Lind ratsasti tänä iltana Klovaczin farmille päin ja tapasi Markin
notkossa, metsätien varrella. Mark laskeutui alas hevosen selästä ja
kiersi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, niinkuin hänellä oli
tapana tehdä Lindin istuessa satulassa.
»Rakas pieni Lind», hän kuiskasi kohottaen kasvonsa Lindin kasvojen
tasalle, »jokainen päivä tuntuu pitkältä kuin kokonainen vuosi.»
Lind puristi Markin lähelle itseään. »Tiedätkö, Mark, en voi irtaantua
siitä tunteesta, että jotakin hirveää on tulossa. Kaakkuri lensi
suoraan talon yli viime yönä», Lind sanoi, ja Mark tunsi hänen
ruumiinsa vapisevan.
Mark nauroi. »Se johtuu vain siitä, että huolehdit niin suuresti
Judithin puolesta, rakkaani. Me lähdemme täältä muutamien viikkojen
perästä, ja sitten koko elämä täällä tuntuu meistä vain unennäöltä.
Annahan, kun autan sinut alas. Lähdetään kävelemään. Mitäpä, jos
kävelisimme tuon kuivatun järven ympäri? Se on kylliksi kaamea paikka
sinun ajatuksillesi.»
Valoa riitti vielä tunnin kävelyyn näillä karuilla mailla. Lind
suostui. »Olen nähnyt sen vain ylhäältä harjanteelta. Se on kerrassaan
yhtä karu kuin maisema noissa kuvissa, jotka esittävät Noan arkkia
Araratin vuorella.»
He kuljettivat hevosensa metsän halki, missä kuivat lehdet rapisivat
heidän jalkojensa alla ja oksat heidän yläpuolellaan kahisivat.
Suoriuduttuaan metsästä he kulkivat Garen heinäpeltojen ohi, missä
heinäsuovat komeilivat. Sitten he tulivat suolle, jonka takana oli
järvenpohja, likaisen harmaa, tasainen lakeus, jonka pinta oli täynnä
suuria, rumia halkeamia. Jykeviä juuria ja kiviä, jotka olivat
pohjasakan tahroissa, häämöitti hämärässä valossa. Lind ja Mark
kulkivat kapeaa maakaistaletta pitkin, joka pistihen järvenpohjan ja
suon väliin.
»Sinä uppoaisit kummallakin puolella, Lind», sanoi Mark katsellen
petollisia, hiuksenhienoja kaisloja suolla ja sitten harmaata
järvenpohjaa, joka keskikohdaltaan oli tummempi ja kosteampi.
Etelän puolella, notkon takana, oli Caleb Garen pellavapelto. Siitä,
missä Lind ja Mark nyt seisoivat, he saattoivat nähdä Calebin poistuvan
pelloltaan, hänen kumaraisen vartalonsa piirtyessä vasten ambran
väristä taivasta.
»Mark», Lind mutisi tarttuen hänen käteensä, »minä pelkään häntä.»