Oli ensimmäinen pakkasyö, ja kun Lind heräsi aamulla, oli maa valkeassa
huurteessa. Aurinko sulatti sen muutamassa minuutissa, mutta maa ei
ollut sen jälkeen enää entisellään. Näytti siltä kuin varjo olisi
laskeutunut aholle ja laidunmaille. Seuraavat päivät olivat yhtä
kirkkaita kuin edellisetkin, tuuli yhtä leuto ja taivas yhtä sininen,
mutta muutos oli sittenkin tapahtunut.
Sitten Lind kuuli ensimmäisen villihanhen kirkuvan korkealla
ilmassa. Hän kuuli sen yöllä, joka oli kylmä ja kuutamoinen, kuuli
ikäänkuin torventoitotuksen pilvettömältä taivaalta. Villihanhet
olivat muuttohommissa — ne lensivät ihmisasuntojen ohi pyrkien etelän
soita kohti. Ensi vuonna niiden yksinäiset äänet täyttäisivät ilman
kylvöaikana ja sitten uudelleen jälleen, kun maa sulki helmansa
luovutettuaan antimensa. Mutta ensi vuonna ei Caleb Gare enää katselisi
niiden tuloa ja lähtöä.
Lind tunsi mielensä nöyrtyvän kuullessaan villihanhien äänen. Tuo
heidän kulkunsa ilmaisi ikuista intohimoa, joka oli sukua koko
luomakunnalle, siinä piili salaisuus, jota ei koskaan voida selittää.
Lind tunsi sydämessään, että Mark oli heille sukua — että hän seisoi
auttamattoman yksin. Mutta inhimillinen kaipuu oli tuonut hänet hänen
luokseen. Tuo ajatus lämmitti häntä.
Päivä koitti, jolloin Lind sulki koulutalon oven ja näki oppilaittensa
hajaantuvan kolmelle tielle, jotka johtivat itään ja länteen ja
pohjoiseen.
Seuraavana päivänä hän läksi yhdessä Markin kanssa pois Oelandista
luvaten Amelialle joskus palata takaisin.
Mutta Amelia tiesi, etteivät he koskaan palaisi takaisin, ja
sydämessään hän iloitsi siitä.
He ajoivat illalla Nykerkiin, jatkaakseen junalla matkaa Sidingistä
kaupunkiin. Heidän oli määrä jättää hevoset vuokratalliin, ja Klovaczin
pojat lupasivat tulla niitä seuraavana päivänä hakemaan.
»Mikähän Garein salaisuus oikein oli», sanoi Lind, kun he ajaa
hytkyttivät rattailla kovalla tiellä. »Se näytti katoavan Calebin
mukana.»
»Omituisella tavalla se todellakin ilmeni — ainoa asia, josta hän
todellakin välitti, surmasi hänet lopulta», huomautti Mark.
Lind värisi hiukan, ja Mark kietoi käsivartensa hänen ympärilleen
suudellen häntä otsalle.
»Sinä olet saanut kokea paljon ihmeellistä asuessasi näiden ihmisten
parissa, Lind», Mark jatkoi; »mutta se, että sinä olit täällä, on ollut
minulle vielä paljon ihmeellisempää. Tuntuu siltä kuin ei sellaista
aikaa olisi ollutkaan, jolloin sinä et olisi ollut täällä — näin aivan
minun lähelläni.»
»Mark, toivoisin vain, että sinä tarvitsisit aina minua», Lind sanoi
painautuen vielä lähemmäksi. Sitten hän kohotti päätään ja kuiskasi:
»Kuuntelehan, Mark!»
Korkealta, tummalta taivaanlaelta kuului villihanhien kirkunaa... ne
lensivät etelää kohti... kaukaisena, pitkänä varjona... etsiskellen
yksinäisyyden halki... ikuisesti etsien...