Seuraavana päivänä, jolloin ilma oli edelleen raitis ja viileä, Caleb
läksi Yellow Postiin. Sven, joka salaa piti häntä silmällä, näki hänen
ajavan pois, ja heti hän satuloi hevosensa ja ratsasti etelään päin
pitkin Caleb Garen peltojen vierustaa, kunnes hän saapui metsään,
kuivatun järvenpohjan taakse.
Hän näki Judithin eteläisellä pellolla, jonkun matkan päässä aidasta.
Kun hän huomasi, että Judith oli nähnyt hänet, hän hyppäsi alas hevosen
selästä ja heittäytyi pitkään heinikkoon katsellen pilviä.
Judith ajoi leikkuukoneen aidan viereen, sitoi hevoset kiinni ja ryömi
piikkiaidan alitse. Hän tiesi, että Sven piileksi jossakin. Ennenkuin
hän ennätti katsella ympärilleen, Sven tarttui häntä nilkoista kiinni,
niin että tyttö kaatui hänen päällensä. He nauroivat molemmat makeasti
tälle pienelle kepposelle, ja sitten Judith purskahti itkuun. Sven veti
hänet syliinsä, ja Judith lepäsi siinä suullaan, itkien katkerasti,
kykenemättä sanomaan sanaakaan.
»Judie, Judie, älä itke niin kovin», Sven pyysi lempeällä äänellä
huojutellen häntä edestakaisin kuin lasta. »Mikä sinua vaivaa? Minä
nelistin tänne heti, kun ensimmäinen tilaisuus vain tarjoutui, ja sinä
itket. Sepä on kaunis kiitos! Kuulehan, rakas Judie, minä rakastan
sinua ja vien sinut pois täältä hyvinkin pian. En välitä mistään, sinun
täytyy päästä pois täältä. Mitä arvelet?»
Judith kävi istumaan ja pyyhki kyyneleensä. Sven kohosi polvilleen
ja katseli häntä. Sitten hän kietoi käsivartensa tytön ympärille,
tunnusteli hänen olkapäitään, käsivarsiaan ja rintaansa. »Judith, sinä
olet laihtunut!» hän huudahti. »Olet vain pikkuinen tyttö! Mikä on
hätänä?»
»En kestä tätä kauempaa, Sven. Minä kuolen», Judith kuiskasi vapisevin
huulin.
»Tuletko kanssani heti paikalla, Judie?»
Judith katsoi pellolle. Hänen sydämensä sykähti ajatellessaan, että hän
voisi lähteä pois Svenin kanssa, olla aina hänen luonaan, elää hänen
rinnallaan tuossa ihanassa, ystävällisessä maailmassa, josta Lindkin
oli kotoisin. Hän tunsi, että Caleb Garen äänetön vaino saattaisi hänet
jonakin päivänä hulluksi. Sitäpaitsi oli jotain muutakin, jota ei Sven
edes vielä tiennyt. Hänen piti kertoa se hänelle. Nyt juuri hänen
täytyi se kertoa. Sven pakottaisi hänet lähtemään mukanansa, jos hän
nyt kertoisi siitä. Ehkäpä sittenkin oli parasta odottaa elonkorjuun
loppuun saakka. Ehkäpä Caleb siihen mennessä olisi unohtanut kirveen.
Säästäisihän hän häneltä ainakin vieraan apulaisen palkan. Judith
päätti olla kertomatta Svenille — toistaiseksi vielä.
»Odota, kunnes vilja on puitu, Sven», Judith vastasi.
»Paha periköön puimisen», Sven huudahti kärsimättömästi. »Ensin
heinänteko ja nyt puiminen — miksi luulet minun tulleen tänne, jollen
sinun tähtesi? Olisinhan voinut lähettää äidille rahaa, jotta hän olisi
palkannut apulaisen.»
»Mutta isä otattaa minut kiinni, Sven, ja vie vankilaan», Judith sanoi.
»Vankilaan — kyllä kai! Pikemmin he pistävät hänet vankilaan!»
Mutta Judithin pelko ei kadonnut, ja he päättivät odottaa, kunnes vilja
oli puitu.
Judith painautui vielä kerran lujasti Sveniä vasten ja lepäsi siinä
tuntien suloista rauhaa ja mielihyvää, sitten hän ryömi aidan alitse
ja alkoi ajaa leikkuukonetta. Sven hyppäsi satulaan ja heilutti
Judithille hattuaan, kunnes tyttö oli kaukana pellolla, leikatun viljan
muodostaessa pehmeän ja keltaisen kujan hänen jälkeensä.