Lokakuu alkoi, jälkikesän hiljainen rauha. Varhain aamulla taivas oli
valkoisten pilvien verhossa, mutta sydänpäivällä ilma kirkastui ja
taivaanlaki hohti sinisenä. Ja kaiken yllä lepäsi suuri hiljaisuus,
ikäänkuin käsi olisi kohonnut vaatimaan kunnioitusta. Garen farmilla
vallitsi rauha.
Amelia ja Martin olivat käyneet kaupungissa, ja Martin oli tuonut
mukanaan piirustuksia ja suunnitelmia uutta taloa varten. Kaupungissa
he olivat tavanneet Judithin ja Svenin, ja he olivat olleet hyvin
onnellisia.
Ellenkin aikoi pian lähteä kaupunkiin. Hän tarvitsi silmälaseja. Mutta
hän ei näyttänyt olevan erikoisesti innostunut matkaansa. Hän oli kovin
ärtyisä näinä päivinä. Näytti siltä kuin hän olisi ollut jollakin
tavalla loukkaantunut toisiin. Ei kukaan tiennyt, mitä siinä piili.
Amelia oli tyyni ja vakava ja suoritti työnsä niinkuin ennenkin. Mutta
hän ei työskennellyt enää kuumeisesti, keräten itselleen turhiakin
töitä. Hän työskenteli vapaasti, ikäänkuin hän olisi iloinnut
askartelustaan. Noin pari viikkoa metsäpalon ja sen kauhujen jälkeen
Lind kuuli hänen joskus hyräilevänkin itsekseen.
Lind laski nyt päiviä. Joka ilta hän tapasi Mark Jordanin, joka
oli Klovaczissa työssä siihen asti, kunnes pojat saisivat uuden
apulaisen. Lind käveli tai ratsasti hänen kanssaan metsätiellä, koulun
pohjoispuolella, missä oli Garen ainoa metsäpalsta, joka oli säästynyt
tulen tuhoilta.
Pari kolme kertaa Mark kävi Lindiä tapaamassa Garessa, ja kerran hän
oli heillä illallisella. Amelia oli vieraanvarainen ja ystävällinen,
joskin hän puhui hyvin vähän. Lind ihmetteli sitä omituista viehätystä,
mikä oli ilmestynyt Amelian koko olentoon.
Amelia toi kaupungista Ellenille uusia vaatteita sekä minkä mitäkin
kodin kaunistukseksi, mutta Ellen paheksui sitä.
»Isä olisi sanonut sellaista rahan hukkaamiseksi», hän huomautti.
Hän ei käyttänyt uusia vaatteitaan ennenkuin viikkoja myöhemmin.
Hänestä oli loukkaavaa käyttää niitä eikä hän ymmärtänyt, miten äiti
oli voinut niitä ostaa, vaikka hän tiesikin nyt, että perheellä oli
pankissa enemmän rahaa, kuin mitä hän koskaan oli voinut uneksiakaan.
Nuori Erik Bjarnasson tuli eräänä päivänä Gareen.
»Järvestä saadaan nykyään paljon kalaa», hän sanoi Martinille. »Tule
kalastamaan milloin vain mielesi tekee.»
Martin kiitti ja kertoi muille siitä illallispöydässä.
»Ei sinun pidä mennä», sanoi Ellen. »Erik ei koskaan kehottanut isää
tulemaan sinne.»
»Niin —» sanoi Martin hitaasti. Hän muisti sitä nöyryyttävää
päivää keskikesällä, jolloin Erik oli nähnyt kalastusvehkeet hänen
rattaillaan. »En minä turhan päiten aio käyttäytyä kuin mieletön. Enkä
turhan päiten tahdo loukata myöskään Erikiä.»
Toisen kerran mrs. Sandbo tuli taloon. Hän oli syvässä surupuvussa
ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun vain viitattiinkin
onnettomuuteen.
Amelia pyysi hänet huoneeseen ja tarjosi hänelle hyvää kahvia ja
leivoksia, joita hän oli ostanut kaupungissa. Mrs. Sandbo huomasi,
ettei kahvi ollut Johannesonin puodista ostettua, mutta hän hillitsi
uteliaisuutensa. Itsekseen hän ajatteli, että Amelia käyttäytyi sangen
sopimattomasti. Miten hän saattoikaan ostaa kahvia kaupungista heti
sellaisen surun jälkeen. — No niin, parasta oli olla vaiti...
Mutta hän oli kärkäs juttelemaan Judithista ja Svenistä. Hän oli
pukeutunut surupukuun siksi, että hän tunsi nyt olevansa hiukan
sukulaisuussuhteissa Garen perheeseen, mutta myöskin Doran vuoksi.
»Minä olen niin onnellinen, Amelia», hän sanoi. Hän nimitti mrs. Garea
nyt »Ameliaksi» heidän lastensa avioliiton vuoksi. »Sen jälkeen kuin
Dora —» kyyneleet nousivat jälleen hänen silmiinsä — »olisin aivan
menehtynyt huoleen tuon pojan vuoksi. Mutta Judithista tulee hyvä vaimo
hänelle.»
»Toivottavasti», hymyili Amelia, »vaikka onhan hän kovin nuori.»
Vaikka kahvi olikin kaupungista ostettua ja sen juominen suuri
loukkaus, ei mrs. Sandbo voinut kieltäytyä ottamasta toista kuppia.
Nyt, kun Ludvig oli kuollut, hän koetti täyttää hänen tahtoaan kaikissa
asioissa aivankuin hän olisi edelleen elänyt. Mutta — hän oli viimeinen
moittiakseen ketään.
»Mitä aiotte nyt tehdä farmille, Amelia, kun teillä ei ole miestä
huolehtimassa siitä?» hän kysyi. »Ludvigin kuoleman jälkeen olin minä
pitkät ajat aivan pyörällä päästäni. Mutta teillähän on Martin, unohdan
aivan, miten nuoret varttuvat. Hyvä ihme, me alamme tulla vanhoiksi,
eikö totta, Amelia?»
»Se riippuu kokonaan jokaisen omasta mielestä, mrs. Sandbo», Amelia
myönsi.
Mrs. Sandbo läksi kotiin ihmetellen, tarkoittiko Amelia, että hän tunsi
itsensä nyt nuoremmaksi Calebin kuoltua. Hän olisi kernaasti tahtonut
kuulla enemmän yksityiskohtia hänen kaameasta kuolemastaan. Oli kai jo
myöhäistä saada enää tietoja siitä. Mutta hän lohdutti itseään sillä,
että hän ainakin oli nyt päässyt Garen perheen yhteyteen, vaikkei hän
koskaan voisikaan tunkeutua salaisuuden ytimeen saakka.