nurja se on sinun korinaasi
ja puuskuttamistasi ja sisälmystesi raivoa kohtaan!
"Mutta kullan ja naurun -- sen se ottaa maan sydämestä: sillä, jotta
sen nyt tietäisit, -- _maan sydän on kullasta._"
Kun tulikoira kuuli tämän, ei se saattanut enää kauemmin kuunnella
minua. Häpeissään se pisti hännän koipiensä väliin, sanoi nolona vou!
vou! ja ryömi alas luolaansa. --
Näin kertoi Zarathustra. Mutta hänen oppilaansa kuuntelivat
häntä tuskin: niin suuri oli heidän halunsa saada kertoa hänelle
laivaväestä, kaniineista ja lentävästä miehestä. "Mitä minun tulee
ajatella siitä! sanoi Zarathustra. Olenko minä sitten kummitus?
"Mutta se on varmaan ollut minun varjoni. Te olette varmaan kuulleet
jo jotakin vaeltajasta ja hänen varjostaan?
"Mutta tämä on varmaa: minun täytyy pitää se lyhyempänä, -- muutoin se
turmelee minun maineeni."
Ja vielä kerran pudisti Zarathustra päätään ja ihmetteli. "Mitä minun
tulee ajatella siitä!" sanoi hän vielä kerran.
"Miksi sitten kummitus huusi: 'on aika! On tärkin aika!'
"_Mihin_ sitten on -- tärkin aika?" --
Näin puhui Zarathustra.
Tietäjä.
"-- ja minä näin suuren alakuloisuuden ihmiset valtaavan. Parhaimmat
väsyivät töihinsä.
"Levisi oppi, kulki usko sen rinnalla: 'kaikki on tyhjää, kaikki on
yhtäläistä, kaikki on ollutta!'
"Ja kaikilta kummuilta kaikui vastaan: 'kaikki on tyhjää, kaikki on
yhtäläistä, kaikki on ollutta!'
"Elon me kyllä korjasimme: mutta miksi meiltä kaikki hedelmät kävivät
mädiksi ja ruskeiksi? Mitä putosi viime yönä alas häijystä kuusta?
"Turhaa oli kaikki työ, myrkyksi muuttui meidän viinimme, paha katse
paahtoi meidän vainiomme ja sydämemme keltaisiksi.
"Kuiviksi me kävimme kaikki; ja jos tuli meihin tarttuu, niin me
pölyämme kuin tuhka: -- niin, itse tulenkin me olemme väsyttäneet.
"Kaikki kaivot meiltä kuivivat, merikin väistyi takaisin partailtaan.
Kaikki perustus tahtoo revetä, mutta syvyys ei tahdo niellä!
"'Oi, missä on enää meri, johon voisi hukkua': niin kaikuu meidän
valituksemme -- yli matalien lätäköiden.
"Totisesti, liian väsyneiksi me kävimme kuollaksemme; nyt me valvomme
vielä ja elämme yhä -- hautakammioissa!" --
Näin kuuli Zarathustra erään tietäjän puhuvan; ja hänen ennustuksensa
hiipi hänen sydämeensä ja muutti hänet. Murheellisena hän kulki
ympäri ja väsyneenä; ja hän tuli niiden kaltaiseksi, joista tietäjä
oli puhunut.
"Totisesti, niin hän sanoi oppilailleen, kauan ei kestä, ennenkuin
tuo pitkä hämäryys saapuu. Oi, miten minä olen pelastava tuleni sen
yli!
"Ettei se minulta tukahtuisi tässä alakuloisuudessa! Kaukaisempien
maailmojen valohan se on oleva ja vielä kaukaisintenkin öiden!"
Näin sydämessään huolestuneena kulki Zarathustra ympäri; ja kolmeen
päivään hän ei maistanut juomaa eikä ruokaa, ei saanut lepoa ja
kadotti puhelahjan. Viimein tapahtui, että hän vaipui syvään uneen.
Mutta hänen oppilaansa istuivat hänen ympärillään pitkät yöhetket ja
odottivat huolissaan, että hän heräisi ja jälleen puhuisi ja elpyisi
alakuloisuudestaan.
Mutta tämä on se puhe, jonka Zarathustra piti, kun hän heräsi; mutta
hänen äänensä kaikui hänen oppilailleen kuin kaukaisesta etäisyydestä:
"Kuulkaa, minkä unen minä näin, ystävät, ja auttakaa minua
selittämään sen tarkoitus!
"Arvoitus se on minulle vielä, tuo uni; sen tarkoitus on kätkettynä
siihen ja vangittuna eikä lennä vielä sen yli vapain siivin.
"Kaikesta elämästä minä olin luopunut, niin minä uneksin. Yö- ja
haudanvartiaksi minä olin tullut, tuolla kuoleman yksinäisessä
vuorilinnassa.
"Tuolla ylhäällä minä vartioin hänen arkkujaan: täynnä olivat kumeat
holvit sellaisia voitonmerkkejä. Lasisista arkuista katseli minua
voitettu elämä.
"Tomuisten iankaikkisuuksien hajua minä hengitin: helteisenä ja
tomuisena oli minun sieluni. Ja kenpä siellä olisi voinut sieluaan
tuulettaa!
"Sydänyön kirkkaus ympäröi alati minua, yksinäisyys oli kyyryssä sen
vieressä; ja, kolmanneksi, korahteleva kuolonhiljaisuus, ystävistäni
huonoin.
"Avaimia minulla oli, kaikkein ruosteisimpia avaimia; ja niillä minä
osasin avata kaikkein narisevimman portin.
"Kuten ankaran vihainen vaakkuminen lensi ääni läpi pitkien käytävien,
kun portinpuoliskot liikahtivat: tyytymättömänä kirkui tuo lintu,
vastahakoisesti se tahtoi tulla herätetyksi.
"Mutta vieläkin hirvittävämpää ja sydäntäahdistavampaa oli se, kun se
jälleen vaikeni ja ylt'ympäri oli hiljaista, ja minä istuin yksin
tuossa kavalassa äänettömyydessä.
"Niin kului aika ja hiipi pois luotani, jos enää aikaa oli: mitä minä
siitä tiedän! Mutta viimein tapahtui se, mikä minut herätti.
"Kolme kertaa kumahti isku porttia vasten kuin ukkonen, kolme kertaa
kaikuivat ja ulvoivat holvit vastaan: silloin minä läksin portille.
"Alpa! huusin minä, ken kantaa tuhkansa vuorille? Alpa! Alpa! Ken
kantaa tuhkansa vuorille?
"Ja minä kiersin avainta ja työnsin porttia ja ponnistin voimiani.
Mutta se ei auennut sormenleveyttäkään:
"Silloin kohiseva tuulenpuuska tempasi portinpuoliskot erilleen:
viheltäen, jyristen ja vihloen se viskasi minulle mustan arkun:
"Ja kohisten ja viheltäen ja jyristen halkesi arkku ja syöksi ulos
monta tuhatta naurua.
"Ja tuhannessa lasten, enkelien, pöllöjen, narrien ja lastenkokoisten
perhosten haamussa se nauroi ja ilkkui ja kohisi minua vastaan.
"Hirveästi minä peljästyin siitä: se viskasi minut maahan. Ja minä
huusin kauhusta, kuten en milloinkaan ole huutanut.
"Mutta minun oma huutoni herätti minut: -- ja minä tulin
tuntoihini." --
Näin kertoi Zarathustra unensa ja vaikeni sitten: sillä hän ei
tiennyt vielä selitystä uneensa. Mutta se oppilas, joka oli hänelle
rakkain, nousi nopeasti, tarttui Zarathustran käteen ja puhui:
"Sinun oma elämäsi selittää meille tämän unen, oi Zarathustra!
"Etkö sinä itse ole se kimakasti viheltävä tuuli, joka tempaa kuoleman
linnan portit auki?
"Etkö sinä itse ole arkku, joka on täynnä kirjavia häijyyksiä ja
elämän enkeli-irvinaamoja?
"Totisesti, kuten tuhatkertainen lapsennauru saapuu Zarathustra
kaikkiin kuolinkammioihin, nauraen noille yö- ja haudanvartioille ja
sille, ken vain kolkkoja avaimia kalistelee.
"Kauhistuttava ja kumoonviskaava sinä olet heidät naurullasi;
voimattomuus ja herääminen on todistava sinun valtaasi heidän
ylitsensä.
"Ja silloinkin, kun tuo pitkä hämäryys saapuu ja kuolonväsymys, et
sinä ole astuva alas meidän taivaaltamme, sinä elämän puoltaja!
"Uusia tähtiä sinä näytit meille ja uusia yöihanuuksia; totisesti,
itse naurun sinä levitit meidän yllemme kuin kirjavan teltan.
"Nyt on lapsennauru alati kumpuava ruumisarkuista; nyt on väkevä tuuli
alati puhaltava yli kuolonväsymyksen: siitä sinä olet itse meille
takuuna ja tietäjänä!
"Totisesti, _itse niinä sinä olet uneksinut olevasi,_ vihollisinasi:
se oli sinun pahin unesi!
"Mutta kuten sinä heräsit heidän luotaan ja tulit tuntoihisi, niin
he itse tulevat heräämään pois omasta itsestään -- ja tulevat sinun
luoksesi!" --
Niin puhui oppilas; ja kaikki toiset tungeskelivat nyt Zarathustran
ympärillä ja tarttuivat hänen käsiinsä ja tahtoivat saada hänet
jättämään vuoteen ja alakuloisuuden ja palaamaan heidän luokseen.
Mutta Zarathustra istui suorana vuoteellaan, ja katse outona.
Kuten se, joka palaa kotiin pitkän poissaolon jälkeen, katseli hän
oppilaitaan ja tutki heidän kasvojaan; eikä hän vielä tuntenut heitä.
Mutta kun he nostivat hänet ylös ja asettivat hänet jaloilleen,
katso, silloin hänen silmänsä muuttui yht'äkkiä; hän ymmärsi kaiken,
mitä oli tapahtunut, siveli partaansa ja sanoi voimakkaalla äänellä:
"No niin! Sillä on nyt aikansa; mutta pitäkää huoli siitä, oppilaani,
että me saamme hyvän aterian, ja pian. Näin minä aion tehdä
parannusta huonoista unista!
"Mutta tietäjän tulee syödä ja juoda minun rinnallani: ja totisesti,
minä tahdon vielä näyttää hänelle merenkin, johon hän voi hukkua!" --
Näin puhui Zarathustra. Mutta sitten hän katseli kauan sitä oppilasta
kasvoihin, joka oli selittänyt unen, ja pudisti samalla päätänsä. --
Lunastuksesta.
Kun Zarathustra kulki eräänä päivänä yli suuren sillan, ympäröivät
raajarikot ja kerjäläiset hänet, ja eräs kyttyräselkäinen puhui
hänelle näin:
"Katso, Zarathustra! Kansakin oppii sinulta ja rupeaa uskomaan sinun
oppiisi: mutta jotta se kokonaan sinua uskoisi, siihen tarvitaan
vielä yhtä -- sinun täytyy saada meidät raajarikotkin uskomaan! Tässä
sinulla on nyt ihana valikoima ja totisesti, tilaisuus käydä enempään
kuin yhteen hiuspalmikkoon! Sokeat sinä osaat parantaa ja rammat
tehdä käyviksi; ja siltä, jolla on liian paljon takapuolellaan,
voisit kai ottaa hiukan pois: -- se olisi, tarkoitan minä, oikea tapa
saada raajarikot uskomaan Zarathustraan!"
Mutta Zarathustra vastasi näin sille, joka oli puhunut: "Jos
kyttyräselkäiseltä ottaa pois hänen kyttyränsä, niin ottaa häneltä
pois hänen henkensä, -- näin opettaa kansa. Ja jos sokealle antaa
hänen silmänsä, niin hän näkee liian monta kurjaa asiaa maan päällä:
niin että hän kiroaa sitä, joka hänet paransi. Mutta ken ramman tekee
käyväksi, hän tekee hänelle suurimman vahingon: sillä tuskin hän osaa
kävellä, ennenkuin hänen paheensa kiidättävät hänet mukanaan -- näin
opettaa kansa raajarikoista. Ja miksi ei Zarathustra ottaisi oppia
kansalta, kun kansa oppii Zarathustralta?
"Mutta tämä on vähäpätöisintä, sittenkuin tulin ihmisten joukkoon,
että minä näen: tältä puuttuu silmä ja tuolta korva ja kolmannelta
jalka, ja toisia on olemassa, jotka ovat kadottaneet kielen tai nenän
tai pään.
"Minä näen ja näin kehnompaa ja paljon niin innoittavaa, etten
tahtoisi kaikesta puhua, enkä muutamista edes vaieta: nimittäin
ihmisiä, joilta puuttui kaikkea, paitsi että heillä yhtä on liian
paljon, -- ihmisiä, jotka eivät ole mitään muuta kuin suuri silmä tai
suuri suuri suu tai suuri vatsa tai joku muu suuri -- päinvastaisiksi
raajarikoiksi minä kutsun niitä.
"Ja kun minä tulin yksinäisyydestäni ja kuljin ensi kerran tämän
sillan yli: silloin minä en uskonut silmiäni ja katsoin, katsoin
vielä kerran, ja sanoin viimein: 'se on korva! Korva niin suuri kuin
ihminen!' Ja minä katselin vielä paremmin: ja tosiaan, korvan alla
liikkui vielä jotakin, joka oli viheliäisen pieni ja köyhä ja hoikka.
Ja totisesti, tuo suunnaton korva oli kiinni ohuessa varressa, --
mutta tuo varsi oli ihminen! Kenellä oli silmänsä edessä lasi,
saattoi huomata vielä pienet kateelliset kasvot; vieläpä senkin, että
pieni pöyhkeä sielu heilui varressa. Mutta kansa sanoi minulle, että
tuo suuri korva ei ollut ainoastaan ihminen, vaan suuri ihminen,
nero. Mutta minä en ole milloinkaan uskonut kansaa, kun se on puhunut
suurista ihmisistä, -- ja pysyin uskossani, että se oli päinvastainen
raajarikko, jolla oli kaikkea liian vähän ja yhtä liian paljon."
Kun Zarathustra oli puhunut kyttyräselkäiselle näin ja niille, joiden
puhetorvi ja puoltaja tämä oli, kääntyi hän syvällä mielipahalla
oppilaittensa puoleen ja sanoi:
"Totisesti, ystäväni, minä kuljen ihmisten joukossa kuin
ihmissirpaleitten ja raajojen joukossa!
"Tämä on minun silmälleni hirveätä, että minä näen ihmiset
pirstaleiksi lyötyinä ja hajoitettuna kuin taisto- ja
teurastustantereella.
"Ja jos minun silmäni pakenee nykyisyydestä menneisyyteen: niin se
näkee alati samaa: sirpaleita ja raajoja ja kauhistuttavia sattumia
-- mutta ei yhtään ihmisiä!
"Nykyisyys ja menneisyys maan päällä -- oi, ystäväni -- se on minulle
sietämättömintä; enkä minä voisi elää, ellen minä vielä olisi senkin
tietäjä, mitä täytyy tulla.
"Tietäjä, tahtoja, luova, tulevaisuus itse ja silta tulevaisuuteen --
ja oi, itsekin vielä kuin raajarikko tällä sillalla: kaikkea tätä on
Zarathustra.
"Ja tekin olette usein kysyneet itseltänne: 'kuka on Zarathustra
meille? Mikä hänen nimensä on meille oleva?' ja kuten minä itse
vastasitte te kysymyksillä itsellenne.
"Onko hän lupaavainen? Vai täyttäjä? Valloittavainen? Vai perijä?
Syksy? Vai aurankärki? Lääkäri? Vai terveeksitullut?
"Onko hän runoilija? Vai totuuttarakastavainen? Vapauttaja? Vai
kesyttäjä? Hyvä? Vai paha?
"Minä vaellan ihmisten joukossa kuin tulevaisuuden sirpaleitten
joukossa: sen tulevaisuuden, jonka minä näen!
"Ja tämä on koko minun haluni ja harrastukseni, että minä yhdeksi
runoilisin ja yhdistäisin, mikä on sirpaletta ja arvoitusta ja
kauhistuttavaa sattumaa.
"Ja miten minä sietäisin sen, että olen ihminen, ellei ihminen olisi
myös runoilija ja arvoitusten arvaaja ja lunastaja sattumasta!
"Lunastaa menneet ja luoda kaikki 'Oli' uudeksi. 'Niin minä tahtoisin
sen olemaan!' -- se vasta on minulle lunastusta!
"Tahto -- se on vapauttajan ja ilontuojan nimi: niin minä olen
opettanut teille, ystäväni! Mutta oppikaa nyt tämä lisäksi: tahto
itse on vielä vanki.
"Tahtominen vapauttaa: mutta mikä on sen nimi, joka pitää vielä
vapauttajankin kahleissa?
"'Oli': se on tahdon hammastenkiristyksen ja yksinäisimmän murheen
nimi. Voimattomana sitä vastaan, mikä on tehty, -- on se kaiken
menneisyyden häijy katselija.
"Takaisin ei tahto voi tahtoa; että se ei voi murtaa aikaa ja ajan
himoa, -- se on tahdon yksinäisin murhe.
"Tahtominen vapauttaa: mitä miettii itse tahto itselleen, jotta se
pääsisi vapaaksi murheestaan ja pilkkaisi vankilaansa?
"Oi, narriksi tulee jokainen vanki! Narrimaisesti lunastaa itsensä
vangittu tahtokin.
"Että aika ei kulje taaksepäin, se on sen mielikarvaus; 'mikä on
ollut' -- se on sen kiven nimi, jota se ei voi vierittää.
"Ja niin se vierittää kiviä mielikarvaudesta ja alakuloisuudesta
ja harjoittaa kostoa sitä kohtaan, joka ei tunne suuttumusta ja
alakuloisuutta kuten se.
"Näin on tahdosta, vapauttajasta, tullut ilkityöntekijä: ja kaikelle,
mikä voi kärsiä, kostaa se senvuoksi, ettei se voi kulkea taaksepäin.
"Tämä, niin tämä yksin on juuri _kostoa_: tahdon vastenmielisyys aikaa
ja sen menneisyyttä kohtaan.
"Totisesti, suuri narrimaisuus on meidän tahdossamme; ja kiroukseksi
kaikelle inhimilliselle se tuli, että tämä narrimaisuus oppi hengen!
"_Koston henki:_ ystäväni, se oli tähän saakka ihmisten parhain
ajatteleminen; ja missä kärsimystä oli, siellä oli aina oleva
rangaistusta.
"Sillä 'rangaistukseksi' kutsuu kosto itse itseään: valhesanalla se
teeskentelee itselleen hyvän omantunnon.
"Ja koska itse tahtomisessa on kärsimystä, siksi että se ei voi
tahtoa takaisin, -- siis olisi tahtominen itse ja kaikki elämä --
rangaistusta!
"Ja nyt vyöryi pilvi toisensa jälkeen hengen yli: kunnes hulluus
viimein saarnasi: 'Kaikki hukkuu, siksi kaikki ansaitsee vain hukkua!'
"'Ja tämä on oikeamielisyyttä, tämä ajan laki, että sen täytyy syödä
omat lapsensa': näin saarnasi hulluus.
"'Siveellisesti ovat oliot järjestetyt oikeuden ja rangaistuksen
mukaan. Oi, missä on lunastus olioiden virrasta ja rangaistuksen
olemassaolosta?' Näin saarnasi hulluus.
"'Voiko olla olemassa lunastusta, jos on olemassa iankaikkinen oikeus?
Oi, vierittämätön on kivi 'Oli': iankaikkisia täytyy myöskin kaikkien
rangaistusten olla!' Näin saarnasi hulluus.
"Mitään tekoa ei voi tehdä tekemättömäksi: miten se voitaisiin
rangaistuksen kautta tehdä tekemättömäksi! Tämä, tämä on iankaikkista
rangaistuksen 'olemassaolossa', että olemassaolon täytyy
iankaikkisesti jälleen olla teko ja syyllisyys!
"Paitsi sitten jos tahto vihdoin lunastaisi itsensä ja tahtominen
muuttuisi ei-tahtomiseksi --: mutta te tunnette, veljeni, tuon
hulluuden tarulaulun!
"Pois minä vein teidät näistä tarulauluista, kun minä opetin teille:
'tahto on luova.'
"Kaikki 'Oli' on sirpaletta, arvoitusta, kauhistuttavaa sattumaa --
kunnes luova tahto sanoo siihen: 'mutta niin minä tahtoisin!'
-- kunnes luova tahto sanoo siihen: 'mutta niin minä tahdon! Niin
minä olen tahtova!'
"Mutta puhuiko se jo niin? Ja milloinka se tapahtuu? Onko tahto
riisuttu jo oman hulluutensa valjaista?
"Onko tahto tullut jo itselleen lunastajaksi ja ilontuojaksi? Onko se
unhoittanut koston hengen ja kaiken hammastenkiristyksen?
"Ja ken opetti sille sovituksen ajan kanssa, ja korkeamman kuin kaikki
sovitus on?
"Korkeampaa kuin kaikki sovitus täytyy sen tahdon tahtoa, joka on
tahto valtaan --: mutta miten tämä on tapahtuva? ken opettaa sille
vielä takaisintahtomisenkin?"
-- Mutta tässä kohdassa puhetta tapahtui, että Zarathustra äkkiä
keskeytti ja oli aivan sellaisen näköinen, joka äärimmilleen
kauhistuu. Silmä kauhistuneena hän katseli oppilaitaan;
hänen silmänsä lävisti kuin nuolilla heidän ajatuksensa ja
sala-ajatuksensa. Mutta hetkisen kuluttua hän nauroi jo jälleen ja
sanoi sävyisästi:
"Vaikeata on elää ihmisten joukossa, siksi että vaikeneminen on niin
vaikeata. Etenkin puheliaalle." --
Näin puhui Zarathustra. Mutta kyttyräselkäinen oli kuunnellut hänen
puheensa ja peittänyt sen kestäessä kasvonsa; mutta kun hän kuuli
Zarathustran nauravan, nosti hän uteliaasti katseensa ja sanoi
hitaasti:
"Mutta miksi Zarathustra puhuu toisin meille kuin oppilailleen?"
Zarathustra vastasi: "Mitä ihmettelemistä siinä on! Kyttyräselkäisten
kanssa tulee puhua kyttyräselkäisesti!"
"Hyvä, sanoi kyttyräselkäinen; ja koulupoikien kanssa tulee
jaaritella koulusta.
"Mutta miksi Zarathustra puhuu toisin koulupojilleen -- kuin
itselleen?" --
Ihmisviisaudesta.
Ei korkeus: jyrkänne on hirvittävä!
Jyrkänne, missä katse syöksyy alas ja käsi tavoittaa ylös. Siellä
sydäntä pyörryttää kaksinkertaisen tahtonsa takia.
Oi, ystävät, oletteko tekin arvanneet minun sydämeni kaksinkertaisen
tahdon?
Se, se on minun jyrkänteeni ja vaarani, että minun katseeni syöksyy
korkeuteen, ja että minun käteni nojautuu ja nojaa -- syvyyteen!
Ihmisiin takertuu minun tahtoni, kahleilla minä sidon itseni
ihmisiin, koska se tempaa minut ylös yli-ihmiseen: sillä sinne tahtoo
minun toinen tahtoni.
Ja _siksi_ minä elän sokeana ihmisten joukossa, ikäänkuin en tuntisi
heitä: jotta minun käteni ei kokonaan kadottaisi uskoansa tukeen.
Minä en tunne teitä, ihmiset! tämä pimeys ja lohdutus on usein
ympärilleni levitettynä.
Minä istun portilla jokaisen veijarin varalla ja kysyn: kuka tahtoo
pettää minut?
Tämä on minun ensimäinen ihmisviisauteni, että minä annan pettää
itseäni, jotta minun ei tarvitsisi kavahtaa itseäni pettäjistä.
Oi, jos minä kavahtaisin itseäni ihmisistä: miten ihminen voisi olla
minun palloni ankkurina! Liian helposti se tempaisi minut ylös ja
pois!
Tämä kaitselmus on minun kohtaloni yllä, että minun täytyy olla ilman
varovaisuutta.
Ja ken ihmisten keskuudessa ei tahdo nääntyä janoon, hänen täytyy
oppia juomaan kaikista laseista; ja ken ihmisten joukossa tahtoo
pysyä puhtaana, hänen täytyy ymmärtää pestä itsensä likaisellakin
vedellä.
Ja näin minä puhuin usein itselleni lohdutukseksi: "No niin! Hyvä!
Vanha sydän! Onnettomuus epäonnistui sinulta: nauti sitä -- onnenasi!"
Mutta tämä on minun toinen ihmisviisauteni: minä säästän
_turhamielisiä_ enemmän kuin ylpeitä.
Eikö loukattu turhamaisuus ole kaikkien murhenäytelmien äiti? Mutta
missä ylpeyttä loukataan, siellä kasvaa varmaan jotakin vielä
parempaa kuin ylpeys on.
Jotta elämä olisi hyvää katsella, täytyy sen näytelmä tulla hyvin
näytellyksi: mutta siihen tarvitaan hyviä näyttelijöitä.
Hyviksi näyttelijöiksi minä huomasin kaikki turhamieliset: he
näyttelevät ja tahtovat, että heitä kernaasti katsellaan, -- koko
heidän henkensä on tässä tahdossa.
He näyttelevät itseään, he sepittävät itseään; heidän läheisyydessään
minä rakastan katsella elämää, -- se parantaa alakuloisuudesta.
Siksi minä säästän turhamielisiä, koska he ovat minun alakuloisuuteni
lääkäreitä ja pitävät minua kiinni ihmisessä kuin näytelmässä.
Ja sitten: ken mittaa turhamielisessä hänen kainoutensa koko
syvyyden! Minä olen hänelle suopea ja säälin häntä hänen kainoutensa
takia.
Teiltä hän tahtoo oppia uskonsa itseensä; hän ravitsee itsensä teidän
katseistanne, hän syö ylistyksen teidän käsistänne.
Teidän valheennekin hän uskoo, kun te valhettelette hänestä hyvää;
sillä syvimmästään hänen sydämensä huokaa: "mitä minä olen!"
Ja jos oikea hyve on se, joka ei tiedä itsestään: no niin,
turhamielinen ei tiedä kainoudestaan! --
Mutta tämä on minun kolmas ihmisviisauteni, että minä en anna teidän
pelkonne turmella minulta pahan näköä.
Minä olen onnellinen katsellessani niitä ihmeitä, jotka kuuma aurinko
on synnyttänyt: tiikereitä ja palmuja ja kalkkarokäärmeitä.
Ihmistenkin joukossa on kuuman auringon ihania sikiöitä ja paljon
pahuuden ihmettä.
Totta on, kuten teidän viisaimpanne eivät näyttäneet minusta erittäin
viisailta: samoin minä huomasin ettei ihmisten pahuus ollut maineensa
veroinen.
Ja usein minä kysyin päätäni pudistaen: Miksi vielä kalista, te
kalkkarokäärmeet?
Totisesti, pahallekin on vielä olemassa tulevaisuus! Ja kuuminta
etelää ei ole vielä löydetty ihmisille.
Miten monta kutsutaan nyt hirveimmäksi pahaksi, joka on kuitenkin
vain kaksitoista jalkaa leveä ja kolme kuuta pitkä. Mutta kerran on
maailmaan tuleva suurempia lohikäärmeitä.
Sillä jotta yli-ihmiseltä ei puuttuisi lohikäärmettään,
ylilohikäärmettä, joka on hänen arvoisensa: siksi tulee monen kuuman
auringon vielä paahtaa kosteille aarniometsille!
Teidän villikissoistanne täytyy ensin tulla tiikereitä ja teidän
myrkkykonnistanne krokotiilejä: sillä hyvällä metsästäjällä tulee
olla hyvää metsänriistaa!
Ja totisesti, te hyvät ja vanhurskaat! Teissä on paljon naurettavaa
ja etenkin teidän pelkonne sitä kohtaan, jonka nimi tähän saakka oli
"Perkele"!
Niin kaukana te olette sieluinenne suuresta, että yli-ihminen olisi
teille _hirvittävä_ hyvyydessään!
Ja te viisaat ja tietävät, te pakenisitte sitä viisauden
auringonpaahdetta, jossa yli-ihminen riemulla alastomuuttansa kylpee!
Te korkeimmat ihmiset, jotka silmäni kohtasi! Tämä on minun epäilyni
teitä kohtaan ja minun salainen nauruni: minä arvaan, että te
kutsuisitte minun yli-ihmistäni -- perkeleeksi!
Oi, minä väsyin näihin korkeimpiin ja parhaimpiin: heidän
"korkeudestaan" minä kaipasin ylös, ulos, pois yli-ihmiseen!
Kauhu valtasi minut, kun minä näin nämä parhaimmat alastomina:
silloin minulle kasvoi siivet liitääkseni pois kaukaisiin
tulevaisuuksiin.
Kaukaisempiin tulevaisuuksiin, eteläisempään etelään kuin yksikään
kuvienluoja on uneksinut: sinne, missä jumalat häpeävät kaikkia
vaatteita!
Mutta valhepuvussa minä tahdon nähdä teidät, te lähimmäiset
ja kanssaihmiset, ja hyvin koristeltuina ja turhamielisinä ja
arvokkaina, "hyvinä ja vanhurskaina".
Ja valhepuvussa minä tahdon itse istua teidän joukossanne, -- että
minä _en tuntisi_ teitä enkä itseäni: tämä nimittäin on minun
viimeinen ihmisviisauteni. --
Näin puhui Zarathustra.
Hiljaisin hetki.
Mitä minulle tapahtui, ystäväni? Te näette minut huolestuneena,
karkoitettuna, vastahakoisen-kuuliaisena, valmiina lähtemään -- oi,
lähtemään teidän luotanne!
Niin, vielä kerran Zarathustran täytyy yksinäisyyteensä: mutta
haluttomana menee karhu tällä kertaa luolaansa!
Mitä minulle tapahtui? Kuka tämän käski? -- Oi, minun suuttunut
valtiattareni tahtoo niin, se puhui minulle; enkö minä ole jo kerran
sanonut teille sen nimeä?
Eilen iltapuolella puhui minulle minun _hiljaisin hetkeni:_ se on
minun hirvittävän valtiattareni nimi.
Ja sitten se tapahtui, -- sillä minun täytyy sanoa teille kaikki,
jotta teidän sydämenne ei kovenisi minua kohtaan, kun minä äkkiä
lähden pois!