Mark ja Lind päättivät tavata toisiaan Sandbossa, kunnes Klovaczit
palaisivat kotiin.
»Koulutädin täytyy olla varovainen», Lind sanoi nauraen Markille,
»ettei mitään häväistystä tapahdu. Sellainen voisi käydä minulle
tuhoisaksi, koska minun on huolehdittava elatuksestani lukukauden
loppuun saakka.»
»Minä en pidä sillä väliä», väitti Mark. »Onhan minulla hiukan rahaa.»
Mutta Lind ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaisesta. Hän tahtoi
pysyä paikassaan lukukauden loppuun saakka.
Sandbossa villit kirsikkapuut olivat täynnä viininpunaisia hedelmiä.
Sven poimi Lindille kannullisen marjoja, ja tämä söi niitä yhdessä
Markin kanssa, kunnes heidän suunsa oli aivan kuiva. Mrs. Sandbo oli
mielissään, kun opettajatar ja hänen »poikansa», niinkuin hän nimitti
Markia, olivat heillä, ja usein hän tarjosi heille kahvia ja leivoksia.
Pohjaltaan mrs. Sandbo oli hyvä ihminen, ja totuttuaan Lindin
käynteihin ei hän kiusannut häntä enää monilla kysymyksillään.
Opettajatar käveli yhdessä Markin kanssa Latt-järven toiseen päähän,
missä he poimivat pieniä mustia simpukoita kaislikosta. Lind näki
sieltä pieniä vahamaisia ulpukoita, mutta muta oli siksi upottavaa,
ettei hän voinut niitä saada.
»Ne kuihtuisivat kuitenkin aivan heti», sanoi hän Markille palatessaan
takaisin kovemmalle maalle.
»Aivan niin, ja niillä on kovin pitkät, niljakkaat juuret», lohdutti
Mark häntä.
He kulkivat noin puolen mailin verran pienelle aurinkoiselle
mäennyppylälle, joka sijaitsi Garen metsän reunassa. Siellä he kävivät
istumaan, Lindin levittäessä vaalean, leveän hameensa allensa. Mark
ojentautui suoraksi maahan varjostaen kädellään silmiään ja purren
heinänkortta.
Mäenrinne heidän alapuolellaan oli nurmikon peitossa, aivankuin
sileäksi kammattu tukka. Lind katseli sitä uteliaana. Ilma oli täynnä
surisevia hyönteisiä, jotka hyppelivät kuin pienet mustat täplät
valossa. Väliin suuri likakärpänen purjehti majesteetillisesti ohitse,
sen kultaisten siipien kimmeltäessä auringossa. Kuhnurimehiläinen eksyi
hyttysparveen, selvisi siitä ja lensi laiskasti kaukana kasvavaan
kukkaan aavistamatta, minkä häiriön se oli saanut aikaan. Muutaman
jalan päässä heidän alapuolellaan oli harmaa muurahaiskeko; muurahaiset
kiipesivät touhuissaan sen seiniä ylös ja alas. Pienoismaailma täynnä
uutteraa työtä.
»Mark», sanoi Lind lempeällä äänellä, »joka hetki tapahtuu jotakin.
Menee —»
»Ja tulee, Lind», Mark lisäsi.
»Enpä tiedä. Me emme voi estää sitä, mikä menee — se ei ole meidän
voimassamme. Mutta me voimme vastustaa sitä, mikä tulee — meillä on
voima katkaista kaikki itsessämme.»
Mark ei tahtonut puhua vakavasti. Hän kääntyi toiselle kyljelleen ja
kietoi molemmat käsivartensa Lindin ympärille painaen päänsä hänen
rintaansa vasten. »Älä huoli, Lind — älä huoli. Sinä pelastit minut
kaikista synkistä mietteistä. Jos nyt kadottaisin sinut, niin en
tiedä, mitä tekisin. Olen aina ollut yksin, Lind — heitettynä autiolle
saarelle. En tiedä, mistä se johtui. Joskus en ole ollut varma edes
omasta nimestäni.» Hän suuteli Lindin hiuksia ja silitteli hänen
ahavoitunutta niskaansa.
»Ei koskaan tämä hetki voi uudistua enää», Lind kuiskasi. Hän painoi
päänsä Markia vasten ja puristautui häneen. »Nyt me olemme yksi sielu,
armaani.»