Caleb oli poissa, mutta kaikki kävi entistä yksitoikkoista latuaan:
Martin sai valmiiksi vaunuvajan ja uneksi Uudesta Talostaan; Amelia ja
Ellen tekivät työtä puutarhassa, kävivät lypsyllä, kirnusivat voita ja
lähettivät liian kerman Sidingiin Skuli Ericksonin mukana, jolta kannut
oli lainattu tätä tarkoitusta varten, sillä Caleb ei halunnut ostaa
niitä lyhyttä kesäkautta varten. Judith ja Charlie hoitivat karjaa.
Opettajatar, jolla heinäkuun aikana oli kahden viikon loma
koulutyöstään, seurasi säälien garelaisten elämää pääsemättä ketään
lähemmäksi. Ellen, joka töin tuskin saattoi salata tunteitaan, paheksui
kaikkea, mikä koski Lindiä, niin hyvin hänen hienoja alusvaatteitaan,
jotka riippuivat nuoralla kuivumassa, kuin sitä, että hän koetti
opettaa lapsia koulussa näkemään kauneutta kaikessa elollisessa. Hän
kieltäytyi myös tahallaan muistamasta, halusiko opettajatar sokeria
teehensä vai ei, niin vähän Lind ja hänen tottumuksensa merkitsivät
tytölle. Martin ujosteli ja pelkäsi Lindiä. Charlie oli vähemmän arka
ja tarjoutui joskus juoksemaan kilpaa hänen kanssansa, mutta niin vanha
kuin poika olikin, oikutteli hän usein ja suuttui, kun ei saanut, mitä
halusi, eikä Lind voinut vetää esille hänestä mitään muuta, kuin mikä
heijasti Calebia itseään.
Judith hämmästytti Lindiä suuresti. Joka kerta kun tyttö puhutteli
häntä, teki hän sen epäystävällisellä, miltei loukkaavalla
äänensävyllä. Lind oli lähtenyt Sandbohon eräänä iltana, missä hän
usein tapasi Mark Jordanin, ja Sven oli kysynyt, miksi Judith,
käydessään karjaa hakemassa, ei kulkenut tavallista tietään, vaan
vältti häntä. Mutta Lind ei voinut saada Judithilta mitään vastausta,
kun hän Svenin puolesta kyseli sitä häneltä. Se loukkasi ja hämmästytti
häntä varsinkin tuon hilpeän sunnuntain jälkeen, jolloin Judithin
vastustuskyky oli kokonaan murrettu.
Helteisenä iltapäivänä, Calebin ollessa yhä poissa, Lind ratsasti
Sandbon lasten pienellä ponilla mrs. Sandbon naimisissa olevan
tyttären, Dora Brundin luo, joka, äidin sanojen mukaan, vietti kurjaa
elämää raa'an miehensä rinnalla. »Tyttö parka», oli mrs. Sandbo
valittanut. »Kylläpä hän tulee iloiseksi, jos käytte häntä katsomassa.»
Tie kulki usean mailin verran suomaata pitkin, missä vetisillä
mättäillä kasvoi rehevää, hiuksenhienoa ruohoa. Maisema oli miellyttävä
värittömyydessään, ikäänkuin se olisi ollut tyytyväinen omaan
karuuteensa.
Lind toivoi, että Mark Jordan olisi ollut hänen mukanaan. Hänestä
oli niin paljon turvaa ja mieluista seuraa. Hänessä oli paljon
lämpöä. Hänen käytöksensä oli aina miellyttävän tuttavallista,
vaikkei hän koskaan enää sanallakaan viitannut siihen tunteeseen,
joka oli vallannut hänet ensimmäisenä sadeiltana. Lind oli kuitenkin
kiusaantunut siitä, että tuo ajatus piili Markin silmien takana joka
kerta, kun hän katsoi häneen, ja että oli ollut aikoja, jolloin hän ei
ollut uskaltanut katsoa Markia silmiin, jotta hän ei jouduttaisi sitä
hetkeä, jonka kumpainenkin heistä tiesi olevan edessä.
Lind ymmärsi vallan hyvin, ettei hän voinut tavata Markia useasti
herättämättä huomiota asukkaiden parissa. Maakamaran suvaitsemattomuus
näytti tunkeutuneen ihmistenkin sieluun. Ja opettajatarta ennen
kaikkia muita pidettiin siveyden esikuvana. Mutta oli hetkiä, jolloin
Lind olisi tahtonut heittää koko työnsä sikseen, paeta garelaisten
painostavasta ilmakehästä Klovaczin talon turviin ja kätkeä kasvonsa
Mark Jordanin rintaa vasten.
Hän katseli nyt ruohoaavikon yksitoikkoista maisemaa, jota lännen
puolella rajoitti matala, hoitamaton metsä, ja ihmetteli, mitenkä hän
jaksaisi elää kesän yli. Jollei Mark olisi täällä ollut ja kaivannut
häntä, olisi hän lähtenyt kaupunkiin lyhyeksi loma-ajakseen.
Muutamien hajallaan olevien hoikkien koivujen takana seisoi Brundin
mökki, joka oli katettu asfaltilla ja vaakasuorilla rimoilla. Se näytti
ylösalaisin käännetyltä pannulta. Rakennuksen julkisivussa oli yksi
ainoa ikkuna, jonka edessä riippui pitsiuudin rikkinäisine reunoineen.
Kallellaan oleva navetta ja kaksi kömpelöä ulkohuonetta, joiden
seinissä oli niin suuret lävet, että saattoi nähdä niiden läpi, seisoi
rinteen alapuolella Latt-järven rannassa. Joel Brundin karja seisoi
polviaan myöten vedessä, tuijottaen typerästi Lindiin.
Dora Brund avasi oven ja katsoi Lindiä pyörein, sinisin silmin. Hänen
kasvonsa olivat typerän somat, ja hänen täyteläinen, pieni suunsa
hapan. Hänellä oli yllään punainen aamutakki, joka oli täynnä ruoan
tahroja, ja rinnassa oli neljä varmuusneulaa. Hänestä lähti halvan
ihojauhon haju.
»Minä olen Lind Archer», opettajatar sanoi hymyillen. »Äitinne neuvoi
minulle tien tänne, sillä mieleni teki tulla teitä katsomaan.»
»Aivan niin, tehän olette opettajatar», sanoi Dora. »Istukaa, tehkää
hyvin, minä käyn vain pukeutumassa. Olen ollut työssä kaiken päivää. Te
ette voi aavistaa, millaista tällaisessa talossa on. Ei koskaan aikaa
edes siistitä itseään.» Hänen äänensä oli mariseva ja oikutteleva kuin
lapsen.
Kun hän oli poistunut huoneesta, katseli Lind ympärilleen.
Linoleum-matto oli juovikas pesun jäljiltä. Pienestä rautauunista
huoneen nurkassa oli karissut tuhkaa lattialle. Pöytää peittävä
öljykangas oli täynnä tahroja, ikäänkuin tummia kumiläiskiä. Vanhojen
riepujen haju tuntui huoneessa.
Dora palasi toisesta huoneesta, sulkien oven jäljessään. Hän oli
pukenut ylleen vaaleansinisen pumpulipuvun, joka oli koristettu mustin
samettiruusukkein, ja näytti varsin somalta.
Hän kävi istumaan tuolille pöydän ääreen ja nojasi leukansa käteen.
»Kylläpä nyt on kuuma», hän sanoi huoaten. »Miten te viihdytte täällä?»
»Erittäin hyvin. Pidän paljon täkäläisestä väestöstä», Lind sanoi. »Te
ja teidän miehenne olette vastikään palanneet tänne, kertoi äitinne
minulle.»
»Niin — mutta siitä on aikaa kylliksi kauan sittenkin jo. Olen aivan
menehtyä yksinäisyyteen», Dora valitti. »Tämä on ikävin paikka koko
maailmassa. Ei koskaan mitään muutoksia paitsi ilmassa, ja sekin on
kurjaa suurimman osan vuotta.»
»Aikooko miehenne jäädä tänne pitkäksi aikaa?»
»Aikooko? Hän ei koskaan ajattelekaan mitään muuta. Hän ei ole ikänä
käynyt muualla lukuunottamatta tuota puolta vuotta, jolloin olimme
Nykerkissä. En pitäisi sillä väliä, jos täällä silloin tällöin olisi
jotain huvitusta, tai jos voisin saada kauniita vaatteita ja jonkun,
joka katselisi niitä. Mutta hän ei välitä siitä mitä minulla on ylläni.
Hän ei osaa erottaa takkia eikä hattua toisistaan.» Doran silmät
vilkkuivat tyytymättöminä ulos.
»Teillä ei ole lapsia, mrs. Brund?»
»Ei — Jumalan kiitos, enkä minä niitä saakaan», vakuutti Dora. »Teillä
on sievä pusero, miss Archer. Onko se kaupungista ostettu?» Hän katseli
sitä himokkaasti purren alahuultaan pienillä valkeilla hampaillaan.
»On. Mutta te voitte helposti ommella itsekin sellaisen.»
Dora kohautti olkapäitään.
»Minulla ei ole ompelukonetta, ja jos mieheni hankkisi sen minulle,
niin hän vaatisi, että ompelisin itse kaikki vaatteeni.» Hän tarkasteli
Lindiä kiireestä kantapäähän ihailun sekaisella kateudella. Sitten hän
astui uunin luo ja otti esille pienen savisen kahvipannun. Hän tyhjensi
porot ämpäriin, joka seisoi pesupöydän vieressä, huuhteli pannua
kylmällä vedellä, täytti sen jälleen ja pani liedelle kiehumaan. Sitten
hän mittasi kaksi suurta lusikallista kahvia ja pani ne pannuun. Kaiken
tämän hän teki sanomatta sanaakaan.
Hän istahti taas ikkunan luo odottaen, että kahvi alkaisi kiehua.
Lind kysyi, miten kauan hän oli palvellut Loyolassa. Doran kasvot
kirkastuivat.
»Palvelin lähes kuusi kuukautta kahvilassa. Ennen naimisiinmenoani.
Blundellin aukiolla — ehkäpä olette käynyt siellä?»
Lind ei ollut käynyt, ja Dora kertoi edelleen kaupungista. Sitten
kahvin haju täytti huoneen, ja Dora tarjosi sitä opettajattarelle —
laihaa juomaa, jossa uiskenteli poroja pinnalla. Heidän istuessaan
pöydän ääressä Dora kertoi »keikareista», jotka kävivät Blundellin
kahvilassa ja jotka kaikki olivat »pihkaantuneet» häneen. Dora huokaili
ajatellessaan entisyytensä monia seikkailuja, kun ovi aukeni ja Joel
Brund astui huoneeseen. Hän oli ruumiiltaan raskas kuin härkä ja
melkein yhtä pitkä kuin Fusi Aronson. Hän näytti hämmästyvän nähdessään
opettajattaren, ja kääntyi jo puoleksi poistuakseen jälleen.
Dora kutsui häntä veltosti. Brund astui Lindin luo ja ojensi hänelle
suuren, karvaisen kätensä. Sanaakaan sanomatta hän kääntyi pois ja
avasi työkalukaapin, joka seisoi ikkunan alla. Dora vilkaisi häneen
sivulta ja kohotti somia olkapäitään. Lind sääli miestä — hän oli kuin
suuri, sävyisä härkä.
Astuessaan ulos hän tuskin katsoi opettajattareen ja nyökkäsi vain
päätään. Dora ei sanonut hänelle sanaakaan.
Hetken kuluttua Lind jätti hyvästi Dora Brundille luvaten tulla
toistekin. Päästyään ulos hän hengitti vapautuneesti. Kallellaan olevan
navetan luona hän näki Joelin kulkevan ikäänkuin hänen mielensä olisi
ollut yhtä raskas kuin hänen ruumiinsakin.