Ennen pitkää Amelia muuttui jälleen nöyräksi ja alistuvaiseksi ja koko
ilmapiiri Garen talossa tuli entiselleen, sen verran kuin Lind saattoi
sitä arvostella. Talo pidätti taas hengitystään puhallettuaan kaiken
ilman keuhkoistaan.
Otaksuen, että Amelian tuska oli ainakin hetkellisesti asettunut, Lind
tuli eräänä päivänä hänen luokseen aikoen kysyä häneltä jotain. Mrs.
Gare keräsi parasta aikaa munia navetassa, ja koska oli lauantaiaamu,
niin opettajatar oli tarjoutunut häntä auttamaan.
»Mrs. Gare, Mark Jordan haluaisi tulla minun luonani käymään ja samalla
tutustumaan teihin kaikkiin. Luuletteko, että mr. Garella on mitään
sitä vastaan?»
Amelia oli valmistunut juuri tuollaiseen kysymykseen. Hän hymyili
Lindille ja pudisti päätään.
»Pelkään, että se saattaisi lapset vain levottomiksi, miss Archer, ja
saisi aikaan häiriötä. Mr. Jordan puhuisi sellaisista asioista, joita
me emme kuitenkaan voi ajatellakaan.»
»No niin», sanoi Lind, »sallitteko sitten Judien lähteä minun kanssani
hänen luokseen? Hän asuu aivan yksin, ja minusta olisi hyvä, jos
hänelle silloin tällöin keitettäisiin hiukan ruokaa.»
Amelia vilkaisi häneen ja katsoi sitten poispäin.
»Judith voi mennä asialle sinne käsin, mutta älkää puhuko siitä hänen
isänsä kuullen.» Mark Jordanin tuli saada, mitä hän tarvitsi, päätti
Amelia.
»Koetan olla varovainen, mrs. Gare», Lind sanoi kiitollisena. Hän etsi
heinistä ja löysi toisen ruskean munan, jonka hän laski varovasti
toisten joukkoon maljaan. Tuntui hauskalta olla salaliitossa Calebia
vastaan.
Lind vei munat taloon ja sitten hän läksi perunamaalle, missä Judith
multasi taimia. Aurinko paahtoi tytön paljasta päätä ja voimakasta,
hunajanruskeaa niskaa. Kuuma tuuli heilutteli kuivien perunantaimien
latvoja. Pieni tomukuoppa oli muodostunut Judithin nenän molemmille
puolille, ja hänen käsivarsiensa karvoissa oli tomuhöyteitä. Hän laski
käsivartensa ristiin ja nojasi kuokkaa vastaan Lindin lähestyessä häntä.
»Pieni seikkailu, Judie», sanoi Lind lempeästi. »Me lähdemme
huomenillalla Mark Jordanin luo illalliselle — hänen, jonka näit minun
seurassani Yellow Postissa.»
Judith rypisti kulmiaan. Huomenna oli sunnuntai. Sunnuntai-iltapäivin
Caleb tavallisesti läksi jonkun islantilaisen farmille eikä palannut
kotiin ennenkuin myöhään illalla.
»Sanoiko äiti, että minä pääsen mukaan?»
Lind kertoi, mitä Amelia oli sanonut. Judith oli hetken vaiti ja päätti
sitten ilmaista osan salaisuudestaan opettajattarelle.
»Saako Sven tulla mukaan?»
»Se vasta olisi hauskaa! Siitähän tulee oikea huviretki. Kunpa Ellen ja
Martinkin voisivat päästä mukaan. Heillä ei ole koskaan mitään iloa.»
»Ei», sanoi Jude päättävästi. »Ei heillä olisi mitään huvia siitä.
Joka tapauksessa heidän ei pidä saada tietää, että Sven tulee mukaan
— ei ainakaan Ellen saa sitä tietää. Sven tahtoo, että minä menisin
naimisiin hänen kanssaan ja lähtisin kaupunkiin.»
Lind katsoi tyttöön hetken aikaa ääneti. Hänessä oli tapahtunut muutos
näinä viime päivinä. Hän ei ollut yhtä innokas hoitamaan elukoita eikä
yhtä uhmaileva käytökseltään kuin ennen.
»Ja aiotko sinä?»
»Aion — varsin pian. Mutta älkää sanoko sitä muille.»
Lind läksi pois, ja Judith jatkoi multaamista. Hän katseli kiukuissaan
pitkiä perunasarkoja. Ruokaa vielä yhdeksi talveksi — talveksi, jolloin
oli pakko aamun sarastaessa lähteä ulos kylmään ja retuuttaa äksyjä
vasikoita ja kantaa jäisiä ämpäreitä lautakasoissa ja jäätyneessä
mudassa. Uusi talvi, jolloin kahleet yhä kiristyisivät, vastarinta
kiihtyisi yhä kovemmaksi ja mieli turhaan uneksisi tulevista paremmista
ajoista. Uusi talvi Caleb Garen orjana... ei, kaikki muu oli parempaa.
Koska työ farmilla päivä päivältä vain lisääntyi, niin Judith alkoi
valmistaa vapauteenpääsyään. Salaa hän piti silmällä Elleniä ja Ameliaa
ja Martinia, vieläpä Charlieakin, jonka nyt täytyi jo olla mukana
työssä, ja näki, miten he kaikki ääneti alistuivat tylsistyttävän ikeen
alle. Ja hän tunsi olevansa itse outoa ainesta, hurja olio, joka oli
täynnä pahoja vaistoja ja joka ei millään tavalla soveltunut häntä
ympäröivään elämään. Aika ajoin hän tunsi säälintuskaa Amelian vuoksi,
jonka vaitioloa hän ei voinut käsittää, sekä turhanpäiväistä raivoa
Elleniä ja Martinia kohtaan heidän kärsivällisyytensä vuoksi. Ja kaiken
tämän ohella, hänen kiihkeä rakkautensa Sveniin poltti kuin kytevä tuli
koko hänen olentoaan. Hän valvoi öisin punoittavin poskin ajatellen
Sveniä... ja tuota päivää setripuiden siimeksessä... ja hän tavoitteli
sormillaan kaulajänteitään. Caleb ei ollut huomannut, että Lind oli
yksin palannut kotiin sinä päivänä. Judith ei ollut tavannut Sveniä
tuon heidän ottelunsa jälkeen, ei ollut tahtonut tavata häntä. Hän
tarvitsi hiukan aikaa ajatellaksensa.
Työskenneltyään vielä tunnin verran Judith näki Martinin astuvan
laidunmaan portista, mukanaan kolme kantavaa lehmää. Se merkitsi
enemmän rahaa Caleb Garelle, enemmän työtä hänen työläisilleen.
Calebilla oli melkein kaksi kertaa enemmän karjaa kuin kolme vuotta
sitten: eikä ainoatakaan palkattua apulaista, koska Judith ja Martin
olivat kyllin vanhat tekemään työt yhdessä, ja Judith kyllin voimakas
suoriutumaan niistä yksinkin, jos Martinilla oli muuta tekemistä.
Laitumella, pienessä notkossa, olivat lampaat, kaikki kerittyinä nyt,
niiden villa tuotti joukon dollareja, joilla hankittaisiin yhä enemmän
lampaita... ja yhä enemmän lampaita... mutta ei suurempaa rauhaa eikä
enempää elämäniloa Caleb Garen työläisille. Judith muisti äkkiä, että
säkki, jossa hänen oman lampaansa villat olivat, oli yhä ullakolla
katonkannattamien alla. Hänen täytyi kuljettaa se pois sieltä,
ennenkuin Caleb sen keksi.
Kuokka olalla Judith läksi navettaan, niissä Martin hakkasi uusia
lautoja mädänneiden lattiapalkkien tilalle.
»Martin», hän sai vaivalla sanotuksi, »luuletko sinä isän aikovan ottaa
apulaista heinäntekoon?»
Martin katsoi häneen kuivasti.
»Ei ole hyvä tietää, mitä hän aikoo. Voimme olla iloisia, jos hän
pestaa puimamiehiä. Miksi sitä kysyt?»
Judith kävi istumaan navetan kynnykselle ja nojasi päänsä ovenpieleen.
»En niinkään vuoksi, mutta tulin vain ajatelleeksi, ettei Ellen
ole kyllin voimakas auttamaan meitä. Muistatko, miten hän pisti
heinätaikolla jalkaansa, kun hän ei voinut nähdä.»
»Hyvä —» Martin vastasi hitaasti, »minä kysyn häneltä vielä kerran.»
Judith katsoi syrjittäin Martiniin, kun tämä käsin ja polvin sovitteli
uusia lankkuja lattiaan. Hän tunsi äkkiä sydämensä lämpenevän häntä
kohtaan ja hänen teki mieli puhella hänen kanssaan kaikenlaisista
asioista. Hän oli aina tuntenut suurempaa sisarusrakkautta Martinia
kuin toisia kohtaan. Miten kumaraiset hänen hartiansa jo olivat, miten
säälittävän laiha hänen niskansa! Judith katseli, miten hän löi nauloja
lautoihin sovitettuaan ne ensin paikoilleen ja miten herttaisilta hänen
kasvonsa näyttivät hänen tehdessään näin ikävää työtä. Miksikä hän
ei ollut ennen huomannut tätä kaikkea Martinissa? Kyyneleet nousivat
Judithin silmiin hänen katsellessaan häntä, ja hänen olisi tehnyt mieli
hyökätä hänen luokseen ja kietoa käsivartensa hänen kaulaansa vain
siksi, että hän nyt äkkiä oli huomannut, mikä hän oli. Mutta Martin
luulisi aivan varmaan hänen tulleen hulluksi. Hän nousi nopeasti ja
läksi pois, ennenkuin hän tekisi jotain niin typerää.
Martin katsoi Judithin jälkeen. Epämääräisesti hän tunsi, ettei
Judith oikeastaan ollut ajatellut Elleniä. Jude ei ollut taitava
teeskentelemään. Saatuaan työnsä navetassa valmiiksi Martin läksi
hirsikasalle, johon hän oli koonnut pitkiä, suoria poppeleita uutta
vaunuvajaa varten. Martin rakensi aina vapaa-aikoinaan. Caleb oli
usein nuhdellut häntä, kun hän tuhlasi aineksia ja aikaa ulkohuoneiden
rakentamiseen, jotka hänen mielestään olivat aivan turhaa ylellisyyttä,
mutta koska nyt rakennustyö kerran oli Martinista kaikkein rakkainta,
niin hän ei toden teolla estänyt häntä siitä.
Martin merkitsi vaunuvajan suuruuden seipäillä, jotka hän löi maahan.
Silloin tällöin hän vilkaisi karheatekoiseen, maalaamattomaan
hirsirakennukseen, joka oli ollut hänen kotinsa koko hänen elinaikansa,
ja hänen mielessään heräsi unelma. Ja unelma kasvoi toiveeksi, jonka
hän näki elävänä edessään. Hän hankkisi hyviä, kestäviä tarvepuita,
muurilaastia, kattopäreitä, ikkunanlasia, kiviä ja uunitiilejä Uutta
Taloa varten. Se maalattaisiin ruskeaksi, kauniin, tumman ruskeaksi...
öljyvärin ja terpentiinin haju tuntuisi kaikkialla. Maantien puolelle
hän rakentaisi kuistin, sellaisen kuin hän oli nähnyt postiluetteloiden
kuvailmoituksissa. Rauta-aidan hän pystyttäisi ajotien puolelle,
tasoittaisi karjan jäljet tieltä... ja istuttaisi tammenterhon multaan
tien toiselle puolelle, jotta siitä vuosien kuluessa kasvaisi suuri,
monihaarainen tammi...
Sinä iltana Martinin kasvoilla väikkyi iloinen ilme, kun hän istui
höyläämässä lautaa, josta hän teki hyllyn Amelian säilykkeitä varten.
Caleb oli tullut keittiöön käveltyään pelloillaan. Hän ripusti lyhtynsä
seinälle, ravistettuaan sitä ensin nähdäkseen, tarvittaisiinko
siihen öljyä. Huomattuaan öljyn vähyyden hän ojensi lyhdyn Amelialle
täytettäväksi.
»Tähkät täyttyvät, jos tällaista ilmaa kestää, Martin», hän sanoi
kiinnittämättä huomiota Judithiin ja Ameliaan, jotka pesivät
separaattorin osia.
»Mitenkä vaunuvaja edistyy?» hän kysyi leikkiä laskien käydessään
istumaan ja riisuessaan raskaita saappaita jaloistaan. Hän oli tehnyt
saman kysymyksen Martinille illallispöydässä, mutta tämä puheenaihe,
johon naiset eivät voineet ottaa osaa, juolahti ensimmäisenä hänen
mieleensä. Hän ei kysynyt sitä osoittaakseen Martinin työtä kohtaan
mielenkiintoa.
»Varsin hyvin», vastasi Martin jälleen. Hän sai näet rohkeutta puhua,
kun Caleb näytti olevan niin toivorikas sadon suhteen.
Hitaasti viiltäen veitsellä puuta hän lisäsi: »Eiköhän olisi
rakennettava ensi keväänä, jos sato on hyvä.»
Judith ja Amelia kääntyivät puoleksi taakseen paremmin kuullakseen,
mitä hän sanoi. Caleb huomasi heidän innostuneet katseensa.
»Niin, navetta näyttää painuvan keskikohdaltaan», Caleb sanoi lempeällä
äänellä poistuessaan toiseen huoneeseen.
Martin, Judith ja Amelia katsoivat vaistomaisesti toisiinsa.
»Hm», sanoi Judith. »Sitten me saamme asua navetassa, Martin.»
Mutta Martin oli synnynnäinen rakennusmestari, ja unelma päilyi yhä
hänen mielessään. Hän päätti puhua Calebin kanssa, kun naiset eivät
olleet saapuvilla. Hän aikoi odottaa nähdäkseen, millä kannalla asiat
olivat kesän lopulla. Vaikkapa viljasato pettäisikin, niin karja
kuitenkin tuotti jotain, ja Calebilla oli nykyään aivan liiaksi hevosia
laitumella. Hän saattoi erinomaisesti ruveta rakentamaan keväällä.
Seuraava päivä sattui olemaan »kirkkopäivä», ja Caleb oli kutsuttu
jumalanpalveluksen jälkeen päivällisille Thorvaldsoniin. Hän ajoi
kotiin Thorvaldin kanssa ja sanoi Amelialle menevänsä lännen puolelle
ja palaavansa takaisin vasta pimeällä. Iltapäivällä opettajatar ja
Judith ottivat Amelian suostumuksella kaksi hevosta ja ratsastivat
Sandbohon.
Lind oli iloisella mielellä.
»Judie», hän sanoi, »oletko kertonut äidillesi Svenistä?»
»En», tyttö vastasi. »Hän alkaisi vain huolehtia. Ja isä voisi päästä
asian perille, ja silloin kaikki olisi hukassa.»
»Miksikä hukassa?»
»Pikemmin hän ottaisi minut hengiltä kuin sallisi minun mennä naimisiin
Svenin tai jonkun muun kanssa. Hän tietää, että se merkitsisi muutosta
farmilla. Hänen pitäisi ottaa miesapulainen taloon — hän ei voisi
säästää niin paljon rahaa — ja se yllyttäisi Elleniä ja Martinia ja
Charlie'a lähtemään pois talosta.»
»Mutta, Judie, mahdotontahan teidän kaikkien on aina pysyä täällä?»
»Ei se ole mahdotonta. Me voimme olla täällä, kunnes Ellen on sokea ja
minä hullu ja toiset kuolevat. Sellaista elämää ihmiset näillä seuduin
viettävät. Mutta minä en aio liimautua kiinni tänne. Malttakaahan vain,
jahka heinänteko on ohitse.»
He ratsastivat ääneti edelleen, iltapäiväauringon paahtaessa
lämpimästi. Lind vilkaisi kuivuviin vesilätäkköihin tiepuolessa ja näki
joukottain vesikirppuja, jotka hyppivät vedessä kuin kipinät. Ruovot
seisoivat suorina ja hauraina. Varmaankin tulisi pian sadetta. Lind ei
voinut sietää tomuisia ruokoja. Mutta äkkiä hän huomasikin, ettei hän
ajatellut ruokoja, vaan Gareja...
Kun he lähestyivät Sandbon taloa, yhtyi Sven heihin. Hän juoksi tiellä
heitä vastaan niin pian kuin hän näki heidät, ja tarttui Judithin
satulannuppiin. Hän aikoi suudella häntä, mutta Judith vetäytyi pois ja
vilkaisi Lindiin.
»Me olemme menossa Klovacziin. Tule mukaan?» pyysi Jude sivumennen.
Sven kohotti terveet, kiihkeät kasvonsa Judithin puoleen, ja tyttö
vapisi katsellessaan häntä.
»Tietysti minä tulen! Juttelin Jordanin kanssa tiellä eräänä päivänä.
Hän ei ole hullumpia ollakseen kaupunkilainen», Sven lisäsi. »Tulen
heti. Ettekö pistäydy tervehtimässä äitiä?»
Mrs. Sandbo ja tytöt tulivat ulos tielle, ja Lind ja Judith
laskeutuivat alas satulasta sillä välin kuin Sven kävi hakemassa
hevostaan.
Mrs. Sandbo, joka ei ollut tavannut Judith Garea pitkään aikaan,
katseli häntä tutkivasti. Hän oli hyvillään saadessaan katsella yhtä
Garen perheen jäsentä näin läheltä. Jude ei ollut vieläkään saanut
uusia kenkiä, huomasi hän. Emma, joka oli tavannut hänet eräänä päivänä
koululla, oli kertonut, että Judithin varpaat pistivät kengästä ulos.
Se olikin melkein totta. Entäs hänen pukunsa! Miten virttinyt se oli
ollakseen pyhäpuku! Hänellä olisi paljon uutisia kerrottavana Doralle.
Millainen mies tuo Caleb Gare! Millainen isä! Ludvigilla oli vikansa,
mutta itara hän ei ollut — pikemminkin tuhlari.
»Miten äitisi jaksaa?» mrs. Sandbo kysyi Judithilta. »Hänellä oli kova
hammastauti, kun viimeksi näin hänet.»
Lind koetti olla nauramatta. Aina mrs. Sandbo näytti haluavan kuulla
viimeiset uutiset mrs. Garen hampaista.
»Kiitos, kyllä hän voi hyvin», sanoi Jude jäykästi. Mrs. Sandbon ja
hänen kömpelöiden tyttäriensä tutkivat katseet eivät miellyttäneet
häntä. Hän toivoi, että Sven tulisi pian.
Vihdoin hän saapuikin, ja tytöt lausuivat jäähyväiset mrs. Sandbolle,
Emmalle ja Denalle. Sven kertoi lakkaamatta parannuksista, joita hän
kotiintulonsa jälkeen oli pannut talossa toimeen.
»En siedä laiskottelua», hän sanoi. »Tällaisen farmin hoito kuin meidän
ei vaadi mitään työtä. Kaupungissa työteko on toista — muuraaminen.
Siellä lähtee rahaa. Olen kehottanut äitiä myömään talon, ja sitten
minä palaan takaisin kaupunkiin, jahka kesä vain on ohi.»
Judith tuskin katseli häntä Lindin läsnäollessa, mutta kun opettajatar
kiiruhti edeltä ilmoittamaan Mark Jordanille heidän tuloaan, kumartui
hän satulassaan eteenpäin ja suuteli nopeasti Sveniä.
Mark nauroi poikamaisen iloisesti, kun Lind avasi keittiön oven ja
astui huoneeseen. Hän lepäsi pitkänään arkihuoneen sohvalla lukien
aikakauslehteä, jonka hän oli saanut kaupungista. Hän hyppäsi pystyyn
ja nosti Lindin kyynärpäistä ilmaan. Lind irrottautui ujosti.
»Toin mukanani Paulin ja Virginian», Lind sanoi hymyillen. »Saavatko he
tulla taloon?»
Mark astui Lindin kanssa ulos ja näki molempien nuorten hyppäävän alas
satulasta. »Mikä komea pari», hän mutisi. Lind nyökkäsi päätään.
Jude puristi hiukan ymmällä Markin kättä, kun Lind esitti heidät
toisilleen. Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin Markin hyvä tuuli
karkotti kaiken arkuuden. He astuivat kaikki yhdessä taloon, Judithin
vilkaistessa hiukan pelokkaana ympärilleen keittiössä, ikäänkuin hän
olisi pelännyt katon luhistuvan hänen päälleen, niin tottumaton hän oli
olemaan vieraissa.
He kävivät istumaan arkihuoneeseen ja kuuntelivat tunnin ajan Markin
fonografia. Judith oli kerran kuullut sitä islantilaisen kotona, mutta
siinä oli ollut torvi eikä se soinut yhtä kauniisti kuin tämä. Hänen
silmänsä tummuivat ja niiden ilme muuttui poissaolevaksi, kun tanssin
sävel pani hänen kiihkeät tunteensa liikkeelle. Se oli valssia, ja hän
pelkäsi purskahtavansa itkuun ennen soiton lakkaamista.
Lind ja Mark tanssivat hiukan, ja Jude katseli heitä ihastuneena.
Kaikki tämä oli niin uutta hänelle, ja kuitenkin hänestä tuntui
siltä kuin hän olisi kuulunut siihen. Sven, joka tiesi, ettei Jude
osannut tanssia samalla tavalla kuin Lind ja Mark, ei pyytänyt häntä
tanssimaan, ja siitä Jude oli hänelle kiitollinen.
Illallinen, jota Mark nimitti juhla-ateriaksi, oli hyvin iloinen.
Judith ja Lind keksivät monta herkullista ruokalajia, sillä välin kuin
miehet tupakoivat ja keskustelivat asioista, joita Sven oli kuullut
tai nähnyt. Kun he vihdoin kävivät pöytään istumaan, jatkui iloista
mielialaa yhä. Judith oli erikoisen vilkas ja hilpeä, ikäänkuin hän
olisi tahtonut tarttua kiinni jokaiseen onnenhetkeen tänä iltana.
He läksivät kotiin illallisen jälkeen, Judith peläten Calebin
kotiintuloa. Lindin ja Markin hevoset astuivat hitaasti, mutta Judith
ja Sven kiiruhtivat edeltä. Pihkan tuoksu täytti ilman metsätiellä.
Silloin tällöin pääskynen pyrähti ohitse kadoten kuin varjo. Kun he
saapuivat mäenkukkulalle Klovaczin ja Sandbon talojen puolitiehen,
näkivät Mark ja Lind, että aurinko parhaillaan laskeutui Latt-järven
taakse piirtäen purppurajuovan liikkumattoman veden pintaan. Hevosten
venyvät varjot punoittivat; niiden kavioiden kapse tuntui hiljenevän
harmaassa usvassa. Hiljaisuus oli levinnyt maailman yli kuin siipi —
kuin hautova ajatus.
Hetken kuluttua Mark puhui.
»Tämä elämä — muuttaa ihmisen toiseksi. Kun te lähdette täältä, ette
ole enää sama kuin ennen, Lind.»