Oelandissa ei ollut minkäänlaisia pyyntilakeja vallalla paitsi niitä,
joista väestö itse oli keskenään sopinut. Kaikilla oli lupa kalastaa
suurin osa vuotta, samantekevää, sattuivatko maat ulottumaan järvien
rantaan vai ei. Vanha tapa oli sellainen, ettei rantapalstojen
omistajilla ollut etuoikeutta itse järveen. Niinpä Caleb ei
ymmärtänyt, miksikä hänen olisi pitänyt ottaa huomioon Bjarnassonien
hempeämielisyys ja olla ilman kalaa, kun hän näin saattoi olla
tuhlaamatta rahaa lihan ostoon. Hän päätti, että syksyn kuluessa hänen
talossaan ei tulisi olemaan kalan puutetta, yhdentekevää, olivatko
molempien hukkuneiden miesten ruumiit löydetyt vai eivät. Parasta oli
heti saada Bjarnasson käsittämään tämä asia, vaikka kesällä olikin
niukasti aikaa kalastamiseen, eikä kalaa käynyt säilyttäminen kuin
korkeintaan päivän verran.
Eräänä päivänä ennen heinänteon alkua hän lähetti Martinin järvelle.
Martin epäröi, ja vain vastahakoisesti, niinkuin niin usein
muulloinkin, hän alistui Calebin käskyyn. Siitä huolimatta hän läksi
matkaan, onget ja kalastuskojeet rattaillansa sekä pieni verkko, jonka
Caleb oli lainannut eräältä sekarotuiselta mieheltä Yellow Postissa.
Martin ymmärsi, mikä tarkoitus tällä verkolla oli, ja se olikin hänelle
erikoisesti vastenmielinen, vaikkei hän sanonut mitään. Hän arvasi,
että Caleb aikoi myödä ne kalat, joita hän ei voinut itse käyttää,
luultavasti Johannesonille Yellow Postiin.
Martinin pitkät kasvot venyivät vielä tavallista pitemmiksi, kun hän
ajoi tietä myöten lännen puolelle. Mies saattoi joskus rehellisellä
tavalla tehdä jotain väärääkin, kuten riistää toisen omaisuutta
antaakseen toiselle, joka oli ravinnon puutteessa. Mutta tämä tehtävä,
mikä hänelle nyt oli annettu, ei ollut oikea eikä tarpeellinen.
Ajaessaan tasankoa pitkin hänen katseensa kiintyi ruohoaavikkoon, joka
levisi etelän puolella. Siinä oli Calebin laidunmaa, avara ja tasainen
alue, jossa kaksi metsikköä tarjosi elukoille suojaa. Suuri karjalauma
oli joutunut hajalleen, joukossa olivat myös hevoset. Lypsylehmät
olivat erillään, ruohokkaammalla nummialueella pohjoisen puolella.
Martin tunsi katkeraa tuskaa katsellessaan tätä isänsä itaruuden
todistusta. Tämä suuri karja merkitsi monen unelman tuhoutumista. Uutta
asuinrakennusta he eivät saisi ensi keväänä, mutta sen sijaan karja
olisi kahta vertaa lukuisampi — ehkäpä myös idän puolella kasvava
pellavapelto ulottuisi kauemmaksi aivankuin kitsas käsi, joka yritti
riistää itselleen maata.
Martin oli kiintynyt maahan, mutta se ei yksin riittänyt hänelle. Hän
oli uneksinut uudesta talosta, hän oli toivonut omin käsin ja oman
tahtonsa ohjaamana voivansa luoda jotain. Nyt sekin toivo oli pettänyt.
Ei mitään muuta kuin raataa ainoattakaan unelmatta. Caleb olisi
tehnyt paremmin, jos hän olisi sallinut hänen elää harhaluulossaan,
kunnes heinä olisi saatu tehdyksi — unelma olisi silloin keventänyt
työtaakkaa. Harhaluulo oli parempi kuin täydellinen unelmien puute.
Martinin mieli ei ollut kapinallinen — hän tunsi vain jonkunmoista
voimatonta kiukkua, joka ei usein kohonnut hänen kärsivällisyytensä
kovalle pinnalle. Jos häneltä olisi kysytty, ei hän olisi kyennyt
vastaamaan, miksi hän kärsi — oikeastaan hän ei edes tiennyt, että
hänen tilansa oli kärsimystä. Ja kuitenkin hän ymmärsi paremmin
Judithia kuin Elleniä. Hänen sorrettu miehuutensa ihaili Judithia,
vaikkei hän koskaan kyennyt sitä hänelle ilmaisemaan.
Judith ei tiennyt, että Martin oli menossa järvelle. Martin puolittain
toivoi, ettei sisar saisi sitä tietääkään, jos hän palaisi kotiin ilman
kalasaalista. Judithin silmissä hän vastikään oli nähnyt halveksivan
katseen, jota oli paras välttää.
Saavuttuaan Bjarnassonien farmille Martin ei seurannut Calebin käskyä.
Sen sijaan että hän olisi ajanut järven vastakkaiselle puolelle, hän
pysähtyi farmin pihalle, missä nuori Erik parhaillaan riisui hevosia.
»Joko te olette käyneet kalassa?» hän kysyi Erikiltä, joka oli tullut
tervehtimään häntä.
Erik pudisti vakavana päätään. »Ei jälkeäkään kumpaisestakaan», hän
vastasi. »Emme me itse vielä kalasta. Pian me aiomme naarata järven
pohjaa jälleen, ehkäpä silloin löytyy. Sitä ennen ei kalasteta.»
»Eikö edes sittenkään, kun järvi on mennyt jäähän?»
»Jos löydämme heidät, niin sitten. Muuten ei.»
»Eikö siten mene paljon kalaa hukkaan?»
Erik värisi. »Caleb Gare ei ole kalan puutteessa. Toista on köyhien
farmarien laita lähiseudulla. Caleb Garella on lihaa, lampaita,
kananpoikia — ei hän tarvitse kalaa.»
Martin katsoi poispäin. »Ei», hän sanoi hitaasti, »ei muuta kuin
vaihteen vuoksi.»
»Astu huoneeseen», sanoi Erik ystävällisesti, »niin saat kahvia.»
»Ei kiitos», Martin vastasi maiskuttaen suuta hevoselle. »On vielä
pitkä matka.» Erikin vieraanvaraisuus hävetti häntä.
Hän ajoi pois pihalta, ja Erik katsoi hänen jälkeensä, huomaten
kalastusvehkeet rattaitten perällä. Islantilaisen kasvot vetäytyivät
puoleksi ivalliseen, puoleksi säälivään hymyyn. Mutta hän ei jäänyt
katsomaan, ajaisiko Martin suoraan maantietä pitkin vai kääntyisikö
hän pajujen alapuolella järven toiselle puolelle. Nämät islantilaiset
luottivat miltei sokeasti ihmisten kunniantuntoon.
Martin ei poikennut järven toiselle puolelle johtavalle tielle. Hän
häpesi alkuperäistä suunnitelmaansa — ajaa noiden pajukkojen ohitse
järven tuolle puolen lahdelman rannalle, missä Bjarnassonit eivät olisi
voineet nähdä häntä. Siten oli Calebin käsky kuulunut — ja se oli
annettu siinä varmassa luulossa, että sitä myös seurattaisiin. Martinin
oli pakko sanoa totuus isälleen kotiin palatessaan. Caleb joutuisi
raivoon, joka ensiksi ilmenisi ivallisena huomautuksena, sittemmin
kohdistuisi hyökkäykseksi äitiä vastaan, jota Martinin oli aivan
mahdoton käsittää.
Mutta hän oli iloinen, koska hän oli seurannut omaa vaistoaan eikä
loukannut islantilaisten tunteita. Hän oli tuntenut, että Erikin
sanojen takana piili salaista halveksumista Caleb Garea kohtaan. Nyt
islantilaiset saivat ehkä paremman käsityksen garelaisista.
Amelia tuli ulos talosta, kun Martin riisui hevosta. Hänen kasvonsa
näyttivät huolestuneilta, ja Martin arvasi, mitä äiti pelkäsi. Jotain
ikävää tapahtuisi — joskin vain salassa. Myrsky nousisi, niin pian kuin
lapset eivät olleet saapuvilla.
»Etkö saanut kaloja?» Amelia kysyi kurkistaen rattaille.
»En», Martin vastasi lyhyesti. »He eivät ole ruvenneet vielä
kalastamaan.»
Amelia läksi puutarhaan laskien, paljonko tomaatteja taimet kantoivat.
Ne eivät kypsyisi ennenkuin vasta elokuun lopulla. Taimet olivat yhä
heikkoja ja tarvitsivat tukea. Amelia seisoi toinen käsi vyötäisillä,
toinen leuan alla tuumien, mitä hän keittäisi illalliseksi kalan
asemesta. Ei se sittenkään, olipa se miten hyvää tahansa, olisi kalaa.
Hänen täytyi valmistaa jotain oikein herkullista, jotta pettymys
ei tuntuisi kovin suurelta. Mitenkä olisivat uudet porkkanat ja
kananpojat — ei, kananpoikia heillä oli ollut edellisenä sunnuntaina,
ja sitäpaitsi ne munivat niin hyvin, ettei Caleb sallinut niitä tappaa,
vaan oli käskenyt säästää munia syysmarkkinoita varten — jotain muuta
oli keksittävä. Amelia keräsi esiliinansa täyteen uusia porkkanoita ja
läksi huoneeseen tuumimaan.
Caleb tuli myöhään kotiin sinä iltana käytyään sopimassa erään
islantilaisen kanssa puimamiehistä. Hän ei ollut maininnut tulevansa
vasta myöhään kotiin, ja illallinen oli odottanut kokonaisen tunnin.
Munakas ja silava olivat jäähtyneet, perunat vetisiä, kun niitä oli
pitänyt lämmittää. Judith oli ottanut hiukan ruokaa uunista ja mennyt
ulos. Hän ei ollut palannut kotiin.
Äänettöminä kaikki istuivat pöydässä. Calebin silmät osuivat ruokiin.
Sanaakaan sanomatta hän otti eteensä.
»Saatko puimamiehiä syyskuun ensimmäiseksi päiväksi?» Amelia kysyi
pitkän vaitiolon jälkeen.
Caleb otti voita ja ojensi lautasen Lindille, ennenkuin vastasi.
»Sain», hän sanoi, ikäänkuin hän nyt vasta olisi huomannut, että Amelia
oli sanonut jotain.
Kuvaavaa kylläkin hän ei viitannut sanallakaan siihen, ettei pöydässä
ollut kalaa. Äkkiä hän vilkaisi koko pöytäkuntaan.
»Missä Jude on?» hän kysyi.
»Eräs hänen vasikoistaan on hävinnyt», Ellen vastasi Amelian puolesta.
»Niin kai — niin kai», Caleb mutisi ja söi edelleen, ikäänkuin pöydässä
ei olisi ollut ketään muuta.
Illallisen jälkeen Lind läksi ulos etsimään Judea. Ellen ja Charlie
menivät lypsylle.
»Pelästyitkö sinä vainajia niinkuin kaikki muutkin?» Caleb sanoi
nauraen Martinille. »Keksit varmaankin uuden jutun, ennenkuin järvi
jäätyy, tai — jäämme ilman liharuokaa. Enkö ole syöttänyt sinua
täällä vuosikausia ilmaiseksi raataen itse kuin henkeni edestä?
Tyhjäntoimittajia te olette kaikki tyyni!»
»Bjarnassonit eivät kalasta vielä», sanoi Martin hiljaisesti. »En
minäkään rupea kalastamaan, ennenkuin he antavat meille luvan.»
»Vai et rupea? Saadaanpa nähdä, etkö rupea!»
Caleb läksi ulos lyhtyineen itsekseen naureskellen. Kulkiessaan
pitkin karjapolkua laitumelle ja sen poikki pellavapellolle hän tuumi
keinoa, millä hän saisi Martinin pakotetuksi kalastamaan, kun ilma
muuttuisi kylmemmäksi. Hänen tarkoituksensa ei ollut vain nolata
vastahakoisia Bjarnassoneja, vaan hän tahtoi tukahduttaa Martinin
heräävän itsenäisyystunteen. Jos hänessä jo kahdenkymmenen ikäisenä
oma tahto alkoi tulla esille, niin häntä olisi mahdoton pitää kurissa
viisikolmatta vuotiaana. Tässä oli keksittävä joku keino...
Caleb kulki yhä lisääntyvässä pimeydessä kuin olio, joka kuului
erottamattomasti maahan, hartiakas, kumarainen vartalo taipuneena
alaspäin. Tällä hetkellä hänen ajatuksensa olivat kaukana niistä
ikävistä pikkukiusoista, jotka symbolisoivat hänen perhettänsä. Hänen
silmiensä edessä kimmelsi hopeanharmaa pellava-alue — rikkaana,
kauniina, voimakkaana. Se oli sellaisenaan kokonaisuus, täydellisyys,
joka vaati kaikkea, mutta antoi myös kaikkea — maan kasvua, ainoaa
maailmassa, joka oli minkään arvoista.
Pohjoispuolella pellavapeltoa sijaitsi suomaa, mustana ja
vihamielisenä, täynnä pohjattomia hetteitä. Aronsonin oli pakko
aidoittaa tämä turmiollinen alue, nyt kun se oli hänen omansa.