Sitä ei sanottu suoraan, mutta perhe odotti Caleb Garea. Myöskin
Lind Archer odotti, uusi koulunopettajatar, joka oli saapunut
myöhään iltapäivällä Yellow Postista Indian postivaunussa ja
oli kai hyvin nälissään. Amelia Gare, Calebin vaimo, joka hääri
keittiössä, ikäänkuin kaikki ei olisi ollut vielä valmista, ei
voinut salata levottomuuttansa. Judith ja Charlie olivat olleet
lypsyllä ja pistäytyivät vähänväliä keittiössä ja lähtivät taas ulos
ilman minkäänlaista asiata. Martin, joka oli hidas ja kömpelö, oli
puhdistanut koko tallin niin perinpohjin, ettei se ollut lainkaan
entisensä näköinen. Ellen, Martinin kaksoissisar, soitti harmoniota,
mutta näytti unohtaneen kaikkein tavallisimmatkin ohjelmakappaleensa.
Ellen soitti varsin kauniisti korvakuulon mukaan.
Opettajatar istui ääneti matalassa, punaisella sametilla päällystetyssä
keinutuolissa kuunnellen tuolin narinaa sen keinuessa edestakaisin.
Hän ajatteli hiukan pelokkaana niitä epämääräisiä arvosteluja, joita
hän oli kuullut edellisenä päivänä Yellow Postissa Garen perheestä.
Hän muisteli myös yhä lisääntyvällä vastenmielisyydellä, miten John
Tobacco, postinkuljettaja, oli murahdellut halveksivasti hänen
kysyessään, millaiseksi olo Caleb Garen talossa voisikaan hänelle
muodostua. Nyt nariseva keinutuoli karkotti nälän hänen mielestään.
Tuntui siltä kuin tuoli olisi narissut: »Caleb! Caleb! Caleb!» Se ei
erikoisesti huvittanut opettajatarta.
Nyt ulko-ovi aukeni. Judith tuli taas huoneeseen. Lind Archer näki
hänet hämärässä lyhdyn valossa, joka riippui keittiön oven pielessä.
Hän oli suuri ja roteva vartaloltaan, rinta oli korkea ja leveä
kuin pojalla; hänen hiuksensa olivat kiharat ja mustat ja loistivat
päälaella sinertävinä; hänen pitkien ja kapeitten silmiensä ilme oli
tällä hetkellä synkkä; hänen huulensa olivat paksut ja suupielet
riippuivat alas. Hänellä oli yllään pellavaiset työhousut ja paksu
takki, ja hän seisoi vankasti jaloillaan, ikäänkuin hän olisi ollut
valmis ottamaan iskun vastaan tai itse iskemään.
Judith lähestyi raskain, huojuvin askelin Lindiä. Opettajatar ei
mielestään koskaan ollut nähnyt näin voimakasta kaunotarta.
»Onko teidän nälkä?» tyttö kysyi äkkiä.
»Hiukan», myönsi Lind.
Ellenin kädet pysähtyivät ilmaan harmonion koskettimien yläpuolelle.
Hänen silmänsä ilmaisivat moitetta, kun hän kiinnitti ne Judithiin.
Mutta välittämättä sisarestaan nuorempi tyttö harppasi pitkin askelin
ruokasäiliöön. Hän ilmestyi jälleen kantaen lautasta, jolla oli kaksi
voileipää ja lasillinen maitoa.
Ellenin harmi kasvoi. Hän nousi harmonion äärestä.
»Jude, tiedäthän, ettei isä —»
»Ei teidän ruokahalunne tästä pilaannu — jos te nyt yleensä illallista
saattekaan», sanoi Jude opettajattarelle, keskeyttäen Ellenin puheen.
Lind otti vastaan tarjotun ruoan, hän oli niin hämillään, ettei kyennyt
edes vastaanpanemaan.
Ellen poistui keittiöön sanaakaan sanomatta. Lind oli kuulevinaan, että
hän neuvotteli äitinsä kanssa kuiskaavalla äänellä. Opettajatar puraisi
vastahakoisesti palasen voileivästä ja joi kulauksen maitoa.
Jude, joka kiersi lankaa kepin ympärille, istahti lattialle Lindin
jalkojen juureen.
»Parasta, kun saatte tietää, että isä aikoo nolata teitä», hän sanoi
toimessaan. »Hän alottaa sillä, että myöhästyy illalliselta. Niin hän
tekee aina, kun uusi opettaja saapuu. Hän olettaa, että te olette mies.
Kaikki opettajat ovat olleet miehiä. Hän tahtoo nolata teitä. Mutta
pitäkää puolianne, miss Archer. Älkää antako hänen nolata itseänne.»
Amelia ilmestyi ovelle.
»Judith!»
»Älä välitä, äiti. Minä sanon hänelle vain totuuden.»
Ellen palasi huoneeseen ja pudotti vesiruukun raskaasti pöydälle,
ikäänkuin hän olisi erehtynyt laskiessaan, miten kaukana pöytä oli
hänen kädestään. Harmia ilmaiseva ryppy veti hänen kulmakarvansa
yhteen. Hänellä oli hopeasankaiset silmälasit, jotka eivät olleet
alkuaan määrätyt hänen silmiänsä varten. Seurauksena oli, että hänen
silmäteränsä olivat suurentuneet ja jännittyneet, luomet punoittavat
ja kosteat. Hän seisoi hetken aikaa pöydän ääressä heittäen vihaisen
katseen Judithiin. Sitten hän poistui jäykkänä huoneesta.
Lind Archer söi ääneti voileipänsä. Ilmassa oli kylmä tunnelma, jota ei
mikään pintapuolinen huomautus voinut poistaa.
Judith, joka silminnähtävästi oli halukas kiusaamaan sisartaan, vihelsi
koiralleen, joka makasi komerossaan portaitten alla. Koira kohotti
päätään.
»Caleb!» hän sanoi terävästi. Koira nousi höristäen korviaan.
Judith hymyili ilkeämielisesti Ellenille, joka astui keittiön ovea
kohti, ikäänkuin hän ei olisi kuullut mitään.
»Katsokaa —» sanoi Judith, ja rupesi sitten muusta puhumaan. »Isä
ajelee yltympäri kerskaillakseen islantilaisille, miten hyvää aikaa
hänellä on keskellä kesää, jolloin meidän muitten täytyy raataa kaiken
päivää.»
Epäilys alkoi nousta Lindin mieleen. Romantiikka, joka oli saanut
hänet lähtemään tälle yksinäiselle seudulle kauaksi pohjoiseen, alkoi
painostaa häntä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt vihaa kaikessa
alastomuudessaan. Täällä hän sitä näki, tuon seitsentoistavuotiaan
tytön silmissä. Ulkoa kuului kevyttä pyörien ratinaa. Ellen palasi
harmonion luo; hänen nuorekkuudestaan huolimatta kuvastui hänen
kasvoillaan vakava ja tuskallinen ilme. Lind ihmetteli, miksikä tällä
hetkellä sellainen mielenlujuus oli tarpeen.
»Judith, kutsu Martin tänne», sanoi Ellen kuiskaten. »Isä on palannut.»
Judith nousi pystyyn sanomatta sanaakaan.
Keittiössä Amelia tyhjensi nopeasti astiainpesupöydän ja laski soikkoon
puhdasta kuumaa vettä. Hän otti pyyheliinan naulastaan ja pani sen
tilalle uuden. Riisuen esiliinansa hän silitti kädellään pukuaan ja
kampasi hiuksiaan rikkinäisen seinäpeilin edessä.
Sitten ovi avautui. Ensi silmäyksellä Caleb näytti hyvin suurelta.
Mutta kun hän astui keskelle keittiötä, huomasi Lind, ettei hän ollut
edes keskikokoinenkaan; hänen leveät hartiansa ja suuri päänsä,
joka kurkotti eteenpäin muusta ruumiista kuin ulkoneva kivilohkare
kallionkyljestä, saivat aikaan vain sen, että hän teki kovin suuren
vaikutuksen. Mutta kun silmä kiintyi hänen ruumiinsa alaosaan, hän
ikäänkuin kutistui kokoon. Hänen tukkansa oli karhea ja harmaa ja
riippui raskaina suortuvina hänen päänsä ympärillä, viikset olivat
hoitamattomat ja tupakantahrassa ja mustat kulmakarvat muodostivat
ikäänkuin sillan hänen suuren, luisevan nenänsä yli. Hänen silmänsä
olivat kuin kaksi valohelmeä; ne etsivät Lindiä, joka istui toisessa
huoneessa lampun hämärässä valossa. Hän ei puhunut, ennenkuin oli
ripustanut takkinsa ja lakkinsa naulaan ja pessyt kätensä soikossa.
Lind näki, että Caleb oli takkuiselta näyttävä, punaiseen makinaw'iin
puettu farmari. Hän riisui yltään myös takkinsa ja kävi sanaakaan
sanomatta istumaan keittiön tuolille. Mrs Gare puhutteli häntä, mutta
hän vastasi vain yksikantaisesti, Lindin voimatta erottaa sanoja.
Opettajatar huomasi kuitenkin Amelian puhuttelevan miestä yhtä
rauhallisen arvokkaasti kuin oli puhutellut häntä itseäänkin hänen
saapuessaan John Tobaccon kera taloon iltapuolella päivää. Caleb ei
ruvennut puhumaan, ennenkuin oli peseytynyt. Hän ei edes koskettanut
kammalla pörröistä tukkaansa.
»Skuli tahtoo jäädä tänne yöksi», hän sanoi vihdoin Amelialle. Hänen
äänensä sai Lindin hämmästymään. Se oli harvinaisen pehmeä, aivankuin
kissa olisi kehrännyt.
»Mutta meillä ei ole mitään ylimääräistä vuodetta. Opettaja on tullut»,
mrs Gare vastusteli lempeästi.
»Opettaja — niin, sehän on totta — opettaja. Skuli jää yöksi», toisti
hän yhtä rauhallisesti kuin ensi kerrallakin.
Hän kutsui Skulin huoneeseen ja purjehti kuin raskas alus ruokasalin,
joka oli sijoitettu, pyöreistä hirsistä rakennetun talon alakerran
toiseen päähän ja jota samalla myös käytettiin arkihuoneena.
»Te olette kai opettaja», hän sanoi käyden istumaan rautauunin lähelle,
puoleksi selin Lundiin. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet pienimmälläkään
tavalla hämmästystä sen johdosta, että uusi opettaja oli nainen. Lind
nousi ja ojensi kätensä, mutta Caleb ei ollut sitä huomaavinaankaan.
Lind punastui avuttomana.
»Tässä on teidän koulunne toinen johtokunnan jäsen, Skuli Erickson»,
sanoi Caleb osoittaen kädellään islantilaista.
Lind ojensi kätensä Skulille, joka puristi sitä lujasti.
»Oikeastaan meitä pitäisi olla kolme», jatkoi Caleb väsyneellä äänellä,
ikäänkuin hän olisi vain muodon vuoksi tehnyt ilmoituksen, joka yhtä
hyvin olisi voinut jäädä tekemättäkin, »mutta vanhan Josh Curtisin
kuoltua ei ole valittu ketään hänen sijaansa. Näillä seuduin olot ovat
vielä aivan järjestämättömät ja asioita hoidetaan sen mukaan kuin ilma
sallii. Enpä tiedä, miksikä tässä tarvittaisiinkaan sen useampia kuin
meidät kaksi. Vai mitä, Skuli?»
Skuli murahti, mikä yhtä hyvin saattoi merkitä myöntymistä kuin
kieltoa. Hän oli hiukan kuuro, puhui huonosti englanninkieltä, mutta
ymmärsi sitä enemmän.
Hetken kuluttua he istuivat kaikki pöydässä, Lind Ellenin ja Martinin
välissä. Skuli pöydän toisessa päässä Calebia vastassa.
»Näyttää siltä kuin tulisi varhainen kevät, Skuli», sanoi Caleb
islantilaiselle.
Skuli nyökkäsi. »Niin», hän myönsi ottaen eteensä perunoita ja
silavakastiketta.
Kaikki olivat ääneti sillä välin kuin ruoka kiersi pöydän ympäri.
Lapset, kaikki muut paitsi Judith, istuivat katse painuneena lautaseen,
ujostellen uutta opettajatarta, joka oli niin kaunis ja hento.
»Saitteko paljon sadetta matkanne varrella?» kysyi Caleb Skulilta,
huutaen yli koko pöydän. Amelia katsoi pelästyneenä miehestään Lindiin.
»En kovin paljon», vastasi Skuli. »Hiukan vain viime viikolla, Kuivaa
on ollut.»
Koko aterian ajan Caleb keskusteli vähäsanaisen Skulin kanssa. Näytti
siltä kuin Skuli olisi ollut kunniavieras sinä iltana. Lind katsoi
pöydän yli Judeen, jonka silmät iskivät tulta. Opettajatar hymyili.
Calebin välinpitämättömyys ei loukannut häntä lähimainkaan niin syvästi
kuin Judithia.
Illallisen jälkeen tilanne pysyi muuttumattomana. Caleb ei ollut
huomaavinaankaan opettajatarta, vaan kohteli häntä kuin ilmaa. Lind
vetäytyi jouhisohvalle huoneen nurkkaan ja avasi kirjan. Martin ja
Charlie, perheen nuorin lapsi, läksivät lopettamaan lypsyä, ja Judith
keräsi astiat ja kantoi ne keittiöön.
»Soita meille jotain, Ellen», sanoi Caleb. Hän ja Skuli olivat
nostaneet tuolinsa uunin ääreen keskelle huonetta ja sytyttäneet
piippunsa. Sininen savu kiersi Calebin pään ympärillä. Lindin mieleen
muistui eräs taulu, jonka hän kerran oli nähnyt, fakiiri, joka katse
ylöspäin kohonneena katseli esiinloihtimaansa pirullista kuvaa.
Judithin auttaessa keittiössä istahti Ellen kuuliaisena harmonion
ääreen. Hän istui suorana ja jäykkänä virttyneessä kotikutoisessa
puvussaan, joka kaikesta päättäen oli kutistunut ja käynyt liian
pieneksi hänenkin kapeille hartioilleen ja kehittymättömälle
rinnalleen. Hänen hieno, ruskea tukkansa, joka oli paljon vaaleampi
ja ohuempi kuin Judithin, oli kammattu sileästi ylöspäin, jättäen
paljaaksi hänen kaarevan, ankaran, valkoisen otsansa. Hänen
kulmakarvansa olivat kaunismuotoiset ja mustat kuin musteella
piirretyt viivat. Hänen silmälasiensa suurentavien lasien takaa
häämöittivät hänen tummansiniset silmänsä vetisinä ja sameina. Hänen
kehittymättömät, kapeat sormensa tavoittelivat koskettimia.
»Niin, Bjarnasson sai parhaat kalapaikat, siitä ei epäilystäkään»,
sanoi Caleb kovalla äänellä kesken Ellenin soittoa. »Mutta ei hänen
pidä luulla voivansa varastaa koko järveä. Ei, paha periköön. Martin
saa lähteä sinne uusine verkkoineen jonakuna päivänä — ei niin pitkälle
kannata lähteä pakkasten aikana. Vai mitä arvelette, Erickson? Onko hän
haastanut riitaa teidän kanssanne?»
»E-ei», Skuli murahti. »Hän suostui minun vaatimuksiini, tuo vanha
piru. Minä haastoin riitaa ensin.»
Caleb ja Skuli nauroivat molemmat äänekkäästi islantilaisen pilalle.
Ellen sekaantui soitossaan. Caleb katsoi tuikeasti häneen, ja tyttö
soitti uudestaan virren. Judith tuli keittiöstä huoneeseen ja kävi
istumaan lattialle karvamatolle. Hänen koiransa seurasi häntä ja painoi
päänsä hänen syliinsä. Tyttö huokasi ja nojautui väsyneesti seinää
vasten. Lind huomasi, miten erikoisen kaunis hän oli. Aivankuin jokin
satuolento — kentauri ehkä.
Caleb alkoi puhua jostain monimutkaisesta puukaupasta, joskus hän
suorastaan huusi Skulin korvaan selittäessään hänelle teknillisiä
seikkoja. Virren säveleet vaimenivat vähitellen. Ellen alkoi soittaa
isänmaallista marssia, sekaantui soitossaan, siirtyi kehtolauluun ja
sitten valssiin. Punainen täplä kohosi hänen molemmille poskipäilleen.
Hänen suupielensä olivat riipuksissa, hänen leukansa oli litteä ja
pitkä, niin että hän sivulta katsoen näytti vanhalta, väsyneeltä
naiselta.
Amelia tuli huoneeseen ja pysähtyi pöydän ääreen. Hän kiersi hiukan
korkeammalle lampun sydäntä. Hänen sitä tehdessään pyyhkäisi valo pois
varjot hänen silmiensä alta ja jäykät piirteet hänen suunsa ympäriltä
ja valaisi hänen vaaleita hiuksiaan, jotka olivat ohimoilta jo harmaat.
Amelia oli viisikymmenvuotias ja hyvällä lihoamisen alulla. Mutta
hän kantoi vartaloaan arvokkaasti ja hänen liikkeensä olivat yhä
sulavat niinkuin hänen nuorena ollessaan. Hän ei näyttänyt laisinkaan
soveltuvan ympäristöönsä. Lind tunsi sääliä nähdessään hänen liikkuvan
huoneessa, keräilevän paperipalasia, asettelevan liinoja paikoilleen
tai vetävän uutimia suoriksi, tapa, mikä varmaankin oli peräisin
edellisestä elämästä. Amelia olisi ansainnut paremmankin osan tässä
maailmassa.
»Asiasta toiseen», Caleb Gare jatkoi taas puhettaan. »Mitenkä kävi
niiden nahkojen, jotka te lähetitte Sidingiin? Ostiko Grini ne?»
»Osti. Rahaa läksi», Skuli sanoi imien tyytyväisenä piippuaan. »Nahat
ovat hyvässä hinnassa nykyään. Grini on hupsu mies. Ha, haa!»
»Näytinkö teille sen suden nahkaa, jonka Martin ampui jonkun matkaa
itään täältä? Aika rötkö se oli, kuules, Martin? Missä nahka on? Käy
hakemassa, Martin. Minä tein siitä maton, Skuli — sitä tekin voisitte
tehdä omistanne. Kuulehan — Jude — näytä mattoa Skulille!»
Martin oli astunut lattian poikki ottaakseen karvamaton Judelta. Tyttö
nousi hitaasti. Harmi läikehti hänen kasvoillansa.
»Skuli on nähnyt sen jo kolmasti», hän mutisi nostaen maton lattialta.
Martin riisti sen häneltä irvistellen salavihkaa tytön suuttumukselle.
Martin oli jo kauan sitten oppinut, miten turhanpäiväistä oli
äksytellä. Hän oli jo kolmannella kymmenennellä.
Caleb hymyili lempeästi.
»Skuli on unohtanut, millainen se on. Ha, haa!» Hänen naurunsa oli
herttaista.
Islantilainen tarkasteli mattoa jälleen isäntänsä mieliksi. Hän kehui
sen erinomaisuutta ja ojensi sen jälleen Calebille, joka piteli sitä
kädessään jatkaessaan puhettaan.
Judith kutsui Peten, koiran, luokseen ja poistui huoneesta.
Amelia huokasi ja kävi istumaan syli täynnä rikkinäisiä sukkia; kädessä
hänellä oli korvaton kuppi, jota hän käytti parsiessaan.
Sitten Judith palasi ilman koiraa ja kävi istumaan Lindin viereen.
Caleb piteli yhä mattoa kädessään.
Charlie istui pöydän ääressä pannen pasianssia.
»Kuules, Charlie», Caleb sanoi hänelle. »Minä ostin sinulle uudet
kortit Yellow Postista tänään. En keksinyt mitään tytöille — heillähän
on kaikkea, mitä tarvitsevat.»
Judith työnsi kenkänsä pois jaloistaan. Toisesta oli kärki rikki.
Amelia vilkaisi nopeasti häneen ja pudisti nuhtelevasti päätään Calebin
selän takana.
Ellen peitti kädellään haukotustansa.
»Älä hätäile, Ellen, kohta me menemme kaikki levolle», sanoi Caleb.
»Skuli ja minä olemme molemmat väsyneet. Kova päivä, vai mitä, Skuli?»
Judith hypähti pystyyn.
»Hyvä, minä lähden sitten!» hän sanoi.
Caleb katsoi ystävällisesti Ameliaan osoittaen piipullaan Judea.
»Äiti, Jude voisi käyttäytyä kauniimmin», hän sanoi lempeimmällä
äänellään.
Amelia vilkaisi Judithiin.
»Judie — muistahan —»
Tyttö kävi jälleen välinpitämättömästi istumaan Lindin viereen, mutta
opettajatar huomasi hänen käsiensä olevan nyrkissä. Silloin Lind tunsi,
että hän, samoinkuin muutkin perheen jäsenet, alkaisi vihata ja pelätä
Calebia.