Näin puhui Zarathustra.
Vapaasta kuolemasta.
Monet kuolevat liian myöhään, ja muutamat kuolevat liian varhain.
Outona kaikuu vielä oppi: "kuole oikeaan aikaan!" Kuole oikeaan
aikaan: näin opettaa Zarathustra. Totta on, ken ei milloinkaan elä
oikeaan aikaan, kuinka hän voisi koskaan kuolla oikeaan aikaan?
Kunpa hän ei olisi milloinkaan syntynyt! -- Tämän neuvon minä annan
tarpeettomille.
Mutta nuo tarpeettomatkin tekevät vielä kuolemastaan tärkeän asian,
ja tyhjinkin pähkinä tahtoo vielä tulla särjetyksi.
Tärkeältä kannalta ottavat kaikki eron elämästä: mutta vielä ei
kuolema ole mikään juhla. Vielä eivät ihmiset ole oppineet, miten
ihanimpia juhlia vietetään.
Täydelliseksi tekevän kuoleman minä näytän teille, kuoleman, joka
tulee odaksi ja lupaukseksi eläville.
Kuolemansa kuolee täydelliseksitekijä voitollisena, toivovien ja
lupaavien ympäröimänä.
Näin tulisi oppia kuolemaan, eikä olisi oleva yhtään juhlaa, missä ei
sellainen kuoleva pyhittäisi elävien vannomisia.
Sellainen kuolema on paras; mutta toinen on: kuolla taistelussa ja
tuhlata suuri sielu.
Mutta taisteleva vihaa yhtä paljon kuin voittaja teidän irvistävää
kuolemaanne, joka hiipii esiin kuin varas -- ja saapuu kuitenkin
herrana.
Omaa kuolemaani minä ylistän teille, vapaata kuolemaa, joka saapuu
koska minä tahdon.
Ja milloinka minun tulee tahtoa? -- Kenellä on päämaali ja
perillinen, hän tahtoo kuolemaa oikeaan aikaan päämaalin ja
perillisen vuoksi.
Ja kunnioituksesta päämaalia ja perillistä kohtaan ei hän tule
koskaan enää ripustamaan kuihtuneita seppeleitä elämän pyhäkköön.
Totisesti, minä en tahdo olla köydenpunojain kaltainen: he punovat
säikeitään pitkälle ja kulkevat silloin itse aina takaperin.
Moni tulee myös liian vanhaksi totuuksilleen ja voitoilleen;
hampaattomalla suulla ei ole enää oikeutta jokaiseen totuuteen.
Ja jokainen, joka tahtoo saada mainetta, sanokoon ajoissa jäähyväiset
kunnialle ja harjoittakoon vaikeata taitoa -- lähteä oikeaan aikaan.
Täytyy lakata antamasta syödä itseään, silloinkuin parhaimmalta
maistuu: sen tietävät ne, jotka tahtovat, että heitä kauan
rakastetaan.
Happamia omenia on tosin olemassa, joiden kohtalo tahtoo, että ne
odottavat syksyn viimeiseen päivään: ja samassa ne tulevat kypsiksi,
keltaisiksi ja kurttuisiksi.
Toisilla vanhenee ensin sydän ja toisilla henki. Ja muutamat ovat
vanhuksia nuoruudessa: mutta myöhään nuori pysyy kauan nuorena.
Monelle elämä epäonnistuu: myrkkymato kalvaa hänen sydäntään. Niinpä
hän katsokoon, että kuolema onnistuu hänelle sitä paremmin.
Moni ei tule milloinkaan suloiseksi, hän käy rumaksi jo kesällä.
Pelkuruus se on, joka pitää häntä kiinni oksassaan.
Aivan liian monet ovat ne, jotka elävät, ja liian kauan ne riippuvat
oksissaan. Kunpa tulisi myrsky, joka ravistaisi kaiken tuon mädän ja
madonsyömän puusta!
Kunpa saapuisi _äkillisen_ kuoleman saarnaajia! Ne olisivat oikeita
myrskyjä ja ravistajia elämänpuissa! Mutta minä kuulen saarnattavan
vitkallista kuolemaa ja kärsivällisyyttä kaikkea "maallista" kohtaan.
Oi, te saarnaatte kärsivällisyyttä maallista kohtaan? Tämä maallinen
se on, joka on liian kärsivällinen teitä kohtaan, te herjaajat!
Totisesti, liian varhain kuoli tuo heprealainen, jota vitkallisen
kuoleman saarnaajat kunnioittavat: ja monen turmioksi sitten tuli se,
että hän kuoli liian varhain.
Hän tunsi vasta ainoastaan heprealaisen kyyneleet ja alakuloisuuden,
sekä hyvien ja vanhurskaiden vihan, heprealainen Jesus: silloin hänet
valtasi kuolemankaipuu. Kunpa hän olisi jäänyt korpeen, kauaksi
hyvistä ja vanhurskaista! Ehkä hän olisi oppinut elämään ja oppinut
rakastamaan maata -- ja nauruakin!
Uskokaa minua, veljeni! Hän kuoli liian varhain; hän olisi itse
peruuttanut oppinsa, jos hän olisi tullut minun ikääni! Kyllin jalo
hän oli peruuttamaan!
Mutta kypsymätön hän oli vielä. Kypsymättömästi nuorukainen rakastaa
ja kypsymättömästi hän myös vihaa ihmistä ja maata. Sidotut ja
raskaat ovat hänelle vielä luontonsa laatu ja hengensiivet.
Mutta miehessä on enemmän lasta kuin nuorukaisessa, ja vähemmin
alakuloisuutta: paremmin hän ymmärtää kuolemaa ja elämää.
Vapaa kuolemaan ja vapaa kuolemassa, pyhä kieltäjä, kun ei ole enää
aikaa myöntämiseen: näin hän ymmärtää kuolemaa ja elämää.
Että teidän kuolemanne ei olisi ihmisen ja maan solvaamista,
ystäväni: sitä minä rukoilen itselleni teidän sielujenne hunajasta.
Teidän kuollessanne on teidän henkenne ja hyveenne hehkuva vielä kuin
iltarusko yli maan: muutoin on teidän kuolemanne onnistunut teille
huonosti.
Näin minä tahdon itse kuolla, jotta te, ystävät, minun takiani
rakastaisitte enemmän maata; ja maaksi tahdon minä jälleen tulla,
jotta minulla olisi rauha siinä, joka minut synnytti.
Totisesti, päämaali oli Zarathustralla, hän viskasi pallonsa: nyt
olette te, ystävät, minun päämaalini perillisiä, teille minä viskaan
kultaisen pallon.
Kaikista mieluimmin näen teidän, ystäväni, viskaavan tätä kultaista
palloa! Senvuoksi minä viivyn vielä hetkisen maailmassa: suokaa se
minulle anteeksi! --
Näin puhui Zarathustra.
Lahjoittavasta hyveestä.
1.
Kun Zarathustra oli sanonut jäähyväiset sille kaupungille, johon
hänen sydämensä oli kiintynyt ja jonka nimi on "Kirjava lehmä" --
seurasivat häntä monet, jotka kutsuivat itseään hänen oppilaiksensa,
ja saattoivat häntä. Näin he joutuivat tienhaaraan: silloin
Zarathustra sanoi heille, että hän tahtoi nyt kulkea yksin, sillä
hän oli yksinkulkemisen ystävä. Mutta hänen oppilaansa ojensivat
hänelle jäähyväisiksi sauvan, jonka kultaisessa kädensijassa käärme
oli kiemurassa auringon ympärillä. Zarathustra iloitsi sauvasta ja
nojautui sitä vasten; sitten hän puhui oppilailleen näin:
Sanokaa minulle: miten tuli kulta korkeimpaan arvoon? Senvuoksi, että
se on harvinainen ja hyödytön ja hohtava ja lempeäloistoinen; se
lahjoittaa alati itsensä.
Ainoastaan korkeimman hyveen kuvana tuli kulta korkeimpaan arvoon.
Kuten kulta säteilee lahjoittavan katse. Kullan-loisto solmii rauhan
kuun ja auringon välille.
Harvinainen on korkein hyve ja hyödytön, hohtava se on ja
lempeäloistoinen. Lahjoittava hyve on korkein hyve.
Totisesti, minä ymmärrän teidät hyvin, oppilaani: te pyritte, kuten
minäkin, lahjoittavaan hyveeseen. Mitä teillä olisi yhteistä kissojen
ja susien kanssa?
Tämä on teidän janonne, tulla itse uhreiksi ja lahjoiksi: ja siksi te
janootte koota kaikki rikkaudet sieluunne.
Kyllästymättömänä teidän sielunne halaa aarteita ja koruja, koska
teidän hyveenne on kyllästymätön lahjoittamishalussa.
Te pakotatte kaikki kappaleet luoksenne ja itseenne, jotta ne
virtaisivat teidän kaivostanne takaisin rakkautenne lahjoina.
Totisesti, kaikkien arvojen ryöstäjäksi täytyy sellaisen lahjoittavan
rakkauden tulla; mutta eheäksi ja pyhäksi minä kutsun tätä
itsekkäisyyttä. --
Toinen itsekkäisyys on olemassa, liian köyhä, nälkäinen, joka alati
tahtoo varastaa, sairaitten itsekkäisyys, sairas itsekkäisyys.
Varkaan silmällä se katsoo kaikkea loistavaa; nälän himolla se
mittelee sitä, jolla on runsaasti syötävää; ja alati se hiipien
kiertää lahjoittavan pöytää.
Sairaus puhuu tuollaisesta himosta ja näkymätön rappeutuminen;
sairaasta ruumiista puhuu tämän itsekkäisyyden varkaallinen himo.
Sanokaa minulle, veljeni: mikä on meille huonoa ja huonointa? Eikö se
ole rappeutuminen? Ja rappeutumista me kohtaamme aina siellä, missä
lahjoittavaa sielua puuttuu.
Ylöspäin käy meidän tiemme, lajista sen ylitse ylilajiin. Mutta
kauhistus on meille tuo rappeuttava tarkoitusperä, joka puhuu:
"kaikki minun hyväkseni."
Ylöspäin lentää meidän tarkoitusperämme: niin se on vertaus meidän
ruumiistamme, vertaus korotuksesta. Tuollaisten korotusten vertauksia
ovat hyveitten nimet.
Näin käy ruumis kautta aikakirjojen, tuo syntyväinen ja
taistelevainen. Ja henki -- mikä se on sille? sen taistelujen ja
voittojen airut, toveri ja vastakaiku.
Vertauksia ovat hyvän ja pahan kaikki nimet: ne eivät puhu, ne
viittaavat vain. Hullu se, joka tahtoo niiltä tietoa.
Ottakaa vaari, veljeni, joka hetkestä, jolloin teidän henkenne tahtoo
puhua vertauksissa: siinä on teidän hyveenne synty.
Korotettu on silloin teidän ruumiinne ja ylösnoussut; riemullaan se
haltioi hengen, jotta siitä tulee luova ja arvioiva ja rakastava ja
kaikkien kappaleiden hyväntekijä.
Kun teidän sydämenne aaltoo leveänä ja täysinäisenä, virran lailla,
siunauksena ja vaarana lähellä asuville: siinä on teidän hyveenne
synty.
Kun te olette korotetut yläpuolelle ylistyksen ja moitteen, ja teidän
tahtonne tahtoo käskeä kaikkia kappaleita rakastavan tahtona: siinä
on teidän hyveenne synty.
Kun te halveksitte mukavuutta ja pehmeätä vuodetta, ettekä voi
valmistaa vuodettanne kyllin kauaksi veltoista: siinä on teidän
hyveenne synty.
Kun te olette yhden ainoan tahdon tahtojia ja kutsutte tätä kaiken
hädän kääntymistä välttämättömyydeksenne: siinä on teidän hyveenne
synty.
Totisesti, uusi hyvä ja paha se on! Totisesti, uusi, syvä kohina ja
uuden lähteen ääni!
Valta se on, tuo uusi hyve; hallitseva ajatus se on, ja sen ympärillä
viisas sielu: kultainen aurinko, ja sen ympärillä tiedon käärme.
2.
Tässä Zarathustra vaikeni hetkisen ja katseli rakkaudella
oppilaitaan. Sitten hän jatkoi puhettaan näin: -- ja hänen äänensä
oli muuttunut.
Olkaa maalle uskolliset, veljeni, hyveenne voimalla! Teidän
lahjoittava rakkautenne ja teidän tietonne palvelkoon maan
tarkoitusta! Näin minä pyydän ja vannotan teitä.
Älkää antako sen lentää pois maallisesta ja siivillä piestä
iankaikkisia seiniä! Oi, alati oli olemassa niin paljon tiehensä
lentänyttä hyvettä!
Tuokaa, kuten minä, karannut hyve takaisin maahan -- niin, takaisin
ruumiiseen ja elämään: jotta se antaisi maalle sen tarkoituksen,
ihmistarkoituksen!
Satoja kertoja tähänsaakka pakeni ja hairahti niin henki kuin
hyvekin. Oi, meidän ruumiissamme asuu vielä kaikki tämä harha ja
erhetys: ruumiiksi ja tahdoksi se on tullut siellä.
Satoja kertoja koetti ja erhettyi tähänsaakka niin henki kuin
hyvekin. Niin, koe oli ihminen. Oi, paljon tietämättömyyttä ja
erhetystä on tullut meissä ruumiiksi!
Ei ainoastaan vuosituhansien järki -- vaan niiden hulluuskin puhkee
meissä. Vaarallista on olla perillisenä.
Vielä me taistelemme askel askeleelta jättiläisen sattuman
kanssa, ja koko ihmiskuntaa hallitsi tähänsaakka mielettömyys,
tarkoituksettomuus.
Teidän henkenne ja teidän hyveenne palvelkoon maan tarkoitusta,
veljeni; ja kaikkien kappaleiden arvo tulee teidän uudelleen asettaa!
Senvuoksi teidän tulee olla taistelevia! Senvuoksi teidän tulee olla
luovia!
Tietäen puhdistaa ruumis itsensä; tietämisellä koettaen se korottaa
itsensä; tietäväiselle käy kaikki vietit pyhiksi; korotettu sielu
tulee iloiseksi.
Lääkäri, auta itseäsi: niin sinä autat vielä sairaitasikin. Tämä
olkoon hänen paras apunsa, että hän silmillä katselee sitä, joka itse
parantaa itsensä.
Tuhannen polkua on olemassa, joilla ei vielä milloinkaan ole
kuljettu, tuhannen terveyttä ja elämän kätkettyä saarta.
Tyhjentämätön ja salassa oleva on yhä vielä ihminen ja ihmisten-maa.
Valvokaa ja kuunnelkaa, te yksinäiset! Tulevaisuudesta tulee tuulia
salaisin siivenlyönnein; ja herkkiin korviin saapuu hyviä sanomia.
Te, jotka tänään olette yksinäiset, te muista eroavaiset, teistä on
kerran tuleva kansa: teistä, jotka itsenne valitsitte, on valittu
kansa kasvava: -- ja siitä yli-ihminen.
Totisesti, elpymisen paikaksi on maa kerran tuleva. Ja nyt jo lepää
uusi, terveellinen tuoksu sen ympärillä, ja uusi toive!
3.
Kun Zarathustra oli sanonut nämä sanat, vaikeni hän kuten se, joka ei
ole sanonut viimeistä sanaansa; kauan hän punnitsi sauvaa epäillen
kädessään. Viimein hän puhui näin: -- ja hänen äänensä oli muuttunut.
Yksin minä lähden nyt, oppilaani! Lähtekää tekin nyt pois ja yksin!
Niin minä tahdon.
Totisesti, minä neuvon teitä: lähtekää minun luotani ja varjelkaa
itseänne Zarathustralta! Ja paremmin vielä: hävetkää hänen takiaan!
Kenties hän petti teitä.
Tiedon ihmisen ei täydy ainoastaan osata rakastaa vihollisiaan, vaan
myöskin osata vihata ystäviään.
Huonosti palkitaan opettaja, jos alati ollaan vain oppilaita. Ja
miksi te ette tahdo riipoa minun seppelettäni?
Te kunnioitatte minua; mutta entä, jos teidän kunnioituksenne jonakin
päivänä kaatuisi. Kavahtakaa, ettei kuvapatsas lyö teitä kuoliaaksi!
Te sanotte, että te uskotte Zarathustraan? Mutta mitä Zarathustrasta!
Te olette minun uskovaisiani: mutta mitä kaikista uskovaisista!
Te ette olleet vielä etsineet itseänne: silloin te löysitte minut.
Niin tekevät kaikki uskovaiset; senvuoksi ei mistään uskosta ole
mihinkään.
Nyt käsken minä teidän kadottamaan minut ja löytämään itsenne; ja
vasta sitten, kun te kaikki olette kieltäneet minut, tahdon minä
palata luoksenne.
Totisesti, toisin silmin, veljeni, minä olen sitten etsivä
kadonneitani; toisella rakkaudella minä olen teitä rakastava.
Ja kun teistä kerran vielä on tullut minun ystäviäni ja saman toiveen
lapsia: silloin minä tahdon olla kolmannen kerran luonanne, jotta
minä juhlisin kanssanne suurta keskipäivää.
Ja tämä on se suuri keskipäivä, kun ihminen seisoo puolimatkassa
rataansa eläimen ja yli-ihmisen välillä ja juhlii tietänsä iltaan
korkeimpana toiveenaan: sillä se on tie uuteen aamuun.
Silloin sortuva on siunaava itseään, senvuoksi, että hän on
ylimenevä; ja hänen tietonsa aurinko on oleva hänelle puolipäivässä.
_"Kuolleet ovat kaikki jumalat, nyt me tahdomme, että yli-ihminen
eläisi"_ -- tämä olkoon kerran suurena keskipäivänä meidän viimeinen
tahtomme! --
Näin puhui Zarathustra.