V.

Caleb astui hiljaa keittiöön. Hän näki Amelian istuvan toisessa

huoneessa, pää kumartuneena kutimen yli. Hän sulki tarkasti oven

jäljessään.

»Vai on se sittenkin tapahtunut?» Caleb naurahti. Amelia katsoi

työstään. Hän nousi laskien kutimen pöydälle. Jotakin oli hullusti.

Mutta miten ihmeessä Caleb nyt jo olisi voinut päästä Juden lähdöstä

perille.

Caleb seisoi Amelian edessä kädet selän takana.

»Nyt saat sanoa sen hänelle, Amelia», Caleb sanoi tyynesti. »Sinä saat

sen sanoa — vielä tänä iltana.»

»Mitä — minun pitää sanoa?» Amelia änkytti.

»Kyllä sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. Haa! Olipa sinulla

rohkeutta, kun päästit hänet lähtemään, vaikka tiesit, mitä siitä

seuraisi. Nyt sinä lähdet Klovacziin kertomaan — kertomaan kaikki

kauniille herra pojallesi! Oletko valmis?»

Amelia tuskin vilkaisi häntä kasvoihin. »En», hän sanoi kiristäen

hampaitaan. »Minä en mene.»

»Vai et mene? Hyvä — saadaanpa nähdä, etkö mene!» Caleb veti kätensä

esille selkänsä takaa, ja Amelia näki, että hänellä oli suuri

karjapiiska kädessä.

»Valitse nyt, Amelia — valitse nyt! Kyllä hän saa tietää totuuden

muutenkin, mutta minusta olisi mieluisampaa, jos sinä itse kertoisit.

Hän loukkasi minua vastikään, mutta tahtoisin näyttää hänelle, että

minä seison koston yläpuolella!» Caleb kohotti silmäkulmiaan ja hymyili.

»Johan minä sanoin, etten mene!» Amelia huusi. Caleb astui askeleen

lähemmäksi otaksuen, että hän voisi, niinkuin ennenkin, vain

katseellaan pelottaa hänet tottelemaan. Mutta Amelia katsoi häneen

rohkeasti.

Caleb kumartui eteenpäin ja katsoi Ameliaa silmiin. Niissä ei näkynyt

vähimmänkään pelon jälkeä. Ensi kertaa eläissään Amelia ei pelännyt

Caleb Garea.

Caleb kohotti piiskaansa ja löi. Hänen kasvoillaan oli raivostunut ilme

— Amelian vastustus nostatti hänen raivoaan. Eikö hänellä ollut enää

valtaa häneen? Amelia hätkähti, kun piiska iski häneen, mutta hän ei

huutanut.

»Vai ei pienintäkään valitusta? Se on kai sinulle mieluista. Menetkö

sinä? Vai et? Siinä tapauksessa minä näytän sinulle, kelle sinä vastaat

täällä — minäpä näytän sinulle!» Calebin ääni oli kimakka ja terävä.

Hän oli aivan suunniltaan, niin hämmästynyt ja raivostunut hän oli

Amelian vastustuksen johdosta. Amelia kyyhötti nurkassaan harmonion

ja seinän välissä. Hän katsoi silmää räpäyttämättä Calebiin. Hän oli

täysin selvillä siitä, että kaikki riippui nyt vain hänen omasta

tahdostaan. Bart Nugent oli kuollut.

Niin pian kuin Mark Jordan oli poissa täältä, hänelle ei voinut enää

mitään pahaa tapahtua.

Caleb ojensi pitkän käsivartensa ja tarttui Ameliaa käteen, heittäen

hänet keskelle huonetta.

Lind, joka oli kuunnellut kauhun vallassa yläkerrassa, kiiruhti

nyt portaita alas. Caleb seisoi selin häneen. Hän näki piiskan ja

heittäytyi Calebin päälle. »Minä sen tein — minä lähetin Judithin pois

täältä!» hän huusi hurjana. »Jättäkää hänet rauhaan — minä sen tein!»

Caleb kääntyi hitaasti ja katsoi Lindiin utelias ilme kasvoillaan.

»Haa! Tekö sen teitte! Älkää koettako valehdella minulle, neiti. Ei

minulla ole mitään tyydytystä siitä, jos kuulen, että te sen teitte.

_Hän_ sen teki.» Hän osoitti piiskan varrella Ameliaa. Sitten hän

kääntyi taas Lindiin. »Pois!» hän huusi raa'asti. »Pois, tai minä

heitän teidät ulos!»

Lind vilkaisi Ameliaan ja juoksi ulos talosta. Hän kompastui

karjapihalla kuoppiin ja epätasaisuuksiin ennenkuin hän pääsi portille.

Nyyhkyttäen ja vavisten koko ruumiiltaan hän kiipesi aidan yli ja

juoksi suoraa päätä tielle, joka johti Sandbon farmiin. Varmaankin

Mark oli jo tulossa! Hän kohotti päätään nähdäkseen, näkyisikö jo

häntä. Hämmästyttävä näky kohtasi häntä ja samassa hän tunsi, että

ilma oli täynnä savua. Tien pohjoispuolella metsä oli kuin liekehtivää

vaahtoa, jota tuuli kuljetti etelään päin. Näinkin kauaksi hän saattoi

kuulla liekkien huminaa. Hyvään aikaan hänen oli mahdoton liikahtaa

paikaltaan. Missä oli Mark? Oliko hän jo ennättänyt metsäpalstan ohi?

Olivatko Sandbot turvassa? Mitä Amelialle tapahtui, joka oli huoneessa

Calebin kanssa? Lind juoksi jonkun matkaa tietä myöten ajattelematta,

mitä hän oikeastaan teki. Sitten hän kuuli hevosen kavioiden kapsetta

tiellä. Samassa Mark pysähdytti rattaat hänen kohdallaan ja astui alas.

»Lind!» hän huusi kietoen käsivartensa Lindin ympärille, »nyt se uhkaa

meitä!»

Lind irtaantui hänen syleilystään. »Mark — kiiruhda — Caleb tappaa

Amelian!»

Amelia oli vielä tajunnassaan. Caleb seisoi kumartuneena hänen

ylitseen. Hänen kasvojensa ilme oli epäröivä. Hänen oli mahdoton

ymmärtää, että Amelia oli voittanut hänet — voittanut hänet elämänsä

tärkeimmässä käännekohdassa. Hetki, jota Caleb oli odottanut, oli

nyt koittanut. Ja Amelia oli pettänyt hänet. Hänen oli pakko itse

ilmoittaa totuus Mark Jordanille, jos hän toivoi hänen pääsevän siitä

selville. Vähäinen tyydytys tosiaankin — kovin vähäinen — ikävä toimi.

Caleb peräytyi Amelian luota, joka makasi pitkänään maassa. Äkkiä

hänen kiihkonsa katosi. Hän oli tuhlannut kaiken tarmonsa Ameliaan —

saamatta mitään aikaan. Amelia oli voittanut hänet. Voittanut juuri

ratkaisun hetkellä. Jotain meni hänessä rikki jättäen hänen henkensä

aivan alastomaksi. Hän tuli taas järkiinsä, saattoi ajatella kylmästi

ja selvästi, mikä kyky oli kadonnut häneltä niiden monien vuosien

kuluessa, jolloin hän oli vain vihannut. Hän selvisi ikäänkuin

pohmelosta. Hän häpesi ja halveksi itseään rajattomasti. Hän hyökkäsi

ulos kopeloiden eteensä ikäänkuin hän äkkiä olisi tullut sokeaksi.

Hänen silmänsä olivat puoleksi ummessa.

Ulkona hän kohotti kasvonsa ylöspäin. Kitkerä haju tunkeutui hänen

sieraimiinsa. Ja avaten silmänsä hän näki itäisen taivaanrannan.

»Hyvä Jumala!» hän huusi. Hän luuli päänsä halkeavan. Hän juoksi

lammaslaitumelle nähdäkseen selvemmin, miten laajalle tuli oli

levinnyt. Tuuli puhalsi etelään.

Caleb juoksi työkaluvajalle ja otti esille pienen auran. Sitten hän

haki yhden työhevosista haa'asta ja valjasti sen auran eteen. Hän avasi

lammaslaitumen veräjän ja läimäytti hevosta voimainsa takaa ajaen

metsän eteläiseen päähän, jonka hän oli ostanut Fusi Aronsonilta.

Hänen oli pakko kyntää leveä vako koko alueen ympäri, jotta liekit

eivät leviäisi idän puolella olevaan metsikköön. Sillä jos se pääsisi

metsikköön, niin se pääsisi sieltä myös pellavapeltoon. Metsäpaloja

ei näillä seuduin ollut vuosikausiin ollut. Hän oli arvellut, että

tulikuja metsikön ja pellavapellon välillä olisi aivan turha...

Tultuaan perille Lind ja Mark läksivät huoneeseen Amelian luo. Hän

oli laahautunut sohvalle ja makasi siinä liikkumattomana. Mark jäi

ovensuuhun seisomaan sillä välin kuin Lind kumartui Amelian puoleen.

»Rakas mrs. Gare», Lind kuiskasi, »onko hän mennyt pois?»

Amelia nyökkäsi. Hänen oli mahdoton puhua.

»Sallikaa, että annan teille hiukan vettä», opettajatar sanoi. »Mark

Jordan on täällä. Jos teidän miehenne palaa takaisin, niin ei hän

uskalla tehdä mitään.»

Lind työnsi kätensä Amelian pään alle. Hän näytti pyörtyneen. »Mark,

anna minulle hiukan vettä», Lind sanoi nopeasti.

Amelia nousi samassa istualleen ja puoleksi hymyili heille. Hän työnsi

pörröiset hiuksensa pois otsalta ja koetti kauluksellaan peittää suurta

punaista pahkaa niskassaan.

»Jos olisin aavistanut, että mr. Gare käyttäytyisi täten, olisin

kaikella tavalla koettanut estää Judithia lähtemästä», Lind sanoi

pahoitellen. »Mutta pelkään, että hän olisi sittenkin lähtenyt.»

»Niin — hän olisi lähtenyt», sanoi Amelia pehmeällä äänellä. »Minä

kehotin häntä lähtemään.»

Lind säläsi hämmästyksensä.

»Meidän pitää kai kertoa mrs. Garelle, Lind», sanoi Mark sitten. »Häntä

on valmistettava pakenemaan täältä.» Mark katsoi säälien Ameliaan

tuntien raivoa sydämessään Caleb Garea kohtaan. Jospa hän vain olisi

ennättänyt tänne hiukkasta ennemmin —

Amelia katsoi heihin. »Mitä on tapahtunut?» hän kysyi.

»Metsä palaa», Mark sanoi. »Kulo leviää etelään päin — varmaankin se

nyt jo on ennättänyt tielle saakka. Ja tuuli on kova. Minun täytyy

ratsastaa Yellow Postiin hakemaan apua.»

Amelia ojentautui istumaan. »Minne hän on mennyt?» hän kysyi. »Caleb

otti varmaankin auran esille —» Hän nousi vaivalla pystyyn ja kiiruhti

ovelle. Nähdessään palavan metsän hän huudahti kauhusta. Mark kiiruhti

hänen jälkeensä.

»Minä lähden Yellow Postiin», hän sanoi. »Lind, jää sinä tänne mrs.

Garen luo. Palaan takaisin läntistä tietä myöten. Emme me voi yksin

tehdä mitään tuolle lieskalle.»

»Odota, Mark», Lind suuteli häntä nopeasti. »Ole varovainen.» Amelia

avasi oven hänelle, ja Mark kiiruhti ulos.

Ei kestäisi montakaan minuuttia ennenkuin tuli leviäisi sille tielle,

joka johti Yellow Postiin idän puolelta. Mark ratsasti hurjemmin kuin

koskaan ennen. Hän pääsi onnellisesti metsän ohi ja kiiruhti etelää

kohti jättäen tulimeren jälkeensä. Sitten hän silmäsi taakseen ja näki

lieskaa vasten miehen vartalon, joka kumartuneena auran yli hoputti

hevosta eteenpäin. Se oli Caleb Gare, joka koetti katkaista tulen

pääsyä metsän eteläiseen osaan, jonka hän oli ostanut Fusi Aronsonilta.

Mark tiesi, että se oli turhaa työtä. Tuuli heittelisi palavia

kekäleitä metsään vähän matkan päähän sieltä, missä Caleb kynti paljon

ennenkuin se pääsisi niitetylle heinäpellolle metsän toiseen päähän.

Tuulen suunnan vuoksi Calebin heinä luultavasti pelastuisi. Mutta pieni

metsikkö Fusin metsän eteläpuolella oli hukassa. Ja aivan sen vieressä

lainehti Calebin pellavapelto kauniina ja kuivana...

Caleb tarkasteli mahtavaa tulipylvästä ja savua pohjan puolella ja

löi hevosta painaen koko voimallaan aurankurkea. Kuumuus alkoi nyt

lisääntyä, ja pienet, terävät kipinät pistelivät kasvoja ja käsiä kuin

rakeet. Mutta Caleb ei tuntenut mitään. Hänen aivoissaan oli yksi

ainoa ajatus — saada tuli pysähtymään metsän reunaan. Hän kiroili

itseään, kun hän oli päästänyt Martinin juhlaan. Yhdessä Martinin

kanssa he olisivat helposti saaneet tulen pysähtymään. Hän katsoi

ylöspäin ja näki suurten tulihiutaleitten lentävän ilmassa, toisien

tummempien seuraamana. Savu sai hänet yskimään ja sylkemään, ja pari

kertaa hevonen kompastui. Mutta hän ei keskeyttänyt työtään, vaikka

kuumuus oli kauhea. Hevonen varmaankin lähtisi karkuun — siinä oli

suuri vaara. Hänen täytyi koettaa hyötyä siitä niin paljon kuin

mahdollista, ennenkuin sitä oli mahdoton enää hallita. Hän kynti

edestakaisin, pitkin koko metsän reunaa. Pohjoisesta tuleva kohina

näytti järisyttävän taivasta ja maata. Kun Caleb vihdoin oli saanut

kynnetyksi molempien metsien välisen alan, niin puut pohjoispuolella

alkoivat leimuta vähän matkan päässä hänen kyntämästään alueesta. Hän

läimäytti piiskalla hevosta ja kääntyi kotiin päin. Uupunut hevonen

ponnisti viimeiset voimansa nelistäessään pellon poikki lammaslaidunta

kohti. Caleb juoksi sen perässä päästäkseen kuumuutta pakoon.

Pihalla hän katsoi taakseen. Yksi ainoa puu metsikön reunassa,

eteläpuolella hänen kyntämäänsä aluetta, heilahteli kuin tulisulka.

Caleb tuijotti siihen ymmällä. Sitten hän ähkyi. Hänen työnsä oli ollut

turha. Hän juoksi taloon. Yksi ainoa keino oli vielä jäljellä. Kyntää

kuja keskelle pellavapeltoa ja polkea maahan metsikön puoleinen osa.

Hän sytytti lyhdyn kiinnittämättä mitään huomiota Ameliaan tai Lindiin,

jotka odottivat kauhuissaan toisessa huoneessa.

Kun Caleb ajoi toisella hevosella etelän puolella olevan pellon poikki,

niin hän näki, että tuli oli levinnyt keskelle metsikköä ja lakaisi

kaikki tieltään. Hän ajoi hevosta kuin mieletön. Vähäinen onnistumisen

mahdollisuus oli jäljellä. Hänen täytyi onnistua. Pellavapelto oli

pelastettava, hänen kaunis, kallis, voimakas pellavansa... Hän katsoi

taakseen ja näki, että tuli lähestyi häntä nopeasti. Se tuprusi suurina

tuli- ja savupilvinä taivaalla. Jollei tuuli olisi niin kova, niin hän

voittaisi sen. Hän näki heti, että oli aivan turhaa yrittääkään kyntää

suojelevaa kujaa. Ei voinut muuta kuin kyntämättä polkea vain osan

pellavapellosta maahan. Jos hän sen teki, niin tuli ei leviäisi yli

koko alueen.

Hän päästi hevosen valloilleen, heitti auran pellolle ja juoksi yksin

eteenpäin. Metsikössä liekit hyppivät puusta puuhun kuin kaameat,

kultaiset elukat. Yksinkään hän ei ennättäisi kiertää koko suon ympäri.

Paha periköön tuon suon! Mutta olihan syksy ollut harvinaisen kuiva.

Ehkäpä suo kannattaisi miestä. Ei, — ei, se oli hulluutta. Suo ei ollut

kuivunut vuosikausiin. Kaiken kesääkin siinä oli ollut hetteitä. Hän

kiiruhti eteenpäin, läähättäen ponnistuksesta. Hänen oli pakko kiertää

suo ja kuivatun järven pohja. Se pidentäisi matkaa mailin verran, mutta

sille ei voinut mitään. Pellava oli pelastettava. Hänen olisi pitänyt

ratsastaa. Mutta hevonen olisi hurjistunut. Hän saattoi nyt sivulle

vilkaisten nähdä tulen, tarvitsematta edes kääntää päätään.

Caleb kompastui kuoppaan pellolla ja makasi siinä hetken aikaa voimatta

hengittää. Maa näytti virittävän hänelle ansoja. Hän kohosi polvilleen

ja katseli palavaa metsää. Se näytti hyökänneen eteenpäin puolen mailin

verran sinä aikana, minkä hän makasi maassa. Hän otti ylös lyhtynsä,

jossa tuli paloi yhä, ja kiiruhti suolle päin. Hän alkoi raivostua

tulelle. Se näytti tahtovan saattaa hänet häpeään. Mutta kyllä hän

voittaisi kaikki sen kujeet. Maa hänen allaan muuttui mustaksi ja

painui hänen jalkojensa alla ikäänkuin hän olisi kulkenut patjoilla.

Hän juoksi eteenpäin sokeasti, pitäen kiinni vain siitä suunnasta,

missä pellavapelto sijaitsi. Tuli voitti joka hetki yhä enemmän alaa.

Tuuli puhalsi entisellä voimallaan. Nyt Calebin jalat sotkeutuivat

hienoihin kaisloihin. Ne hidastuttivat hänen eteenpäinpääsöään. Hän

nosti jalkojaan korkeammalle ikäänkuin murskatakseen ne allensa.

Maa tuntui aaltoilevan kuin vesi. Mutta Caleb ei välittänyt siitä.

Hän piti lujasti lyhdystään kiinni ja hyökkäsi vain eteenpäin, pää

kumarassa, hartiat koholla. Sitten, äkkiä, jokin näytti takertuvan

hänen jalkoihinsa. Hän ei voinut irrottaa niitä. Vesi tulvi hänen

jalkineisiinsa ja loiskui hänen nilkkojensa ympärillä. Hän oli nyt

aivan lähellä metsää, ja tunsi tulen kuumotuksen, mutta vesi hänen

jaloissaan oli jäätäkin kylmempi. Hän kumartui alaspäin ja alkoi repiä

kaisloja koettaen siten saada jalkansa irti. Mutta maan voima oli

voittamaton. Hänen käsivartensa olivat kuin heikon vekkulinuken, joka

sätkyttelee ilmassa. Hän ojentautui jälleen suoraksi ja ponnisteli

kaikin voimin. Mutta maa veti häntä yhä lujemmin puoleensa. Hän nosti

lyhdyn niin korkealle kuin suinkin ja koetti antaa merkkejä kotiinsa.

Hän huusi, mutta tuuli kuljetti äänen mukanaan ja se hukkui palavan

metsän huminaan. Hän ojensi käsivartensa pellavapeltoa kohti ikäänkuin

rukoillen siltä apua. Tuli oli nyt sivuuttanut sen paikan, missä hän

oli vajonnut liejuun. Caleb kääntyi poispäin, jotta hän ei näkisi

sitä. Mutta hän tiesi, että hän oli pakotettu näkemään sitä loppuun

saakka... jollei hän sulkenut silmiään. Hän kumartui alas ja koetti

epätoivoissaan tarrautua kiinni kaisloihin, mutta ne läksivät juurineen

irti vetäen mukanaan liejua. Hän kaatui suulleen ja sai kätensä täyteen

märkää mutaa koettaessaan päästä pystyyn. Hattu putosi häneltä päästä,

ja hänen hiussuortuvansa liehuivat hänen vartalonsa taipuessa ylös ja

alas.

Epäselviä kuvia alkoi kulkea hänen silmiensä ohi... Hän sulki silmänsä,

mutta näyt seurasivat häntä sittenkin. Hän näki Thorvaldsonin

vahingoniloisena naureskelevan, kuullessaan mitä hänelle oli

tapahtunut. Fusi Aronsonin, jonka maalla hän heitti henkensä,

Amelian... jolle hän oli tehnyt katkeraa vääryyttä... ja Mark Jordanin,

joka ei ollut hänen poikansa... sekä kirveen tallin lahonneessa

seinässä...

Tuli raivosi edelleen. Hetken kuluttua se saisi valtaansa pellavan...

tuon kauniin, rehevän pellavan... hetken kuluttua... Caleb sulki

silmänsä. Häntä värisytti, hän oli liian väsynyt taistellakseen sen

kauemmin. Hän oli antanut koko sielunsa pellavapellolle... no niin,

se tuhoutuisi samalla kuin hänkin... hän näki sen yhä loistavan

harmaanhopeisena, kun tulen loimu kohdistui siihen. Maa sulki hänet

jääkylmään syliinsä, tarrautui lujasti hänen ruumiiseensa... mutta

pellava tuhoutui yhdessä hänen kanssaan.

* * * * *

Farmin ovelta Amelia puhui Lindille.

»Katsokaa — lyhty on pysähtynyt — tuolla alhaalla. Opettajatar — eikö

suo ole siellä käsin?»

Lind astui ovelle ja katsoi ulos seuraten Amelian katsetta. Hän tunsi

vaimo paran ruumiin vapisevan.

»On kyllä», Lind vastasi kuiskaten.