Caleb kävi nyt joka päivä peltojansa katselemassa ja seurasi tarkasti
ilman vaihteluja. Joka ilta viikon aikana hän läksi lyhtyineen ulos,
sillä aikaa kuin toiset olivat lypsyllä, ja palasi takaisin vasta
pimeän tultua. Hän ei puhunut kellekään paitsi määrätessään mitä
kulloinkin oli tehtävä; ruokapöydässä hän istui aina aivan ääneti.
Hänen ajatuksensa olivat kokonaan keskittyneet maan kasvuun, ikäänkuin
hän olisi ravinnut sitä omalla hengellään.
Hän oli niin ihastunut pellavapeltoonsa, joka parhaillaan loisti
sinisenä kukkasista, ettei hän edes muistanutkaan Ameliaa. Tuolla
sinisellä pellavapellolla oli niin suuri voima, että se kohotti ihmisen
sellaisten turhanpäiväisyyksien kuin syntymän, elämän ja kuoleman
yläpuolelle. Se oli vieläkin tärkeämpi kuin näkymätön Jumala. Se ei
vaatinut vain sitä, mikä oli hyvää hänessä, vaan myöskin kaiken pahan,
kehnon.
Caleb seisoi pitkät ajat pellavapellon aidan luona. Sitten hän
kääntyi äkisti nähdäkseen, huomasiko kukaan häntä. Hän tunkeutui
rautalanka-aidan läpi ja tunnusteli käsin kukkia.
Kylvöheinä ja ruis kasvoivat ikäänkuin joku olisi työntänyt niitä
juuresta käsin ylöspäin. Rehukauran tähkät olivat myös painavat, olki
pitkää ja keltaista. Ja karja sekä hevoset laitumella kasvoivat ja
lihoivat.
Martin, joka suoritti omantunnontarkasti jokapäiväiset työnsä, tiesi,
että kaikki merkit olivat hyvät.
»Emmeköhän me voisi ruveta rakentamaan keväällä?» hän kysyi Calebilta.
Uusi Talo häämöitti suurena ja kauniina hänen mielessään.
»Rakentamaan? Mitä?» Caleb sanoi hajamielisesti. Hän tähysteli lännen
puolelle, missä hän luuli näkevänsä joitakin lehmiään Thorvaldsonin
kesannolla.
»Asuinrakennusta.»
»Asuinrakennusta? Ha, haa! Naiset ovat varmaankin saaneet sinut
pauloihinsa. Miksi ihmeessä tahdot rakentaa talon, kun meillä on jo
ennestään? Ha, haa!» hän naureskeli itsekseen Martinin kuvitteluille.
Martin halkaisi hirren kovalla iskulla. Turhaan hän oli siis uneksinut.
Siinä kaikki. Mutta Caleb ei voinut ikuisesti elää.
Caleb odotti markkina-aikaa ja päätti myödä osan karjastaan. Tie
Nykerkin Sidingiin oli kuiva ja kova; helposti karja saataisiin sinne
kuljetetuksi. Hän kutsui Martinin ja Ellenin luoksensa arkihuoneeseen
ja käski heidän valmistua lähtemään huomisaamuna. Sitten Martin läksi
ulos Calebin kanssa ja erotti viisitoista sonnivasikkaa ja lehmää
karjasta. Näiden joukossa olivat molemmat ne sonnit, jotka Judith oli
valinnut itselleen niiden kahden sijaan, jotka keväällä oli myöty.
»Nuo ovat Judithin omat», sanoi Martin.
»Mitä? Judithinko — niin, aivan niin», Caleb myönsi. »Hän saa niistä
rahat.» Hän ylpeili omasta rehellisyydestään.
»Mutta hän ei tahdo myödä niitä ennenkuin syksyllä.»
»Loruja — loruja. Lihan hinta laskeutuu.»
Judith, joka oli Lindin kanssa Yellow Postissa, ei ollut näkemässä,
kun sonnit vietiin tarhaan. Seuraavana aamuna Martin ja Ellen läksivät
matkaan jo ennen aamun sarastusta, jolloin Judith auttoi Ameliaa
aamuaskareissa. Niinpä hän ei nähnyt, kun karjan punaisen ja mustan
valkeat kyljet heilahtivat harmaassa ilmassa. Vasta sitten, kun Martin
ja Ellen olivat jo poissa, hänen mieleensä juolahti, että hänen olisi
täytynyt pitää silmällä sonnejaan.
Edellisenä päivänä Yellow Postissa Judith oli myönyt villat, jotka
hän oli piilottanut ullakolle. Hän oli pyytänyt, ettei Johanneson
mainitsisi mitään myönnistä Calebille. Kauppias oli maksanut ne, ja
Judith oli lähettänyt rahat kaupunkiin saadakseen kangasta pukua
varten, jonka Lind oli luvannut ommella hänelle.
Judith huomasi pian, että hänen sonninsa oli viety. Hän uhkasi vaatia
maksua niistä. Caleb oli lähtenyt Yellow Postiin, ja Judith odotti
hänen kotiintuloaan, voidakseen ottaa kysymyksen esille.
Yellow Postissa Johanneson kysyi ivallisesti Calebilta, oliko hänellä
vielä samoja villoja, joita Judith oli käynyt myömässä. Caleb hymyili
ystävällisesti ja vastasi kieltävästi.
Saapuessaan kotiin hän astui hitaasti Amelian luo. Tämä peräytyi.
»Vai aikoo hän livistää tiehensä? Täytyihän sen jollakin tavalla tulla
ilmi! Ja sinä yllytät häntä, vai mitä?» Calebin ääni surahteli ja
alahuuli työntyi eteenpäin. Amelia kalpeni.
»Mitä — mitä sinä tarkoitat?»
»Mitäkö minä tarkoitan? Kyllä sinä tiedät. Sinä tiedät, että hän
piilotti villoja — sinä tiedät, että hän möi ne, sinä —»
»En minä tiedä — mitä villoja? — olihan hänellä villoja, omista
lampaistansa —»
»Ei hänellä ole omia lampaita — nyt enää. Kuuletko!» Caleb sylkäisi
mennessään ulos. Amelia, peläten kaikkea sitä pahaa, mitä voisi vielä
tapahtua, pyyhkäisi hiukset otsaltaan. Tämä alituinen pelko alkoi
hermostuttaa häntä.
Judith kohtasi Calebin tiellä. Halkokantamus käsivarrellaan hän sanoi
hänelle: »Minä tarvitsen rahat niistä kahdesta sonnista, jotka sinä
lähetit kaupunkiin.»
»Suu kiinni! Mene puhumaan äitisi kanssa. Hän näyttää sinulle, että
kannattaa olla rehellinen.»
Judith oletti näkevänsä Amelian kyynelissä. Mutta sen sijaan tämä
olikin aivan tyyni. »Isä on saanut tietää, että sinä möit villat»,
sanoi hän riipiessään herneitä.
»Mitäs sitten? Suuttuiko hän?»
»Sinun olisi pitänyt kertoa hänelle.»
»Kertoako hänelle — helkkarissa! Minä en kerro hänelle tästä lähin enää
kerrassaan mitään. Ja niin pian kuin heinänteko on päättynyt, lähden
minä pois talosta.»
»Ei, Judith, sitä sinä et tee.»
Judith kääntyi äitinsä puoleen. »Miksikä en? Kuka voi minua estää?
Hänkö?» Hän osoitti ruskealla käsivarrellaan ovea kohti.
»Ei. Jos sinä lähdet, niin teet sen vastoin minun tahtoani etkä saa
tulla takaisin.» Amelia oli suoristanut selkänsä ja hänen äänensä
kuului kovalta ja jyrkältä.
»Sinäkö? Mitä — jos —» Judith seisoi hetken aikaa sanattomana.
»Sinä et saa lähteä täältä, Judith, ennenkuin olet kyllin vanha
huolehtiaksesi itsestäsi», Amelia sanoi lempeämmin. »Et ole koskaan
ollut muualla, ja sinä tulet vain onnettomaksi.»
Judith katsoi tutkivasti äitiin. Sitten hänen kasvonsa alkoivat
punoittaa.
»Sinä valehtelet! Se ei ole todellinen syy. Sinä pelkäät — pelkäät,
että isä kostaa sinulle, jos annat minun lähteä pois! Sinä tahdot pitää
meidät kaikki täällä, jotta me suojelisimme sinua häntä vastaan, siksi
että pelkäät häntä kuin mieletön! Sinä olet raukka!» Judithin ääni oli
katkera ja kyyneleet värähtelivät hänen silmissään. Amelia hätkähti
ikäänkuin peläten Judithin lyövän häntä. Äkkiä Judith hyökkäsi ovesta
ulos, hyppäsi Princen selkään, joka oli aitauksessa, ja kiiti kuin
tuuli alas metsätielle.
Judith piiskasi hevosta hurjasti ja painoi korkonsa sen kylkiin. Hän
raivosi hevoselle, kun hän ei voinut hillitä mieltään. Hevonen, joka
halusi vapautua taakastaan, alkoi hyppiä ja keikkua kuin keinulauta,
heitellen kavioitaan ilmaan. Judith nauroi ja huusi. Hevonen nelisti
hirveää vauhtia ja poikkesi vihdoin tieltä aholle, jonka takana se näki
aidan. Aho oli täynnään kantoja, ja elukka kompastui heittäen Judithin
päänsä yli maahan. Tyttö putosi kyljelleen, ja terävä kanto haavoitti
häntä käsivarteen. Hän makasi jonkun aikaa liikkumattomana maassa
jonkunmoisen huumeen vallassa, silmät ummessa. Sitten hän tarkasteli
käsivarttaan ja vilkaisi hevoseen. Tämä oli noussut haavoittumattomana
pystyyn ja seisoi nyt tien vieressä.
Judith kietoi hihan käsivartensa ympärille, jotta haavaa ei näkyisi,
pysähdytettyään ensin verenvuodon kuivalla sammaleella. Sitten hän
nousi Princen selkään ja ratsasti kotiin. Hän ei kertonut kellekään
seikkailustansa ja sitoi käsivartensa niin, ettei kukaan huomannut sen
vioittuneen.