Ratsastaessaan kotiin päin Lind kohtasi Mark Jordanin, joka käveli
jalan. Hän oli käynyt Sandbossa. Lind oli aavistanut koko ajan
tapaavansa Markin — hän kaipasi häntä kipeästi tänään. Äkkiä hänen
mieleensä muistui, etteivät he olleet tavanneet toisiaan pitkään aikaan
— mikä oli pidättänyt heitä erillään? Mutta niin pian kuin tuo ajatus
taas hävisi, ei Lind voinut uskoa ajatelleensakaan mitään sellaista.
Eihän alotteen ottaminen kuulunut hänelle, kuten Mark oli sanonut.
»Lind», sanoi Mark pehmeällä äänellä tarttuen kiinni Lindin
satulannuppiin, »te tulette aina oikealla hetkellä — aivankuin toivo.»
Lind katsoi häntä silmiin. »Siitä on jo vuosikausia, kun näin teidät
viimeksi. Minulla on ollut paljon työtä lasten arvosteluista. Mitä te
olette tehnyt?» Hän koetti puhua tyynesti.
»Olen hakannut suurimman osan metsikköä. Aion nyt kasketa sen,
ennenkuin lehdet liiaksi kuivuvat. En tahdo sytyttää koko metsää
palamaan.» Mark siveli hevosen turpaa.
Kun Lind oli vaiti, jatkoi hän: »Tulkaa minun luokseni. Kaipaan
sielullista ravintoa. Voin kävellä hitaasti vieressä teidän hevosenne
nelistäessä eteenpäin.» Lind nauroi hänen puheilleen. Vaistomaisesti
hän ojensi kätensä ja pörrötti Markin tukkaa.
»Oletteko te niin turhamainen, että tahdotte näyttää tukkaanne
linnuille?» Lind sanoi leikkiä laskien. »Pitäkää varanne, etteivät
linnut riistä teiltä hiuksia pesiään varten.»
Lind suostui tulemaan Klovaczin taloon. Matkalla hän kertoi Dora
Brundista ja hänen miehestään sekä mainitsi, että Caleb Gare oli
matkoilla.
»Olen kuullut yhtä ja toista tuosta Garesta», Mark sanoi. »Eräs
islantilaisista kertoi, että hän vainoo vaimoaan ja pakottaa koko
perheen pysymään talossa. Hän on varmaankin lujaluontoinen mies. Onko
teillä yhä jotain sitä vastaan, että minä tulen hänen luonaan käymään?»
»Ei. Mutta mrs. Gare ei ole muuttanut mieltään. Hän pelkää, että teidän
käyntinne voisi nostaa lapset kapinaan.»
»Lapsi parat! Tuo Judith tyttö on hyvää rotua. Sven Sandbo kertoi
minulle hiukan hänestä tänään. Hän aikoo riistää hänet ukon kynsistä.
Sven on kelpo poika. Ihmeellistä, miten mielenkiintoisia ihmiset ovat
täällä, paljon enemmän kuin voisi olettaakaan. Liikasivistys turmelee
vain.» He kulkivat tietä pitkin havupuiden varjossa, laskeutuivat
sitten notkoa alas, joka johti metsäaukealle, ja saapuivat sitten
toiseen notkoon, jossa kasvoi kuusamapensaita. Ei ainoakaan lehti
liikahtanut; ilma oli täynnä lyijynraskasta usvaa. Lindin kädet olivat
kosteat hiestä; tuskin ainoatakaan sanaa kohosi heidän huulilleen.
»Pelkäänpä, että rupeaa satamaan», Lind sanoi katsellen taivasta. »Ei
minun todellakaan pitäisi tulla teille.»
»Mutta silloinhan teidän juuri pitääkin», Mark oikaisi häntä.
Klovaczissa Lind paistoi kermakakun ja laski sen hyllylle. Sitten hän
levitti valkean liinan pöydälle ja alkoi valmistaa ruokaa. Mark oli
ulkona syöttämässä kananpoikia. Lind ajatteli häntä tahtomattaankin, ja
lopulta hän ei enää yrittänytkään vastustaa ajatuksiaan. Hän näki hänen
toisen kenkäparinsa tuolin alla ja tuumi, miten kodikkaalta, hauskalta
se näytti.
Illallisen jälkeen he läksivät kanatarhaan, missä Mark näytti Lindille
kaksitoista vasta kuorestaan tullutta poikasta. He katselivat taivasta
ja huomasivat, että sade oli tulossa. Lind arveli parhaaksi olla
lähtemättä kotiin, ennenkuin sadekuuro oli mennyt ohitse, ja he
palasivat huoneeseen suurien sadepisarien tippuessa maahan.
Lind soitti fonografia Markin poltellessa piippuaan. Mark, vetäessään
sauhuja, näytti kaukaisemmalta kuin koskaan ennen, ikäänkuin nuo
siniset pilvet olisivat kietoneet hänet salaperäisyyteensä. Äkkiä Lind
meni hänen luokseen ja sieppasi piipun hänen suustaan. Mark katsoi
häneen poikamaisen hämmästyneenä. Lind pisti piipun huuliensa väliin ja
tuprutti vahvasti savua.
»Ei siitä paljon iloa ole», sanoi Lind ojentaen Markille piipun.
»Suurin nautinto tässä maailmassa.»
»Ainakin siitä päättäen, miten koko teidän huomionne voi kiintyä
siihen.»
»Minä luulin, että te kuuntelitte soittoa. Voin sytyttää teillekin
piipun, jos haluatte.» Hän nousi ikäänkuin hakeaksensa. Lind hymyili ja
astui ikkunan luo katsomaan sadetta. Vesi valui virtanaan ja sen mukana
pimeys laskeutui maahan.
Mark sytytti lampun, ja hänen puhdistaessaan sydäntä Lind piteli
kädessään öljysäiliötä. Mark otti sen häneltä, ja heidän kätensä
sattuivat hieman tosiinsa. Markin huulet koskettelivat miltei Lindin
tukkaa. Hän vetäytyi nopeasti loitommalle, ja Lind löi kätensä yhteen
alkaen hyräillä jotain laulua.
Kun sade oli lakannut, oli ilta hiljainen ja kirkas, ikäänkuin maa
olisi vasta uudelleen syntynyt. Lind ja Mark astuivat metsätietä
pitkin taluttaen hevosia. Kuu nousi tummien setripuiden takaa, ja yö
levisi heidän ylitsensä kuin viehkeä, tumma kukka. He lähestyivät
vaistomaisesti toisiaan. Lind katsoi ylöspäin ja näki Markin kasvot
kirkkaina ja kiihkeinä yläpuolellaan kalpeassa kuunvalossa. Mark ei
tuntunut enää kaukaiselta eikä vieraalta. Hän oli täysin inhimillinen
ja aivan lähellä. He pysähtyivät keskellä tietä ja heidän katseensa
upposivat toisiinsa. Kuuvalo muodosti ikäänkuin kehän heidän
ympärilleen ehkäisten ainoankaan vieraan äänen tunkeutumasta heidän
luokseen. Sanaakaan sanomatta Lind painautui Markin puoleen, joka
käsivarsineen, rintoineen, huulineen otti hänet omakseen. Lind antautui
kokonaan hänen valtaansa nauttien hetkestä täysin siemauksin.
»Lind... Lind...» Mark kuiskasi hänen nimeänsä yhä uudestaan ja
uudestaan.
Hevoset kulkivat eteenpäin tietä pitkin.