I.

Jokainen nousi seuraavana päivänä aamun sarastaessa, jotta kaikki työt

saataisiin tehdyiksi ennen lähtöä Lattin koulun juhliin.

Kun Caleb oli mennyt talliin murkinan jälkeen, Lind uskalsi näyttää

Ellenille pukua, jonka hän oli ommellut häntä varten. Ellen ei sanonut

sen johdosta montakaan sanaa.

»Tokkopa se soveltuu minulle?» hän sanoi vilkaisten Siihen sivulta.

Mutta Lind näki sittenkin, että Ellen oli hyvillään. Hän kietoi kätensä

hänen ympärilleen ja sanoi: »Koetahan sitä.»

Puku muistutti suurta auringonkukkaa, terälehdet muodostivat hameen.

Se soveltui mainiosti Ellenin solakkaan vartaloon. Hän punastui

katsellessaan itseään.

Amelia ja Judith läksivät heti perunamaalle nostamaan perunoita.

Martin laittoi niille uutta laaria kellarissa. Murkinapöydässä Caleb

oli määrännyt, että tänään oli ryhdyttävä perunoiden nostoon. Siten

hän tahtoi muistuttaa heille, että velvollisuudet olivat täytettävät,

samantekevää oliko juhla vai ei.

Judith työskenteli Amelian kanssa perunamaalla sydänpäivään saakka,

jolloin Amelia läksi päivällistä valmistamaan. Silloin Judith

istahti kuivuneiden perunanvarsien joukkoon ja painoi kädellään

vatsanpohjaansa. Kumara asento viiden tunnin kuluessa tuotti hänelle

kipua. Hän piiloutui perunanvarsien taakse, jotta ei kukaan talosta

näkisi hänen lepäävän. Sitten vihdoin hän näki Amelian viittailevan

häntä ovelta.

Iltapäivällä he palasivat perunamaalle koreinensa. Judith koetti tehdä

entistä tarmokkaammin työtä, jotta Amelian uteliaisuus ei heräisi.

Sattumalta Amelia vilkaisi häneen. Tytön alistuvainen käytös oli

puolittain saanut hänetkin uskomaan, ettei hän käyttäisi väärin

sitä vapautta, joka hänelle tänä iltana suotiin. Ja kuitenkin oli

mieletöntä luottaa häneen. Ennen iltaa täytyi vielä kerran häntä

ankarasti varoittaa. Sen enempää ei Amelia voinut tehdä estääkseen

kaikkea romahtamasta. Sillä Caleb oli taipumaton. Hän ei säästäisi Mark

Jordania hetkeäkään, jos Judith karkaisi.

Pitkin iltapäivää Amelia työskenteli lakkaamatta, jotta hän ei

menehtyisi ajatustensa painon alla. Näytti siltä kuin tämän illan

uhkaava vaara olisi jännittänyt hänen mieltään siinä määrin, että

pieninkin seikka voisi sen murtaa kokonaan, lukemattomin tavoin hän

kuvitteli mielessään sitä hetkeä, jolloin Mark Jordan saisi tietää

totuuden itsestään. Hän näki yhä uudestaan ja uudestaan edessään

nuo kuvat, kunnes ne muodostuivat loppumattomaksi sarjaksi, joka

automaattisesti kulki hänen silmiensä ohitse. Hänen kätensä tulivat

tomuisiksi ja likaisiksi, hänen selkänsä kangistui kumarassa asennossa,

ja hän kantoi toisen korillisen perunoita toisensa jälkeen taloon

tuskin huomaamattakaan ruumiillista ponnistusta.

Illansuussa Judith kantoi viimeisen perunakorillisen taloon, alas

kellariin asti. Sitten hän kiiruhti yläkertaan, ennenkuin Amelia

ennätti sanoa hänelle mitään, ja heittäytyi Lindin vuoteelle.

Opettajatar oli lähtenyt Sandbohon Svenin kanssa puhumaan. Ellen oli

ulkona keräämässä munia, ja pojat ja Caleb ruokkivat elukoita.

Amelia läksi ylös puhumaan Judithin kanssa. Hän löysi hänet Lindin

vuoteelta, puoleksi unessa. Tyttö kävi istumaan ja työnsi hiukset

silmiltään.

»Mikä sinun on?» Amelia kysyi terävästi.

»Ei mikään», Judith sanoi koettaen nousta pystyyn. Hän kävi äkisti taas

istumaan puristaen huulensa yhteen. Amelia katsoi häneen tutkivasti.

»Sinä et näytä terveeltä. Parasta olla menemättä tänä iltana noihin

juhliin, jollet voi hyvin.»

»En minä ole sairas. Olen vain väsynyt», Jude intti, itsepäisen ilmeen

ilmestyessä hänen silmiinsä.

»Niin — minä vain tahdon sanoa sinulle sen», Amelia jatkoi. »Jos sinä

lähdet, niin menet Lattin koululle, vaan et minnekään muualle. Tähdet

yhdessä Martinin ja Ellenin kanssa. Ja tulet heidän kanssaan takaisin.

Jos saan kuulla muuta huomenaamulla, niin älä toivokaan, että minä

pelastaisin sinut hänen käsistään. Hän on sanonut, että hän lähettää

sinut kaupunkiin, jos jotain vielä tapahtuu. Ja muista se, Judith, hän

saa sinut kiinni, samantekevää miten kaukana lienetkin. Ei siitä ole

mitään hyötyä, jos yrität karata. Ymmärrätkö minua?» Amelian silmät

olivat terävät ja tutkivat, hänen suunsa luja. Kun hän ei saanut mitään

vastausta, niin hän kumartui alas ja ravisteli Judithia hartioista.

»Miksikä sinä jöröttelet tuolla tavalla, lapsi?» hän kysyi hiukan

peloissaan.

Äkkiä Judith hyökkäsi pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kalpeat.

»Kuka sinä olet puhuessasi minulle tuolla tavalla?» hän huusi kovalla

äänellä. »Sinä et tiedä — mitään — minusta! Minä en kuulu sinulle —

enkä myöskään hänelle. En kuulu tänne. Ja minä lähden pois. Nyt heti

— tänä iltana» — hän puhui läähättäen, niin että sanoja oli miltei

mahdoton ymmärtää — »enkä välitä siitä, mitä tapahtuu! Hän voi pistää

minut vankilaan — jos tahtoo. Hän voi tappaa minut — tai sinut — tai

kenen hyvänsä. Minä en välitä mistään, minä lähden pois! Etkä sinä

voi estää minua! Sinä et voi estää minua, kuuletko!» Hän taivutti

vartaloaan eteenpäin, ja Amelia pelästyi Judithin kiivautta. Hänen

silmänsä olivat kauheat. Sitten äkkiä hän horjahti ja kävi istumaan

vuoteelle. Hänen päänsä vaipui alas ja kädet riippuivat voimattomina

sivuilla. Hän oli äkkiä aivan avuton.

Ameba tuijotti Judithiin. »Et sinä saa lähteä — et saa lähteä, Judith.

Minä kiellän sinua! Minä kerron isälle — menen heti kertomaan hänelle,

jollet peruuta sanojasi», hän sanoi levollisesti. »Sinä et saa lähteä

pois täältä.»

»Ei sinun sanoistasi ole mitään hyötyä», Judit sanoi synkästi. »Minun

täytyy lähteä.»

Amelian katse kiintyi Judithiin. »Mitä sinä tarkoitat — täytyykö sinun

lähteä?» hän kysyi.

Judith nousi pystyyn. Hänen silmiensä ilme oli kylmä ja jäykkä. »Se ei

kuulu sinuun. Minä sanoin, että minun täytyy lähteä. Se riittää. Sinä

et välitä minusta vähääkään — miksikä kertoisin sinulle mitään? Mene

pois ja jätä minut yksin.»

Vanhempi nainen katseli häntä tarkasti. Äkkiä hän tunsi, ikäänkuin

kylmää vettä olisi vuotanut hänen suoniinsa. Asia, jota oli enää

mahdoton estää, selvisi hänelle Judith odotti lasta.

Sanomatta sen enempää Amelia kääntyi pois ja astui varovasti portaita

alas. Hänestä tuntui, ikäänkuin kauhea, outo maailma olisi avautunut

hänelle. Hänen täytyi etsiä turvaa jostain kotoisesta. Kun hän astui

ruokahuoneen läpi, tuntui lattia huojuvan hänen jalkojensa alla.

Keittiössä hän kohensi tulta ja lisäsi vettä teekattilaan. Sitten

hän paistoi kermakakun ja rupesi kuorimaan perunoita illallista

varten. Vähitellen toinen toisensa jälkeen palasi pihalta huoneeseen.

Opettajatar tuli kotiin Sandbosta. Ellen alkoi kattaa pöytää toisessa

huoneessa. Tavallinen koneisto onneksi oli yhä käynnissä.

Caleb oli hyvällä tuulella tänä iltana. Joukko hevosenostajia oli

kulkenut ohi, ja hän oli tehnyt edullisia sopimuksia heidän kanssaan.

Hän keskusteli kaupoistaan Martinin kanssa jonkun aikaa.

»Metsäpalot pohjan puolella ovat levinneet nyt itään. Viisi taloa on

palanut, sanotaan. Vaara ei uhkaa kuitenkaan meitä — ei pieninkään

vaara. Metsävartiat ovat saaneet sen pysähtymään tällä puolen»,

hän sanoi hyvillään. »Mutta kuivaa on ollut. Onneksi he saivat sen

sammumaan juuri oikealla hetkellä. Vaikea olisi kai saada tulta

ehkäistyksi, jos se pääsisi tänne saakka leviämään, vai mitä luulet,

Martin?»

Martin myönsi, että se olisi varsin vaikeaa.

»Toivon teille paljon huvia tänä iltana», Caleb jatkoi puhuen tällä

kertaa kaikille yhteisesti. »Mitä sinä puet yllesi, Ellen? Sinusta

tulee varmaankin tanssiaisten kaunotar!» Hän iski ystävällisesti silmää

Ellenille, joka yritti hymyillä vastaan.

Caleb katsoi Ameliaan huvitettu välke silmissään. Amelia oli aivan

läpinäkyvä. Eipä tosiaankaan ollut vaikea päästä hänen ajatuksistaan

perille. Tällä hetkellä esimerkiksi hän laski leikkiä Martinin ja

Charlien kanssa kieltäen heitä syömästä liikaa, muuten he eivät voisi

täydesti nauttia juhlasta. Hän koetti salata todelliset tunteensa. No

niin, Caleb tahtoi olla oikeudenmukainen — Amelia ei näytellyt niinkään

huonosti — ei niinkään huonosti.

Tytöt läksivät ullakolle heti lypsettyään lehmät, ja Lind auttoi heitä

pukeutumisessa. He kehuivat Lindin valmistamia pukuja vain muutamin

harvoin sanoin, sillä he luulivat liiallisella kehumisella tuovansa

esiin vain oman tyhmyytensä ja tottumattomuutensa tällaisiin hienoihin

hetaleisiin. Mutta Lind ymmärsi heidät, eikä ollut loukkaantunut heidän

teennäisestä välinpitämättömyydestään.

Kun he vihdoin olivat valmiit, katseli Lind kumpaistakin jonkun matkan

päästä ja huudahti: »Te tulette olemaan kauneimmat tytöt koko juhlassa!

Odottakaahan, niin saatte nähdä, olenko oikeassa!»

»Ei, Lind, emme me — vaan te», Judith sanoi. Hän katseli itseään

puoleksi huoaten. Lind oli ommellut hänelle valkoisen kreikkalaisen

puvun hienosta kankaasta, jota hiukan muutettuna sopi hyvin käyttää

tavallisenakin pukuna. Jude punastui ajatellessaan, mitä sen väri

merkitsi. Hän näytti mielestään kovin kömpelöltä tässä puvussa.

Hänen hartiansa tuntuivat liian leveiltä, hänen käsivartensa liian

voimakkailta. Tuollainen puku olisi paremmin soveltunut Lindille.

»Jos hengitän syvään, niin koko puku putoaa päältäni, Lind», Judith

sanoi epäröiden.

Lind nauroi. »Tuskinpa vain, Judie. Sinä olet siinä todellakin

suurenmoinen tummine hiuksinesi ja loistavine silminesi. Ja samoin on

Ellenkin omassaan.»

Alhaalla Amelia pyöritti separaattoria. Hänen ajatuksensa liikkuivat

sekavissa asioissa, jotka eivät näyttäneet olevan missään yhteydessä

toistensa kanssa, mutta vanhat totutut työt kävivät kuin itsestään.

Juden oli siis pakko lähteä pois. Sitä hän oli tarkoittanut. Siitä ei

voinut olla epäilystäkään. Hän muisti tuon ilmeen omilla kasvoillaan

vuosia sitten, kun hän oli katsellut itseään peilissä.

Judithin oli pakko lähteä pois. Yhdessä Svenin kanssa. Caleb asettaisi

hänet tästä edesvastuuseen. Olihan hän uhannutkin asettaa hänet

kaikesta edesvastuuseen. Juuri tällaista tapausta Caleb olikin

odottanut. Mitähän nyt tulisi tapahtumaan? Uskoisikohan Mark Jordan

tuota juttua? Uskoisikohan Lind Archer sitä? Miten hän, sorrettu

maalaisnainen, kelpaisi Mark Jordanin äidiksi? Mikä ääretön isku,

jollei Mark voisi — eikä tahtoisi sitä uskoa. Ja kuitenkin Calebilla

oli todisteita. Markin olisi pakko uskoa. Entäs sitten? Huolisiko

Lind Markista enää — entä Mark, tuntisiko hän itsensä liian halvaksi?

Miten heidän kaikkien kävisi? Mitä Mark Jordan sanoisi, joka oli

kasvanut mieheksi siinä luulossa, että hän oli säätyläislapsi? Miten

hän suhtautuisi totuuteen? Ei — ei, hänen ei pitänyt saada tietää —

hänen ei pitänyt saada sitä tietää. Jollakin tavalla Amelian täytyi

viekkaudella voittaa Caleb. Hänen täytyi olla yhtä ovela kuin hänkin.

Nousta koko sielullaan hänen tahtoansa vastaan. Jollakin tavalla sen

piti tapahtua. Vaikkapa hän... Judithin käsi ei ollut kyllin vakava,

kun hän piteli kirvestä. Mitä elämä merkitsi Amelialle?

Hän katseli, kun viimeinen kermapisara tippui separaattorin alla

olevaan astiaan, sitten hän nosti sen lattialta ja kaatoi kerman

suurempaan kannuun. Maanantaina kannu oli täysi, jotta se voitiin

lähettää Skuli Ericksonin mukana. Hänen piti käskeä Martinia maalaamaan

selvempi nimi kannuun ennenkuin Skuli tuli hakemaan sitä. Viime aikoina

oli vanhat kannut lähetetty takaisin, koska niissä ei ollut kyllin

selvät nimet. Kannut olivat Skulin omat, ja luonnollisesti hänen piti

saada omansa takaisin.

Amelia kuuli Judithin ja Ellenin tulevan alas ullakolta yhdessä Lind

Archerin kanssa. Heti heidän jäljessään tulivat pojat. He tulivat

kaikki keittiöön näyttäytymään Amelialle. Hän koetti hymyillä iloisen

hämmästyneenä, kun he seisoivat hänen edessään.

»Mistä ihmeestä — tekö olette ne valmistanut, opettajatar?» Amelia

huudahti Lindille. »Kylläpä te olette ystävällinen, sen minä sanon! Voi

miten kauniita he ovat!»

Amelia käänteli poikia ympäri ihailevin katsein. Martin irvisteli ja

näytti kovin ihastuneelta. Charlie katseli korkeaa hattuaan peilissä ja

työnsi sen hiukan enemmän toiselle korvalle.

Judith läksi toiseen huoneeseen sillä välin kuin toiset juttelivat yhä

Amelian kanssa. Häntä alkoi äkkiä pyörryttää, niin kovasti hän oli

jouduttanut pukeutumistaan. Ja se ajatus, että Amelia oli arvannut

totuuden, kiusasi häntä. Hän ei olisi suonut kenenkään tietävän

sitä. He eivät olleet kylliksi hienoja saadakseen sitä tietää. He

moittivat häntä siitä, mikä oli hänen ylpeytensä. Hän kuului toiseen

valoisampaan, rohkeampaan maailmaan, jossa ihmiset seurasivat

vaistojaan, hän vakuutti itselleen. Nämä täällä olivat sameita,

hämäriä sieluja, jotka eivät uskaltaneet rehellisesti elää. He elivät

vain maata ja sen tuotteita varten, ja siksi he olivat kuivia ja

kitukasvuisia. Hän ei olisi tahtonut ilmoittaa sitä heille. Mutta —

nyt kun Amelia sen tiesi, niin hän ei yrittäisi estää häntä lähtemästä

— hänen oli aivan mahdoton estää häntä. Judith katsoi ulos ikkunasta.

Caleb talutti hevosha'asta valjakkoa, Princea ja Ladya. Hän valjasti ne

kaikesta päättäen. Hän näytti olevan erittäin hyvällä tuulella.

Aurinko laski poppelilehdon taakse ja puut seisoivat siinä kuin pitkät,

mustat seipäät. Sven oli pian valmis lähtemään. Hän oli lähettänyt

sanan Lindin kautta, että hän tulisi suoraan Lattin koululle, jotta

ikävyydet Calebin kanssa välttyisivät. Se oli varminta. Sieltä he

lähtisivät sitten Nykerkiin. Hän antaisi jollekin Sidingissä toimeksi

viedä valjakon takaisin kotiin. Lauantai-iltaisin juna pysähtyi siellä

pariksi minuutiksi. Judith ei ollut koskaan nähnyt junaa. Yhtä vähän

kuin Ellen tai Martinkaan, vaikka he olivat käyneet Sidingissä useat

kerrat. He olivat nähneet laakeita vaunuja raiteilla. Mutta ei koskaan

junaa. Miten ihmeen hauskaa junassa ajaminen mahtoikaan olla. Varmaan

kuin taikamatolla lentämistä, josta Judith muisti lukeneensa, kun hän

lapsena kävi koulua. Päästä jonnekin kauas pois. Kauas pois — se oli

jo kylliksi. Mutta yhdessä Svenin kanssa, se oli taivasta. Kyyneleet

nousivat hänen silmiinsä. Tuntui aivan käsittämättömältä, että tämä

ilta oli vihdoinkin tullut. Hänen oli vaikea hillitä liikutustaan.

Judith istahti tuolille ikkunan lähelle, nousi jälleen ja astui

lattian poikki harmonion luo, missä hän soitti pari säveltä Ellenin

lempilaulusta. Sitten hän hypähti taas pystyyn ja läksi ulos, kulkien

Amelian sekä muiden ohi keittiössä. Hän näki, että Caleb todellakin

valjasti hevosia. Hän palasi taas keittiöön ja sanoi toisille, että

heidän oli jo aika pukeutua. Hänen kätensä vapisivat, niin että hänen

oli vaikea saada päällysvaatteet ylleen.

Amelia peitti vaatteella ja paperilla eväskorin, jonka he ottivat

mukaansa juhlaan. Ajatukset pyörivät valloillaan hänen päässään. Judith

— Judith. Sama kohtalo kuin hänellä itselläänkin. Judithin täytyi

lähteä pois. Riittihän tässä yksikin hukkaanmennyt elämä. Judith oli

pelastettava. »Sama juttu toistuu», siten Caleb varmaankin pilkkaisi

häntä. Judith oli Amelian lapsi, aivan niin, kaikkine hyveineen, ha,

haa! Amelia saattoi mielikuvituksessaan kuulla Calebin pilkallisen

naurun. Tarvittiin enemmän kuin yksi polvi, jotta huono veri katoaisi,

sanoisi hän. Judithin ajattelemattomuus kaikuisi ikuisesti hänen

korvissaan. Hänen oli mahdoton sitä kestää — aivan mahdoton. Hänen

aivonsa menivät sekaisin. Hän ojentautui suoraksi ja painoi kädellään

päätään.

»Mikä teidän on, mrs. Gare?» Lind kysyi lempeästi. Hän oli astunut

pöydän luo, missä Amelia laittoi koria kuntoon. »Onko teillä

päänsärkyä?»

Amelia hymyili hänelle. »Hiukan vain — kova työ tänään

perunannostossa», hän sanoi.

Ellen, Martin ja Charlie, jotka olivat valmiit lähtemään, sanoivat

Amelialle hyvästi. Judith seisoi hänen edessään, kun toiset olivat

Lindin kera menneet ulos. »Hyvästi», hän mutisi, »minä kirjoitan

sinulle — jos tahdot.»

Amelian kädet liikkuivat kouristuksentapaisesti tyttöä kohti, sitten

ne laskeutuivat alas. »Niin — kirjoita, Jude», Amelia kuiskasi kuivin

suin. »Hyvästi, Jude.» Sitten Jude oli poissa. Amelia ei estänyt häntä.

Hän ei ollut estänyt häntä. Hän tuijotti tyhjään oveen, josta Judith

oli kadonnut, ikäänkuin odottaen hänen palaavan takaisin. Hänen kätensä

olivat kuumat ja kosteat ja sormet avautuivat ja puristuivat taas

kokoon. Judith oli mennyt. Hänen oli pakko lähteä. Hän, Amelia, oli

antanut hänen mennä. Hänen korvissaan humisi. Nyt Mark Jordan saisi sen

tietää... mutta toinen nuori elämä ei menisi hukkaan niinkuin hänen

omansa... huone näytti pimenevän ja tulevan tukahduttavan kuumaksi...

Amelia läksi ulos ja nojautui ovenpieleen, katsoen ulos. Caleb hoputti

leikkiä laskien lapsia vaunuihin. Lind seisoi hymyillen heille. Nyt

he läksivät — ajoivat ulos portista. Caleb vilkutti heidän jälkeensä.

Nyt — hän sulki portin. Vain kapea kultainen juova pilkisti enää esiin

poppeleiden lomitse. Caleb astui talliin. Lind palasi huoneeseen, ja

Amelia läksi toiseen huoneeseen.

Lind meni yläkertaan omaan suojaansa, ja Amelia katseli ympärilleen,

tuumien mitä hän tekisi. Hän pelkäsi olla yksin ja toimettomana.

Mielenliikutus, jonka hän väkisin oli tukahduttanut, puhkeaisi esille,

jollei hän heti saisi jotain työtä. Hän päätti ruveta kutomaan sukkia

Martinille. Mutta hän ei löytänyt kuin neljä sukkapuikkoa. Hänellä

oli uudet puikot lipaston laatikossa. Hän meni niitä hakemaan,

mutta huomasikin, että laatikon lukko oli jollakin tavalla joutunut

epäkuntoon, eikä hän saanut sitä auki. Hän iski kädellään ripaa,

ja samassa ylemmän laatikon etupuoli putosi ulos. Se oli samainen

laatikko, missä Caleb säilytti kirjeitään ja papereitaan tarkasti

lukittuina. Amelia ojentautui kauhuissaan suoraksi. Hän koetti asettaa

laatikon kappaletta paikoilleen, mutta hän ei saanut sitä sopimaan. Hän

kiiruhti ikkunaan ja katsoi ulos. Calebia ei näkynyt.

Kokonaisen minuutin ajan hän seisoi lipaston edessä epäröiden mitä

tehdä. Sitten hän polvistui maahan ja otti laatikosta ulos kaikki

kirjeet ja paperit. Suurin osa oli kellastuneita ja rikkinäisiä. Ei

kukaan kirjoittanut enää Calebille eikä ollut missään tekemisissä hänen

kanssaan paitsi pankki. Muutamat asiakirjat ja maanluovutustodistukset

näyttivät uudemmilta. Ja yhdessä kirjekuoressa oli käsiala vaikeasti

luettavaa. Amelia tunsi sen. Se oli Bart Nugentin käsialaa.

Hermostuneesti hän otti kirjeen esille. Se oli lyhyt, ja niin

epäselvä, että siitä oli melkein mahdoton saada selvää. Mutta Amelia

pääsi kuitenkin selville, että Bart Nugent oli kuolemaisillaan

kirjoittaessaan tuon kirjeen. Päivämäärä oli epäselvä. Jäykistynein

käsin hän selaili toisia papereita ja löysi kirjeen, joka oli lähetetty

kaupungin sairaalasta. Siinä ilmoitettiin Caleb Garelle Bart Nugentin

kuolemasta ja sanottiin, että kuolevan miehen viimeinen toivomus oli

ollut, että mukana seuraava kirje lähetettäisiin hänelle. Kirje oli

päivätty lähes kuusi kuukautta sitten. Bart oli elänyt juuri parhaiksi

voidakseen ilmoittaa Calebille, että Mark Jordan aikoi tulla Oelandiin.

Amelia vaipui lattialle ja nojautui lipastoa vasten. Hermokohtaus

värisytti hänen ruumistaan. Hän istui siinä yhä keskellä kellastuneita

papereita ja kuoria, kun Lind tuli alas. Opettajatar oli ullakolle

saakka kuullut hänen nyyhkyttävän. Hän polvistui Amelian viereen ja

kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.

»Mikä teidän on — mikä teidän on, mrs. Gare?» hän kysyi.

Amelia nousi ponnistaen kaikki voimansa. »Älkää välittäkö minusta.

Ei se ole mitään», hän sanoi hengästyneenä. »Auttakaa minua panemaan

kaikki paikoilleen — mutta pian.»

Lind keräsi paperit nopeasti yhteen ja pisti ne laatikkoon. Sitten hän

asetti laatikon etuosan paikoilleen, ja Amelia hakkasi sitä kevyesti

vasaralla, jonka hän haki keittiöstä. Vihdoinkin se oli taas paikallaan.

Tuskin he ennättivät pois lipaston luota, kun Caleb tuli huoneeseen.

Lindin sydän sykki kiihkeästi.

»Kaunis ilta heillä on — erittäin kaunis», Caleb sanoi hyvillään. »Minä

lähden hakemaan hevosta, jonka ostin koetteeksi. Etkö tule mukaan,

äiti?»

»En — en tänään, Caleb. Olen juuri alottamassa uusia sukkia

Martinille», Amelia sanoi rauhallisesti.

»Hyvä on — hyvä on. Te naiset ette koskaan voi olla työttöminä», Caleb

sanoi lempeällä äänellä. Sitten hän läksi uudestaan ulos.

Lind kävi istumaan ja hengitti helpotuksesta. Mitä ikänä se lie

ollutkin, ratkaisun hetki oli vältetty. Amelian kasvot olivat hetken

aikaa ilmaisseet mitä suurinta pelkoa.

Opettajatar palasi huoneeseensa suorittamaan koulutöitään. Hän oli

sopinut Markin kanssa, etteivät he lähtisi Lattin koulun juhliin

ennenkuin myöhään illalla, koska iloa kestäisi kaiken yötä ja he

saisivat siitä kyllikseen, vaikkeivät saapuisikaan ensimmäisinä

paikalle.

Tuuli alkoi nousta ja vinkui talon kattohirsien alla. Se hermostutti

Lindiä ja herätti hänen mielessään kummia mielikuvia. Taaskin hänestä

tuntui siltä, että jotakin pahaa oli tulossa.

Hän odotti kärsimättömästi tuntien kuluvan, jotta hän voisi lähteä

tielle tapaamaan Markia. Sandbon poni oli jo tallissa hänelle

varattuna. Hän aikoi lähteä ulos sitä juottamaan. Olisihan siinäkin

jotain tehtävää. Mutta sitten hän muutti mielensä ja päätti juottaa

sitä vasta matkaan lähtiessänsä.

Talossa tuntui salaperäistä painostusta. Minkä vuoksi Amelia oli

rikkonut lipaston laatikon? Ja miksikä hän oli käyttäytynyt niin

omituisesti? Lind joutui pelon valtaan. Kaukaa nummelta kuului

kaakkurin ääni. Ja tuuli vinkui lakkaamatta. Lind kaipasi Markia. Hänen

läheisyydessään oli aina niin turvallista. Mutta oliko niin todellakin?

Markhan tarvitsikin häntä. Hän tarvitsi häntä, jotta hän suojelisi

häntä häntä itseänsä vastaan, karkottaisi yksinäisyydentunteen häneltä.

Tämä ajatus sai Lindin sydämen lämpiämään.