Satoi lakkaamatta kaksi päivää. Ellen, Judith ja Charlie ruokkivat
elukoita, lypsivät ja kirnusivat voita ja laittoivat kerman ja voin
myömäkuntoon. Skuli Erickson kävi kahdesti viikossa hakemassa heidän
tuotteitaan Sidingiin, niin hyvin sateessa kuin kauniillakin ilmalla.
Ja Caleb valitti heti, jollei kaikki ollut kunnossa. Martin makasi yhä
sohvallaan vaatimatta mitään huomiota tai hoitoa. Amelia alkoi kutoa
paksuja villasukkia tytöille talven varaksi. Ja Caleb kompuroi kaiket
päivät talon ja tallin ja työkaluvajan väliä, hän avasi laatikoita ja
luki vanhoja kellastuneita kirjeitä, tutki lääkepulloja ja sovitteli
yhteen rikkoontuneitten työkalujen ja talousastioiden osia harmitellen
suuresti sellaisista esineistä, joista ei kukaan tiennyt, mitä
tarkoitusta niillä oli.
Mutta Judith tiesi, että Caleb työssäänkin ollessaan piti silmällä
jokaista hänen askeltaan, väijyen häntä kuin haukka. Judithilla ei
ollut tilaisuutta hetkeäkään levätä, ennenkuin Calebin jostakin
syystä oli pakko poistua kotoa. Hän piti yhä lukittuna tallin oven,
missä kirves oli, ja kulki joka tunti siitä ohi nähdäkseen, että
se oli tallessa. Kerran tai pari Judith oli nähnyt Calebin avaavan
tallin ja astuvan sisään sulkien oven taas heti jäljessään. Judith
kuvitteli mielessään, että Caleb seisoi kirveen edessä tuijottaen
siihen, ikäänkuin se olisi hänen valtansa symbooli. Hänestä tuntui
siltä kuin olosuhteet olisivat haudanneet hänet alleen kuin virtaava
vesi. Hän teki työnsä kaiken päivää yhtä avuttomasti kuin jos hän
olisi maannut tallin lattialla kytkettynä käsistä ja jaloista kiinni.
Hänen oli mahdoton karata. Amelia kutoi jo villaisia sukkia tulevaa
talvea varten. Tänä talvena olisi hoidettava enemmän vasikoita kuin
edellisenä, luotava enemmän lantaa, kannettava enemmän vettä kaivolta
navettaan. Ja Calebin viha olisi kahta vertaa suurempi samoinkuin hänen
voimansakin, ja jotakin muuta olisi vielä kaiken tämän lisäksi...
Judith oli hävittänyt Svenin kirjeen, jonka Lind oli tuonut hänelle
kannettuaan sitä povellaan kaiken päivää. Yöllä, sen jälkeen kuin hän
oli saanut sen, hän makasi Ellenin vieressä ja sanoi kerta toisensa
jälkeen itselleen, että hänen oli pakko lähteä — niin pian kuin
heinä oli korjattu. Mutta aamulla, kun hän oli nähnyt Calebin kasvot
aamiaispöydän päässä ja kuullut hänen jakelevan käskyjään hänelle
päivän töiden johdosta, hänen rohkeutensa lannistui jälleen. Caleb ei
ollut silmänräpäykseksikään unohtanut kirvestä. Hän ei antaisi Judithin
hetkeksikään unohtaa sitä.
Ainoassa turvatussa paikassa, mikä oli koko talossa, hän kyhäsi kirjeen
Svenille. Sanat luistivat vaivalloisesti merkitsemättä paljonkaan.
Mutta kun hän vihdoin piirsi nimensä alle, luuli hän Svenin ymmärtävän
häntä. Hän kantoi kirjettä povellaan kaiken päivää antaakseen sen
Lindille tämän palattua kotiin koulusta.
Judith vältti Elleniä, jotta hänen salaisesti kytevä tunteensa ei
puhkeaisi ilmi yhtä väärässä muodossa kuin tuonnoin heinäsuovalla.
Kerran, kun hän kirnusi voita, hän vilkaisi Elleniin, joka pesi karkeaa
lattiaa toisessa huoneessa, ryömien nelinkontin sohvan ympärillä,
missä Martin makasi. Ellenin suupielet riippuivat, leuka oli litteä,
ja vähänväliä hän yskäisi, kun lipeän höyry kohosi pesusoikosta vasten
hänen kasvojaan. Judith vihasi tuota kärsivää ilmettä ja olisi voinut
kuristaa hänet joka kerta, kun hän kuuli tuon kovan yskähdyksen. Sitten
Ellen sai tikun käteensä. Hän ei ollut näet nähnyt, että lattialankku,
jota hän harjalla hankasi, oli erikoisen kulunut. Judith näki veren
juoksevan pitkin sisarensa rannetta. Ellen huokasi ja nousi sitomaan
kättänsä. Judith oli vahingoniloinen tästä tapahtumasta. Ellenin
kärsimyksessä ei ollut mitään ihailtavaa. Se oli aivan tarkoituksetonta.
Amelia tuli huoneeseen kanalasta. Judith vilkaisi häneen ja näki ensi
kertaa, että hänellä oli mustat varjot silmien alla. Mitähän oli
tapahtunut, koska hän oli tuon näköinen? Eihän Amelia ollut heittänyt
kirvestä. Epämieluisan tunteen vallassa Judith kääntyi jälleen kirnunsa
puoleen ja kiinnitti siihen koko huomionsa.
Illalla hän antoi Lindille kirjeen, jotta tämä veisi sen Svenille.
Nuo molemmat sadepäivät loppuivat, ja tuuli nousi illansuussa luvaten
auringonpaistetta seuraavaksi päiväksi.