I.

Klovaczin kolme mustasilmäistä lasta ei tuonut enää krokuksia eikä

orvokkeja Lindille kevätaamuisin. Heidän isänsä, Anton Klovacz, oli

hyvin sairaana, oli Lind kuullut sanottavan. Ja koska talossa ei ollut

äitiä, niin kaikki lapset läksivät isän kanssa katetuissa vankkureissa

kaupunkiin, jossa heidän oli määrä kääntyä etevän lääkärin puoleen.

Kaikki Antonin säästöt kuluisivat tietenkin siihen.

Hän oli pestannut miehen hoitamaan taloa heidän poissaollessaan,

olivat lapset kertoneet Lindille viimeisenä päivänä, jolloin he olivat

koulussa. Mies oli hyvin miellyttävä ja voimakas, sanoivat he, hän

oli tuonut heille makeisia kaupungista ja antanut heidän tutkia hänen

taskunsa ja ottaa kaikki hopearahat, mitä niistä oli löytynyt. Jo

ensi päivänä he olivat tulleet hänen kanssaan niin hyviksi ystäviksi,

että he olivat hyökänneet kaikki hänen kimppuunsa, kunnes he vihdoin

saivat hänet pitkäkseen maahan, missä hän oli nauranut oikein sydämensä

pohjasta.

Muutamia päiviä myöhemmin hän oli käynyt Yellow Postissa ja

tuonut sieltä laatikon, joka lauloi ja soitti. Se oli lähetetty

hänen perässään siitä kaupungista, mistä hän oli tullut. Paljon

nahkaselkäisiä kauniita kirjoja oli myös saapunut taloon, mutta lapset

eivät osanneet lukea niistä ainoatakaan sanaa tai ei ainakaan yhtään

kokonaista riviä. Missä ikänä tuo mies oli ollut, siellä, se oli

selvää, hän oli voittanut kaikkien lasten sydämet.

Illat olivat nyt niin ihmeen kauniit, ettei Lind voinut Pysytellä

Garen farmin vankilassa. Hän alkoi tehdä pitkiä kävelyretkiä yksinänsä

koulutuntien päätyttyä, palaten hädin tuskin illalliselle kotiin.

Harvoin hän tapasi ketään, yhtä vähän hevos- kuin jalkamiestä, joka

olisi häirinnyt hänen yksinäisten retkiensä viehätystä. Ihmetellen

joskus, mikähän tuo mies oikeastaan saattoi olla, joka oli saapunut

kaupungista Klovaczin farmille, hänen oli tehnyt mieli kulkea

sinnepäin. Tietysti hän oli vain työläinen, joka kernaasti juttelisi

hetken aikaa hänen kanssansa, mutta hän toivoi, että tuon miehen

näkeminen palauttaisi jälleen hänessä uskon sen maailman olemassaoloon,

josta hän itsekin oli tullut.

Eräänä päivänä Sandbon lapset jättivät hänelle poninsa

ratsastettavaksi. Illalla alkoi hienosti sataa, ja Lind, puettuna

karheisiin vaatteisiin, nousi ponin selkään ja ratsasti luoteiseen

päin, Klovaczin farmia kohti. Hän seurasi kapeaa, kiemurtelevaa

polkua, jota myöten Caleb oli ajanut vähän aikaa sitten. Hän ratsasti

leppäpensaikon ohi ja tuli tielle, jonka yläpuolelle villit kirsikat

muodostivat ikäänkuin katoksen, peittäen taivaan näkyvistä.

Tiellä Lind kohtasi miehen, joka kulki paljain päin, hattu kädessä,

harmaassa hämärässä. Hän tunsi hänet samaksi henkilöksi, jonka hän oli

nähnyt kummulta palatessaan kotiin Thorvaldsonista.

Mies oli pitkä ja huolellisesti puettu, yllään tavallinen urheilupuku:

polvihousut ja säärykset, ruskea, kaulasta avoin paita ja pehmeä hattu.

Kun Lind näki hänen lähestyvän, hymyili hän hiukan miehen hienolle

puvulle. Hän tiesi heti, että tämä oli Klovaczin »pestattu mies».

Kulkiessaan toistensa ohi he vilkaisivat salavihkaa toisiinsa niinkuin

oudot ainakin yksinäisellä seudulla. Lind huomasi, että miehen kasvot

olivat ajamattomat ja ruskettuneet, mutta samalla hän oli omituisen

kalpean ja heikon näköinen; hänen silmänsä olivat kauniit ja niiden

ilme miettivä. Mark Jordan ei huomannut muuta kuin tytön, joka ratsasti

sateessa ikäänkuin se olisi huvittanut häntä.

Sitten he kulkivat toistensa ohi.

Mutta Lind ei voinut jatkaa matkaansa. Hänen teki mielensä kääntyä

takaisin ja jonkun tekosyyn nojalla poiketa taloon. Tuo mies ei ollut

sittenkään mikään tavallinen työläinen. Lind pysäytti hevosensa

hetkeksi tuumien, mitä hän tekisi. Samassa alkoi todenteolla sataa.

Klovaczin pieni turvemaja ja hajallaan olevat ulkohuonerakennukset,

jotka entiset omistajat olivat rakentaneet, kyyköttivät rankkasateessa

kuin tunkiolle heitetyt roskat. Vielä kaksi viikkoa sitten tämä paikka

oli ollut »koti» — turvapaikka, jonne saavuttiin pellolta, metsästä,

koulusta. Lindin silmät kostuivat hänen muistellessaan Klovaczeja,

tuota hajonnutta unkarilaista perhettä.

Poni pysähtyi kuistin edustalle, ja hetken kuluttua Lind kolkutti

ovelle.

Mark Jordan avasi oven.

»Saanko tulla sateensuojaan?» Lind hymyili räpäyttäen sadepisarat

silmäluomistaan. »Olen Lind Archer, Oelandin opettajatar.»

Mark peräytyi avaten oven selko selälleen ja hilliten huudahdusta,

joka oli päästä hänen huuliltaan. Hänen terävät silmänsä tarkastivat

odottamatonta vierasta ja tarkastuksen tulos saattoi hänet hiukan

hämilleen.

»Halloo!» hän sanoi. »Pahassapa ilmassa te olettekin liikkeellä.

Astukaa huoneeseen!»

Lind katsoi epäröiden poniinsa, ja Mark kiiruhti ulos. »Minä pidän

huolta hevosesta, miss Archer. Astukaa sisään ja olkaa kuin kotonanne.»

Seisoen kapealla kuistilla he katselivat hetken aikaa toisiaan

uteliaasti ja purskahtivat sitten ilman syytä nauruun. Mark poistui

ponin luo, ja Lind astui keittiöön.

Lind katseli ympärilleen huoneessa, jonne hän oli tullut. Siinä

näkyi jo miehisen epäjärjestyksen jäljet: kaikenlaiset roskat olivat

lakaistut pois näkyvistä uunin ja kaapin alle.

Jotain kiehui liedellä. Pöytä, jolle oli levitetty öljyvaate, oli

katettu yhdelle hengelle. Sade rummutti tuhansin sormenpäin ikkunan

ruutuja. Lind veti verhon eteen.

Mark Jordan palasi keittiöön. Sade helmeili hänen mustassa tukassaan ja

valui alas hänen poskilleen.

»Paha ilma ulkona liikkua», hän sanoi keskustelun johdantona, ja muisti

sitten, että hän olikin jo sanonut jotain samantapaista. Oikeastaan

Lindin tulo oli hiukan hermostuttanut häntä juuri nyt, kun hän oli

aikonut epämääräiseksi ajaksi vetäytyä yksinäisyyteen.

»Oi, minä pidän tällaisesta ilmasta», sanoi Lind iloisesti. »Minä

ratsastan tai kävelen kovin mielelläni sateessa. Jos ajatte minut ulos,

niin en pane sitä lainkaan pahakseni.» Hän nauroi hänelle suoraan

silmiin istuessaan uunin luona.

»Miksikä te siis tulitte tänne?» Mark kysyi voittaen taas tasapainonsa.

»Miksikä — oi, enpä tiedä. Minun oli kai ikävä», Lind sanoi hitaasti.

»Te näytitte niin inhimilliseltä kulkiessanne tietä pitkin, enkä ole

tavannut oikeata ihmistä kokonaiseen kuukauteen.»

»Hm. Toivottavasti ette pety minun suhteeni», Mark sanoi hymyillen.

Lind huomasi, että hänellä oli valkoiset hampaat ja hyvin miellyttävä

suu. »Olin parhaillani illallishommissa. Erakko ei syö paljon siitä

yksinkertaisesta syystä, että on niin vaivalloista keittää ruokaa

yhdelle hengelle. Melkein aina tulee keittäneeksi liian paljon tai

liian vähän.»

Hän oli nostanut jalkansa keittiötuolille uunin eteen ja nojasi

kyynärpäätään polvea vasten odottaessaan kahvin kiehumista liedellä.

Lind riisui pehmeän hattunsa ja takkinsa. Hänellä oli vedenpitävästä

kankaasta tehdyt polvihousut ja suuret kengät.

»Tämä on tosiaankin kodikas pieni talo», hän sanoi.

»On kyllä», sanoi Mark katsellen ympärilleen, »eikä lainkaan huono

Klovaczin varoihin nähden. Mies parka! En usko hänen palaavan tänne

takaisin.» Hän meni uunin taakse, niissä seinällä riippui useita

pannuja, ja otti alas pienen kasarin. Sen hän pani tulelle kaataen

hiukan rasvaa kannusta. Rasva alkoi pihistä ja savuta ja hän rikkoi

kaksi munaa kasariin. Lind katseli häntä ikäänkuin he olisivat olleet

jo vanhoja tuttuja. Mark kääntyi Lindiin päin.

»Tahdotteko tehdä minulle seuraa, miss Archer?» hän kysyi. »Vai

oletteko saanut päivälliskutsun muualle?»

Lind sanoi nauraen: »Kernaasti, jos annatte minun pestä astiat

jälkeenpäin. Pelkään pahoin, ettei minulle anneta enää ruokaa kotona,

mr. Gare ei syötä velvollisuuksiensa laiminlyöjiä.» Hän seurasi Markin

liikkeitä mielihyvällä, kun tämä kantoi ruoan pöytään. Hänen kätensä

olivat hienot ja taitavat. Lind ihmetteli, mikähän hän oli miehiänsä,

mutta ei kysynyt mitään.

Kun kaikki oli valmista pyysi Mark Lindiä ruoalle. Nyt vasta hän

huomasi, että Lind oli ottanut hatun päästään ja että hänen hiuksensa

ympäröivät pehmeinä ja kiiltävinä hänen punoittavia poskiaan. Lind

istahti tuolille vastapäätä Markia. He katsoivat toisiinsa. Äkkiä Mark

tunsi, että hänen oli mahdoton irrottaa katsettaan tytöstä.

Mark työnsi tuolinsa taakse ja kumartui eteenpäin Lindin puoleen.

Hänen silmänsä olivat tummat ja kiihkeät, niiden katse oli miltei

persoonaton. Helkkarissa! hän tuumi, oli suorastaan väärin, että noin

suloinen olento yllätti miehen aivan valmistautumatta.

»Mistähän te oikeastaan tulitte tänne?» Mark kysyi uteliaana.

Lind katsoi häneen hymyilemättä. Hetken aikaa hänestä tuntui ikäänkuin

hän olisi ollut poissa tajultaan, kykenemätön vastaamaan. Sade

pieksi talon ulkopuolella ja tuuli vinkui koivuissa surkeasti kuin

eksynyt lintu. Nuo äänet lisäsivät lämpimyyden ja turvallisuuden

tunnetta Klovaczin keittiössä. Mutta niillä oli myös päinvastainen

vaikutuksensa. Ne enensivät yksinäisyyden pelkoa, täydellisen

tyhjyyden kauhua noiden molempien ihmisten sieluissa, jotka olivat

hakeneet täältä suojaa. Hetken aikaa he katsoivat etsien ikäänkuin

toistensa silmien ohi, etsien yhteisymmärrystä, yhteenkuuluvaisuutta

tällä laajalla maa-alalla, joka sitoi heidät toisiinsa, heidät,

jotka muodostivat välttämättömän osan siitä, olivat erottamattomat

toisistaan. Tuo hetki oli kuin lämmin kädenlyönti.

Lindin katse painui alas. Hän otti käteensä haarukan ja laski sen

jälleen entiselle paikalleen. Mark Jordan istui leuka käden varassa

katsellen häntä.

»Tuolta alas», sanoi Lind osoittaen kädellään ylöspäin.

»Sen uskon», vastasi Mark vakavana. »Luullakseni minä rakastun teihin.»

Lind naurahti hermostuneesti. Tuo nuori mies pelotti häntä kiihkeällä

katseellaan. Hän oli lausunut nuo sanat ikäänkuin vain haluten kuulla,

miltä ne sointuivat.

»Todellako? Tahtoisitteko ensin ilmoittaa minulle nimenne?» Lind sanoi

kevyesti, jotta hänen äänensä kuuluisi huolettomalta. Hän otti haarukan

käteensä.

Mark hämmästyi omaa rohkeuttansa. Mikä häneen oli tänään mennyt?

Varmaankin hän pelotti tytön pakosalle.

»Anteeksi — tarkoitukseni ei ollut pelästyttää teitä. Mutta olen siitä

aivan varma. Tahtoisin saada teidät ymmärtämään, ettei kukaan ole

koskaan tullut luokseni niinkuin te tänä iltana — aivankuin kohtalon

pakottamana. Olen aina ollut niin epätoivoisen yksinäinen.»

Käsittämätön tunne valtasi Lindin mielen Markin puhuessa. Hänen olisi

tehnyt mielensä hyökätä hänen luokseen ja silitellä tuon vieraan miehen

tukkaa, hyväillä sitä käsillään, jotta hän ei enää olisi hänelle vieras.

»Oi!» huudahti Lind, »sen minä tunnen liiankin hyvin!» Hän ojensi äkkiä

kätensä pöydälle ja kumartui Markin puoleen. Mark laski omansa Lindin

kädelle pusertaen sitä hiukan, ja he hymyilivät toisilleen.

»Mutta te ette vieläkään ole sanonut minulle nimeänne?» Lind muistutti.

Mark ojentautui tuolillaan. »Aivan oikein — en ole sitä tehnyt! Nimeni

on Jordan — Mark Jordan. Ruvetaan nyt syömään. Te olette varmaankin

nälissänne.» Hän tarjosi Lindille leipää.

»Onko kahvi hyvää?» hän kysyi äkkiä hetken kuluttua.

»Erittäin hyvää», vakuutti Lind hänelle. »Minun mielestäni te olette

hämmästyttävän hyvä kokki.»

Jännitys laukesi samalla ja he näyttivät tulevan hyviksi ystäviksi

käden käänteessä. He söivät yhdessä munia ja paistettuja perunoita,

leipää ja säilykeluumuja, joita Klovaczit olivat jättäneet, ja joivat

kahvia. He keskustelivat elämästä Oelandissa sekä sen viehätysvoimasta,

jota kumpainenkin alussa oli tuntenut. Mark ei ollut vielä ennättänyt

tutustua asukkaisiin. Lind kuvasi heitä muutamin lyhyin, terävin

piirtein. Markia huvittivat hänen tekemänsä huomiot.

»Sandbot ovat teidän lähimmät naapurinne», Lind selitti. »Mrs. Sandbo

luulee olevansa onnellinen kadotettuaan miehensä, mutta todellisuudessa

mies on nyt elävämpi kuin koskaan ennen.»

Hän kertoi Markille garelaisista ja kirouksesta, joka näytti

painostavan heitä kaikkia.

»Judith on kaunis tyttö. Hän on aivankuin — villivarsa, parempaa kuvaa

en voi hänestä antaa. Mutta Caleb ei suo hänelle hetkenkään rauhaa.

Ani harvoin minäkään pääsen hänen lähelleen, niin kernaasti kuin

tahtoisinkin häneen enemmän tutustua.»

»Hm — te voisitte varmaan tehdä paljon tytön hyväksi, jos teillä

vain olisi siihen tilaisuutta», sanoi Mark. Hän kertoi Lindille

hiukan itsestään, elämästään pappien luona, joiden huostaan hänet oli

heitetty isän kuoltua; isäänsä hän ei muistanut yhtään; äidistään hän

ei myöskään tiennyt paljon, hän oli ollut englantilainen sivistynyt

nainen, joka oli kuollut hänen vielä lapsena ollessaan; hän kertoi

työstään ja toiveestaan päästä takaisin kaupunkiin kuuden kuukauden

kuluttua voidakseen ryhtyä uusin voimin työhön. Ja Lind vuorostaan

kertoi hänelle, miten hän oli joutunut tänne ja päättänyt jäädä

paikoilleen välittämättä Caleb Garen kiivaudesta ja hänen perheensä

tukalasta asemasta.

Lind keräsi sitten astiat pöydältä ja pesi ne Markin pyyhkiessä ja

asettaessa ne paikoilleen kaappiin. Sitten Lind kurkisti ulos ikkunasta

ja huomasi, että sade oli jo melkein lakannut.

»Mrs. Gare otaksuu, että minä olen Sandbossa, eikä nuhtele minua. Mutta

minun täytyy sittenkin lähteä kotiin», hän sanoi. Mark otti hattunsa ja

takkinsa naulasta ja he läksivät yhdessä ulos. Satoi yhä hiukan ja puut

muodostivat suuria, kosteita läikkiä hämärtävää taivasta vasten.

Mark syötti ja juotti Lindin ponia, sitten hän satuloi oman hevosensa.

Lind seisoi pimeässä tallissa sillä välin kuin Mark suoritti työnsä.

Lämmin kodikkuudentunne matalassa tallissa oli niin valtava, sateen

rapistessa kattoa vasten, että Lind tunsi entistään voimakkaampana

Markin läsnäolon.

Mark ei huolinut sytyttää lyhtyä satuloidessaan hevostansa. Hän

työskenteli nopeasti pimeässä, jotta se tunne, jota hän tunsi tätä

merkillistä tyttöä kohtaan, ei kokonaan panisi hänen päätään pyörälle.

Kun hän oli valmis, talutti hän hevosensa pihalle hipaisten Lindiä,

joka ei heti huomannut hänen tuloaan. Tuo hetkellinen kosketus sai

Markin sydämen kiihkeästi sykkimään.

Sateen kostuttaessa heidän kasvojaan he ratsastivat metsätietä myöten

rinnatusten.

Vaikka Mark oli aikonut kääntyä takaisin paljon ennemmin, hän

saattoikin Lindin aina Garen farmille saakka. Sade lakkasi, ja vihdoin

suuri pilvi halkesi kahtia, jotta himmeä tähti pääsi näkyville.

Pohjoisen puolella olevista suomaista kuului yksinäinen kumea ääni,

ikäänkuin tuulen synnyttämä. Se oli myöhästyneen villihanhen ääni,

viimeisen, joka lensi seudun yli puoleksi jäätyneitä soita kohti

pohjoisessa. Lind ja Mark pysähtyivät kuuntelemaan ja katsoivat sitten

toisiinsa. Äkkiä ilma oli kirkastunut, ja yö yllättänyt heidät avarana,

loppumattomana, läpikuultavana kuin outo uni...