Judith, joka oli kuullut osan vanhempien keskustelusta portailta, hiipi
hiljaa takaisin vuoteeseensa. Mutta hän makasi kaiken yötä saamatta
unta silmiinsä. Hän oli mielestään kuullut jotain hirveää, jota oli
mahdoton pukea sanoiksi. Jotain, joka erotti hänet ikiajoiksi Svenistä.
Hirveät aavistukset kulkivat kuin painajainen hänen aivojensa läpi.
Uhkasipa mikä onnettomuus tahansa Ameliaa, niin nyt hän tiesi sen
uhkaavan myöskin häntä itseään.
Seuraavana päivänä tuo asia kalvoi hänen mieltään kuin kova kipu. Hän
ei voinut puhua siitä kenellekään. Hän piti silmällä Ameliaa ja tunsi
sääliä häntä kohtaan. Heidän välillään ei vallinnut mitään hellää
suhdetta, ei äidin ja tyttären rakkautta. Sen vuoksi Judithin tunne
Ameliaa kohtaan olikin oikeastaan vielä syvempi, johtuen inhimillisen
myötätunnon laajasta maaperästä.
Lähtiessään karjaa hakemaan hän kulki metsätietä, jotta Sandbot eivät
näkisi häntä eikä hän tapaisi Sveniä. Ilta oli niin selkeä, että puut
metsikössä ikäänkuin kiilsivät. Judith kuuli Svenin kutsuvan omaa
karjaansa suon toisella puolen, ja hän tiesi, että hän teki sen siksi,
että Judith kuulisi hänen äänensä. Miten yksinäiseltä hänen elämänsä
tuntuikaan. Mutta tuo yksinäisyydentunne oli vailla romanttisia
toiveita. Se, mitä hän oli kuullut, oli tahrannut hänet ja tehnyt hänet
salaperäisen kelvottomaksi. »Ei kukaan tahtoisi naida häntä, jos he
vain tietäisivät», oli Amelia sanonut.
Judith ei sanonut sanaakaan opettajattarelle. Siinä oli jotain raakaa
ja kovaa, jota Lind, jolla oli pehmeät sormet ja joka kuului tuohon
toiseen, tanssin ja soiton maailmaan, ei voisi koskaan ymmärtää.
Eräs hevosista kuoli muutamana päivänä laidunmaalla, ja Caleb käski
Martinin ja Charlien mennä sitä nylkemään. Ennenkuin raato oli viety
pois, sattui Judith näkemään sen verisenä ja kaameana polttavassa
auringonpaisteessa. Sen jälkeen tuska, jota hän tunsi sielussaan,
pukeutui aina tuon hevosen hahmoon.
Hän teki työtä kuin väsymätön kone aamusta iltaan, ja Caleb miltei
ilmaisi mielihyväänsä hänelle.
»Minä lähden kaupunkiin jonakuna päivänä, Jude. Ehkäpä haluaisit
jotain, jota voisin sinulle tuoda — parin kenkiä tai jotain muuta», hän
ehdotti, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt, että Judith kulki Charlien
saappaissa omien kenkien puutteessa.
»Hm», Judith mutisi. »En tarvitse kerrassaan mitään.»
Amelia huomasi, miten tylsän välinpitämätön Judith oli kaiken suhteen,
ja hän moitti häntä siitä, vaikka hän muistikin, minkä lupauksen hän
oli antanut itselleen samana päivänä puutarhassa, jolloin hän oli
nähnyt Mark Jordanin. »Judith on liian ylpeä kysyäkseen minulta,
olenko minä pyytänyt Calebia hankkimaan apulaista heinäntekoon»,
Amelia oletti, »ja se kiusaa häntä.» Mutta pitkäaikainen tottumus oli
opettanut hänet vaikenemaan. He työskentelivät kukin erikseen Caleb
Garen orjina, kukin omalla alallansa.
Calebin hieno pellavapelto muuttui hohtavaksi hopeakudokseksi
taivasalla. Caleb kävi joka päivä sitä katsomassa, mittasi sen pituutta
ja tutki maan kosteutta. Pellava oli hänen ylpeytensä — hänen suuri
toiveensa. Hän oli kylvänyt sitä kahta vertaa enemmän tänä vuonna
kuin edellisenä. Sen hoitoa koskevat kirjoitukset olivat hänelle
kuin Jumalan sanaa. Ruis kasvoi rehevästi, vaikkei sille tuhlannut
ajatustakaan, ja hän voisi myödä sen hyvällä hinnalla, mutta pellavan
puolesta oli rukoiltava.
Tuon pienen erimielisyyden jälkeisenä päivänä, kuten Caleb nimitti
sitä, mitä oli sattunut Amelian ja hänen välillään, Caleb käveli
hyvillä mielin metsässä, jonka hän oli »ostanut» Fusi Aronsonilta.
Etelän puolella oli suomaa sekä kuivunut järvenpohja, jotka hän oli
vaihtanut metsäpalstaan. Fusi saisi ne varmaan hyvään viljelyskuntoon
— islantilaiset olivat työhön kykenevää väkeä... Hän hymyili itsekseen
nähdessään, mihin suuntaan asiat kehittyivät. Kaikki riippui vain
keskittämisestä ja siitä, että kukin sai, mitä tarvitsi. Tosin
olisi ehkä hiukan vaikeata saada paksupäinen Thorvaldson myömään
laidunmaansa, joka ulottui hänen omaansa lännen puolella. Se oli
viljelemätöntä maata, joka oli jätetty muutamien takkuisten hevosten
huostaan. Hän koettaisi kiertoteitse puhua Thorvaldsonille siitä.
Caleb oli huoleton ja hilpeämielinen kiisteltyhän Amelian kanssa.
Amelia oli pettänyt häntä uskotellessaan, ettei hän yllyttäisi Judithia
mihinkään. Samoinkuin kaikki itsekkäät ihmiset ei Calebkaan voinut
käsittää, että Jude uskaltaisi nousta häntä vastaan, jollei hänellä
olisi tukenaan ainakin yksi perheen jäsenistä. Caleb ei halunnut
erikoisesti kiristää suhteita Mark Jordanin vuoksi. Sillä kannalla kuin
asiat nyt olivat, tuntui hänestä siinä vehkeilyn sivumakua, ikäänkuin
joku toinen olisi salavihkaa ottanut komennon käsiinsä. Tavallaan
asia oli kadottanut vakavan merkityksensä ja muuttunut jonkunmoiseksi
leikiksi, joka huvitti häntä. Mutta ratkaisu, samalla kuin se ehkä
vääntäisi kireälle kaluston ruuvit farmilla, tekisi hänestä vähemmän
sankarillisen henkilön tässä salaperäisessä näytelmässä. Sillä vaikka
Caleb olikin ollut perillä Amelian siveellisestä hairahduksesta
ennen naimisiinmenoa, niin oli hän aina heistä kolmesta pitänyt
itseään petettynä uhrina. Ehkäpä hän juuri siksi ei koskaan tuntenut
omantunnonvaivoja tekojensa vuoksi. Hänen arkatuntoisuutensa oli
kiteytynyt siihen kallionlujaan uskoon, että elämä oli tehnyt hänelle
ääretöntä vääryyttä, jota hän ei koskaan voisi kylliksi kostaa.