Kaukana ruohoaavikolla heilui lyhty maata pitkin, ja hämäränä häämöitti
kumarainen, suuripäinen miehen hahmo. Hän oli Caleb Gare. Hän käveli
ikäänkuin taistellen kovaa tuulta vasten. Usein hän läksi näin yksin
ulos, lyhty kädessä; ei kukaan tiennyt, minne tai miksi; eikä kukaan
myöskään sitä kysynyt. Judith oli kerran piloillaan sanonut Amelialle,
että hän kulki siellä vakuuttautuakseen siitä, että hänen maansa olivat
vielä paikoillaan...
Caleb ponnisteli eteenpäin puolipimeässä selkä kumarassa, ikäänkuin
taistellen näkymätöntä estettä vastaan. Nyt hän saapui harjanteelle,
josta hän saattoi nähdä itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään, yli
koko maa-alueensa; kaksi kynnettyä heinäpeltoa, jotka erotti toisistaan
Fusi Aronsonin omistama kapea metsäkaista (miten kernaasti Caleb
olisikaan tahtonut omakseen tuon metsän, niin kauniskasvuista se oli);
mustia, vastakynnettyjä vakoja, missä viiden kuukauden kuluttua kaura
jälleen aaltoilisi kuin samea meri auringonpaisteessa; peltoja, joihin
ohraa ja ruista oli kylvettävä karjan rehuksi, ja jotka nyt sulivat
siniseen yöhön etelän puolella; pieni neliskulmainen vehnäpelto,
joka oli kylvetty kananpoikien ruoaksi; kapeita metsäkaistoja, jotka
kulkivat tummana harjana kauaksi pohjoiseen päin; sekä reheviä
laidunmaita monine kunnaineen, jotka olisivat ulottuneet kauaksi
länteen, jollei tuon saituri Thorvald Thorvaldsonin maat olisi
olleet vastassa; ja suon ja kuivatun järvenpohjan takana hänen rakas
pellavapeltonsa.
Koillisessa, vuoren juurella, lepäsi suo pohjattomana ja liejuisena.
Calebin kipeä kohta. Kuumana kesänä siitä nousi epäterveellisiä
höyryjä, joissa moskiittoparvet viihtyivät. Lehmät ja hevoset, jotka
olivat murtautuneet laidunmaan aitauksen läpi, hyökäten suoraan
heinäpellolle, olivat vajonneet sen pettävän pinnan alle. Suon
eteläpuolella sijaitsi Calebin pellavapelto, arvokkain kaikista hänen
maistaan. Hän olisi kernaasti tahtonut päästä eroon karuista maistaan
ja ostaa niiden tilalle Fusi Aronsonin omistaman metsäpalstan. Mutta
hän tiesi liiankin hyvin, että Fusi Aronson olisi ennemmin luopunut
oikeasta kädestään kuin myönyt hänelle pienintäkään maapalstaa. Monen
paremmankin miehen oli kuitenkin mielihyvin täytynyt luopua oikeasta
kädestään, kun pakko niin vaati. Niinpä esimerkiksi Björn Aronsonin
epärehellisyys, joskaan se ei ollut yleisesti tunnettua yhteiskunnassa
— hänen moraalisen tasapainonsa puute tuotti Fusille enemmän surua ja
huolta kuin mikään muu maailmassa. Mikä ilo Fusille, että Björn nykyään
kuului Yellow Postin kirkkorahaston hoitokuntaan, luottamustoimi, jonka
hän toivoi varmaan lujittavan veljen luonnetta ja tekevän hänestä
kunnon miehen. Caleb hymyili ajatellessaan herkkäuskoista Fusia.
Voisihan jotain sattua, joka olisi hänelle hyödyksi. Tavalla tai
toisella hän voisi yllyttää veljen veljeään vastaan... mutta parasta
vielä odottaa.
Caleb tunsi suurta tyydytystä seisoessaan siinä kummulla ja antaessaan
katseensa kulkea maittensa yli, kunnes viimeinenkin valo oli kadonnut.
Hän voisi pitää maansa hyvässä kunnossa, vieläpä enemmänkin — laajentaa
niitä vuosi vuodelta — lisätä puhdasrotuista holsteiniläistä karjaansa
sekä hevoslaumaansa — kasvattaa lampaita — syöttää kalkkunoita ja
hanhia etelän talvimarkkinoita varten — kaikki tämä kävisi päinsä
niin kauan kuin Amelia pysyisi aisoissa. Yhdellä ainoalla sanalla
Amelia voisi tarkoittaa lapset kotoa, ja silloin kaikki olisi hukassa
— hänen työnsä hedelmät hävitetyt kuin akanat tuuleen. Hän oli
liian vanha jaksaakseen yksin kantaa työtaakkaa. Parempi olla ilman
apulaista kuin turvautua palkattuun väkeen — ne olivat kaikki laiskoja,
petollisia, saaliinhimoisia. Niin kauan kuin hän saattoi pysyä Amelian
harha-askeleen hedelmän jäljillä, niin kauan kaikki oli hyvin. Voisihan
hän tietenkin kadottaa näkyvistään tuon pienen yhdyssiteen — pojan,
jumalaparatkoon, joka varmaankin oli nyt jo täysi mies — voisihan hän
vaikka kuolla. Poika oli suoriutunut onnellisesti sodasta Amelian
rukouksista huolimatta... sillä varmasti vaimo parka oli toivonut hänen
kuolemaansa! Miten horjuva tämä maailma olikaan. Amelia oli kiltti
hupsu, Jumalan kiitos! Harvatpa naiset olivatkaan niin hempeämielisiä
ja alttiita uhrautumaan avioliiton ulkopuolella syntyneen pojan vuoksi
— pojan, joka oli täysi mies ja aivan vieras omalle äidilleen. No niin,
jollei Amelia halunnut ilmaista Mark Jordanille hänen alkuperäänsä,
niin ei Caleb Garekaan halunnut sitä tehdä — edellyttäen, että Amelia
pysyisi aisoissa eikä pakottaisi häntä sitä tekemään... Mark Jordan oli
kelpo nuori mies, sen mukaan kuin Bart Nugent oli kertonut. Bart oli
pitänyt häntä silmällä kaupungissa, jonne Calebin vakoilu ei voinut
ulottua. Lähetyssaarnaajat olivat uskoneet todeksi Amelian kertomuksen,
ja Mark oli varttunut mieheksi siinä käsityksessä, että hän oli
hurskaan perheen viimeinen jälkeläinen. Se oli tosiaankin mainio juttu!
Sota oli pelastanut pojan pappisuralta, oli Bart Nugent sanonut, ja se
oli myös täydellisesti muuttanut hänen filosofiansa. Hän oli aina ollut
huvitettu rakennustaiteesta ja sodan jälkeen hän oli ruvennut sitä
vakavasti opiskelemaan. Bart oli kirjoittanut, että Mark Jordan oli
liikarasituksesta tullut ylen hermostuneeksi ja aikoi ehkä koetteeksi
ruveta maatyötä tekemään. Ehkäpä — he tapaisivat toisensa... Mutta
tuskinpa se olisi hyväksi... Amelia voisi heltyä nähdessään hänet.
Mahdotonta on tietää, mihin nainen voi pystyä. Amelia oli rakastanut
pojan isää, sen Caleb tiesi. Tuo tieto oli kalvanut häntä syvästi,
kun hän nuorena miehenä oli yrittänyt voittaa Amelian toisella tapaa
kuin millä hän nyt oli hänen omansa. Tuo aikaisempi veren hurma oli
syrjäyttänyt hänet ikiajoiksi. Mies, jonka härkä oli hengiltä puskenut
hänen omalla farmillaan kaukana etelässä, oli riistänyt Amelian sielun
mukanaan ja tietämättään jättänyt hänen ruumiiseensa aseen, jota
Caleb nyt niin suurella taidolla käytti häntä vastaan. Vaikka Calebin
valta Ameliaan rajoittuikin vain hänen järkeensä, niin saavutti hän
sittenkin, mitä hän halusi; joskus vain häntä harmitti muistaessansa,
ettei hän koskaan ollut voinut voittaa hänen sieluaan.
Caleb kohotti lyhtyään ja tutki sen sydäntä. Asiat kääntyisivät hänen
mielensä mukaan. Hän ylläpitäisi kuria. Judith, niin, hän oli arvoitus.
Hän oli perinyt isänsä tahdon, ja hän vihasi maata... arveli olevansa
aiottu johonkin parempaan... hänen päässään pyöri suuria ajatuksia.
Hän oli masennettava. Tyttö oli hänelle jotain velkaa. Kaksoiset, he
pysyisivät paikoillaan — turha pelätä, että he lähtisivät maailmalle.
Martin ja Ellen eivät uskaltaisi jättää kotia, heillä ei ollut paikkaa
muualla. Ja Amelia, hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen... niin,
niin, hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen!
Caleb vilkaisi jälleen metsään, jota hän niin kiihkeästi halusi
omakseen, ja laskeutui kummulta alas astuen kotia kohti. Ryömittyään
piikkilanka-aitauksen alitse, joka ympäröi toista heinäpeltoa, hän
väänsi alas lyhdyn sydämen ja puhalsi sammuksiin liekin. Turha tuhlata
öljyä...