Judith ei ollut ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että hän voisi
tavata Svenin Yellow Postissa. Jollakin tavalla Sven oli kadonnut
hänen tietoisuudestaan antaakseen sijaa sille synkälle asialle, joka
askaroitti hänen ajatuksiaan siitä saakka, kun hän oli kuullut Amelian
ja Calebin välisen keskustelun. Jostakin tuntemattomasta syystä hän oli
kovin kehno vieläpä elämäänkin.
Sven pestasi parhaillaan sekarotuista miestä heinäntekoon, kun Judith
keksi hänet. Salavihkaa tyttö seurasi Svenin liikkeitä, näki hänen
viskaavan tulitikun ulos avonaisesta ikkunasta miehekkään sulavalla
eleellä, joka tuotti hänelle tuskaa. Ei hänen tarvinnut muuta kuin
nähdä Sven, niin — Judith vihasi itseänsä.
Sven kääntyi ja huomasi Judithin seisovan nojautuneena suunnattoman
suurta etikkatynnyriä vasten, kassakoneen vieressä. Tytön suupielet
vetäytyivät kokoon ja silmät kääntyivät pois. Sven suoritti nopeasti
asiansa ja lähestyi hitaasti Judithia.
»Vai et sinä sen enempää minusta välittänytkään», hän sanoi
kiusoitellen. Hän yritti näyttää välinpitämättömältä, mutta hänen
huulensa vapisivat hermostuneesti. »No — minulle se on aivan
yhdentekevää. Halusin vain tietää, millä kannalla asiat ovat.»
Judith katsoi ylös, mutta käänsi taas kasvonsa poispäin.
»Kuulehan, Jude. Minä tarkoitan, mitä sanon. Sinun on tehtävä päätös
suuntaan tai toiseen; tule tapaamaan minua metsälähteelle. Minä en
tahdo tulla naurunalaiseksi kenenkään tähden. Tule tänä iltana sinne
karjaa hakemaan.»
»Ei tänä iltana — huomenna», Judith sanoi lyhyesti ja kääntyi
Johannesonin puoleen.
Sven poistui ymmällä. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että Judith
rakasti häntä. Mutta tyttö oli omituinen. Mitä ihmeessä hän oli tehnyt,
koska Judith karttoi häntä täten? Ei mitään, mitä tyttö itse ei olisi
halunnut. Hänen olisi tehnyt mieli pakottaa hänet ajamaan kanssansa
kotiin, pelottaa hänet nöyrtymään, niinkuin hän ennenkin oli tehnyt...
Aamu oli kirkas ja raitis, tuuli leuto. Ihanaa olisi ajaa yhdessä. Hän
kertoisi Judithille taaskin kaupungista, missä hän oli työskennellyt
ja jonne hän veisi hänet niin pian kuin he olisivat naimisissa. Hän
tahtoisi — oi, mitä hyötyä kaikesta siitä oli? Judith varmaankin
läimäyttäisi häntä piiskalla kasvoihin, jos hän yrittäisi puhutella
häntä vielä kerran tänään.
Judith ajoi kotiin kiihtyneessä mielentilassa. Jos hän kysyisi
Amelialta, mikä esti häntä menemästä naimisiin Svenin kanssa, niin
ehkäpä paljastuisi salaisuuksia, jotka kytkisivät hänet ikipäiviksi
farmiin. Mutta tämä kiihkeä mielentila ei katoaisi myöskään koskaan,
jollei hän saisi tietää totuutta.
Rattaitten hytkyessä eteenpäin tietä pitkin Judithin silmät kulkivat
yli alavan maiseman, joka levisi kauaksi pohjoiseen yhtä tasaisena,
kohoamatta juuri lainkaan. Metsä oli täällä vailla alkuperäistä
voimaansa; ruohoaavikko autio kuin tyhjä lautanen — ei, tuolla oli
sittenkin yksinäinen mies, ikäänkuin kehno uhri, jonka maa tarjosi
taivaalle. Tuossa kapeita metsäteitä ja aavikkopolkuja, joita
ihmisjäljet olivat synnyttäneet, ja tuossa tienhaara, jossa he olivat
vaihtaneet keskenään jonkun sanan. Taivas tämän kaiken yläpuolella
oli sininen ja väräjävä, avara maailma ylpeille linnuille, jotka
alituisesti liitivät siipiensä varassa etsiskellen ja etsiskellen.
Ja tuo leuto tuuli, se oli kuin hento nainen, Jude tuumi itsekseen,
joka saattoi silmänräpäyksessä muuttua jättiläiseksi ja raadella koko
maailmaa.
Voisihan hän löytää taivaan ja tuulen paljon hedelmällisemmälläkin
seudulla, missä elämä oli kuin silkkiä; ja sinne hän kuului. Hän aikoi
kysyä Amelialta, mikä tuo salaisuus oikeastaan oli...
Amelia ruiskutti parhaillaan hyönteispulveria kanakoppiin Judithin
palatessa kotiin. Tyttö seisahtui ovelle ja katseli vähän aikaa hänen
työtään ja sanoi sitten, ettei ollut postia. Amelia ei ollut mitään
odottanutkaan. Ei hänelle koskaan tullut postissa mitään tärkeää. Hän
jatkoi työtään vastaamatta mitään.
»Mitä sinä puhuit isän kanssa sinä iltana, jolloin kerroit hänelle
Svenistä?» Judith kysyi äkkiä.
Amelia, joka seisoi selin Judithiin, ei kääntynyt.
»En muista mitään erikoista», Amelia vastasi hitaasti. »Isä ei
tietenkään ottanut koko juttua kuuleviin korviinsakaan.»
»Jotakin muuta se oli — kyllä minä kuulin. Minun täytyy nyt saada
tietää totuus», intti Judith.
Amelia katsoi tyttöön. »Varmaankin sinä kuulit, mitä hän sanoi
minun omaisistani», alotti Amelia epäröiden. »Hän antaa minun aina
tietää, että hänen kotinsa oli parempi kuin minun. Hän moittii minun
vanhempiani enemmän kuin mitä he ansaitsisivat — he olivat köyhiä,
mutta pahempaa vikaa heissä ei ollut. Tunnethan sinä isän, Jude. Ei se
ollut muuta.»
Kanakopissa oli väkevä liimanhaju. Se oli suorastaan tukahduttava.
Mutta Amelia kaikesta päättäen ei huomannut sitä. Judith katseli häntä
hetken aikaa tutkivasti. Amelian kasvot olivat kalpeat. Hän kääntyi
jälleen poispäin ja ruiskutti pulveria myös orsiin.
Judith kääntyi epäröiden pois. Olihan kylläkin Calebin tapaista nostaa
suurta melua siksi vähäisestä asiasta, mutta —
Kanakopissa Amelian kädet herpaantuivat. Hän laski maahan ruiskun.
Judith ei ollut siis kuullut, mitä Caleb sanoi Mark Jordanista.
Tästä lähtien hän kärsi kernaammin mitä hyvänsä kuin antoi aihetta
kohtaukseen, joka tuottaisi onnettomuutta.
Seuraa vana päivänä Caleb saapui kotiin. Hän toi Judithille kengät,
paksut nahkajalkineet, joihin mahtui kaksi paria villasukkia. Toinen
talvi oli vielä tulossa.