Tiheä kääpiömäntyaitaus erotti puutarhan maantiestä. Amelia kitki
polvillaan tomaattipenkkiä, joka oli sillä puolen puutarhaa. Edellinen
yö oli ollut kylmä, ja vanhan tavan mukaan tomaatit olivat hänen
ajatuksissaan viimeisinä ennen nukkumaanmenoa ja ensimmäisinä aamulla
noustessa, joskohta muutkin huolet raskauttivat hänen mieltään.
Hän nousi pystyyn ja kuullessaan hevosen kavioiden kapsetta hän
piiloutui aitauksen taakse nähdäkseen, kuka siitä ratsasti. Ohikulkevat
vieraat kasvotkin loivat hiukan vaihtelua päivän työhön. Hevonen
ilmestyi tielle, ratsastajan istuessa toimettomana satulassa ja
katsoessa suoraan eteensä koulutaloa kohti. Sitten hän poikkesi tieltä
ja ratsasti koulualueen yli, missä hevonen pysähtyi, ja mies hyppäsi
maahan.
Amelian sydän sykki kiihkeästi. Aitaus taipui hiukan hänen
nojautuessaan siihen, mutta hän seurasi katseellaan ratsastajaa,
ikäänkuin hänen silmänsä olisivat olleet mieheen kiinni naulatut.
Mies kulki ohi, eikä Amelia voinut nähdä muuta kuin hänen päänsä
ja hartiansa. Sitten hän kääntyi pois ja polvistui maahan peitteen
viereen, jolla tomaatit edellisenä yönä oli peitetty. Hän oli ilmetty
isänsä... mutta hienompi. Tokkopa olisi tarpeellista peittää tomatteja
täksikin yöksi... maailmanmies... sivistys kuulsi hänen otsaltaan kuin
valo. Hän kantoi hyvin vaatteitaan, istui satulassa kuin sotilas... ja
härkä oli puskenut hänen isänsä hengiltä...
Amelia oli polvillaan maassa tomaatintaimien ääressä. Hän paleli ja
oli väsynyt aivankuin vuosia sitten, kun hänen lasten sairastaessa
oli täytynyt valvoa koko yö. Hänestä tuntui ikäänkuin hänet olisi
pakotettu näyttämölle esittämään pääosaa murhenäytelmässä, jolle
katselijat nauraisivat. Koko hänen elämänsä sanoin selittämätön
murhenäytelmä kohosi hänen eteensä. Hän kauhistui tuota näkyä niinkuin
hän olisi kauhistunut, jos hän olisi nähnyt edessään hirtetyn tai
kamalan tapahtuman, jossa hänellä itsellään ei olisi ollut mitään
osaa. Kylmänväreet puistattivat hänen ruumistaan. Hän ei ollut millään
tavalla sopinut siihen osaan, jonka elämä oli hänelle valinnut — yhtä
vähän kuin Lind olisi siihen sopinut. Hän oli ollut aivan kykenemätön
kantamaan tätä taakkaa, joka ei hetkeksikään ollut hellittänyt.
Sydämessään hän toivoi vapautusta tekonsa seurauksista, jotka olivat
vieläkin julmemmat kuin Calebin uhkaukset, jotka kaikuivat hänen
korvissaan kuin pelottavan pasuunan ääni.
Hetken kuluttua hänen mielensä rauhoittui. Hän oli nähnyt Mark
Jordanin. Hän oli maailmanmies; ehkäpä hänellä oli kunnioitusta
ansaitsevia ystäviä, jotka kunnioittivat myös häntä. Kuinka hän,
tavallinen talonpoikaisnainen, olisi tiennyt, millainen Mark Jordanin
elämä oli ja mitä se vaati häneltä? Markilla oli kauniit, herkät
kasvot. Hän ei saisi koskaan tietää totuutta. Mieluummin Amelia
sortuisi Calebin vallan alla kuin ilmoittaisi mitään Markille. Calebin
lapset kuihtuisivat ja menehtyisivät kuin pakkasen panemat kasvit —
kaikki kerran katoaisi. Mutta Mark oli isänsä poika, sen ainoan miehen
poika, jota hän koskaan oli rakastanut. Ellen, Martin, Judith, Charlie,
he olivat vain Calebin lapsia, heidät hän saattoi uhrata. Hän sitoisi
ja kytkisi heidät maahan kuin työkalut, juuri niinkuin Caleb toivoi
hänen tekevänkin. Hän ei yllyttäisi enää heitä isää vastaan. Hän
antaisi heidän armotta kuivua hedelmättöminä ja kuihtua, vanheta ennen
aikaansa, säälimättä vähääkään heidän nuoruuttansa. Amelian kasvot
muuttuivat kalpeiksi ja koviksi hänen kyyköttäessään puutarhassa.
Hänessä oli tapahtunut huomattava muutos.
Amelia kantoi peitteen taloon arvellen turhaksi peittää tomaatteja
yöksi. Ilma tuntui samealta ja lämpimältä aivankuin ennen sadetta.
Hänen katseensa siveli lammashaan takana olevaa heinä- ja ruispeltoa.
Tämä kesä tuottaisi suunnattoman sadon. Aina ennen voimakas
kasvullisuus oli ilahduttanut hänen mieltään, kosketellut sitä elävää,
herkkää kieltä hänen sielussaan, joka muuten hänen karussa elämässään
oli jäänyt soinnuttomaksi. Nyt tuo näky saattoi hänet alakuloiseksi.
Kasvullisuutta — jonka kintereillä kulki kuolema. Hän tunsi, että
yhdessä suhteessa hänen elämänsä oli päättynyt, että hän tähän saakka
oli elänyt kuin toukka kotelossaan. Mitään kehitystä ei ollut välillä
ollut — vain alku ja loppu.
Hän meni taloon ja alkoi tarmokkaasti puhdistaa liettä mustuneella
rievulla.