Koulutalo Latt-järven takana oli koristettu viljalyhteillä ja katosta
riippui kirjavia paperilyhtyjä. Mathias Bjarnasson soitti viulua
matalalla jakkaralla salin nurkassa, ja käsiharmonikka ja harmonio
vuorottelivat sen kanssa. Raskaitten jalkojen töminä voitti soiton
äänen, ja lyhtyjen kirjavaa valoa vastaan nousi tomu harmaana pilvenä.
Mutta tanssijoiden parissa ilolla ei ollut rajoja.
Nuoret islantilaiset osoittivat Ellenille suurta huomiota. Hän oli
aivan pyörällä päästään melusta ja soitosta. Mutta hänen innostustaan
laimensi kuitenkin pistos sydämessä.
Malcolm oli tanssinut kernaasti. Hän se oli opettanut Elleninkin
tanssimaan.
Äkkiä hän huomasi, ettei hän ollut nähnyt Judithia hyvään aikaan. Hän
läksi koulutalon kuistille ja tähysteli ulos. Kaidepuilla ja portailla
istui nuorta väkeä vilvoittelemassa tanssien väliajoilla. Mutta hän
ei nähnyt Judithia. Hän palasi saliin ja tiedusteli Martinilta ja
Charlielta. Kumpainenkaan ei ollut nähnyt Judithia kokonaiseen tuntiin.
Ellenin silmät vetäytyivät kapeaksi, suoraksi viivaksi.
»Judith on karannut», hän tuumi itsekseen. Kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä. Ne olivat kiukun kyyneleitä, mutta siihen sekaantui myös
jonkunmoista kateutta.
Nykerkin tie kulki pitkän matkaa metsän läpi ja poikkesi sitten
lakealle ruohoaavikolle. Judith ja Sven ajoivat viimeksimainitun
rattailla toisen mailin toisensa jälkeen tapaamatta ketään metsätiellä.
Kaikki olivat juhlilla. Judith hoputti hevosia ja silmäsi silloin
tällöin taakseen nähdäkseen, ajoiko kukaan heitä takaa.
»Annahan jo olla», Sven sanoi vihdoin tarttuen Judithia hartioihin ja
suudellen häntä. »Jos katsot vielä kerran taaksesi, niin —»
Taivas oli tähdessä ja tuuli oli noussut. Kuivat lehdet tiellä
kahisivat vastatusten ja pitivät kaameaa ääntä. Judith painautui
lähemmäksi Sveniä.
»Meidän täytyy pitää kiirettä, jos tahdomme ennättää junaan», Sven
sanoi läimäyttäen hevosia ohjaksilla.
Hevosen kavioiden kapsetta kuului puiselta sillalta edestäpäin. Joku
tuli vastaan. Judith nosti päänsä uhkaavasti.
»Kuka siellä?» ääni huusi. Judith tunsi vastaantulijan Thorvald
Thorvaldsoniksi. He olivat nyt saapuneet ruohoaavikolle ja kohtasivat
hänet tienhaarassa, josta tie kulki etelään.
Sven vastasi tervehdykseen ja he ajoivat ohi. Mutta Thorvald oli nähnyt
Judithin. He tiesivät sen naurusta, joka kajahti hänen jälkeensä.
»No niin — Thorvald ei tapaa Calebia ennenkuin huomenna aikaisintaan.
Ja silloin me olemme jo kaupungissa», Sven sanoi puristaen Judithin
kättä. Tyttö vastasi puristukseen hermostuneesti.
Judithin käden kosketus kiihotti Sveniä. Hän unohti äkkiä kaiken
vaaran, joka uhkasi heidän matkaansa, ja veti Judithin polvelleen.
Tyttö painautui häneen tuntien itsensä niin suloisen pieneksi ja
avuttomaksi. Käsivarren ollessa Judithin ympärillä Sven piti kiinni
ohjaksista ja ajoi koko matkan Nykerkiin saakka muuttamatta asentoaan.