12. Uudistalo.

Kerran sattui niin, että matkani kulki pitkän ja kolkon sydänmaan

poikki, jonka puolivälissä sanottiin olevan erään uudistalon. Talvi

oli. Kun lähtöni kylän viimmeisestä talosta oli jokseenkin

iltapäivällä, neuvottiin minulle mainittu uudistalo yöpaikaksi. Tietä

tähän yksinäiseen paikkaan ei ollut muuta kuin yksinäisiä heinä- ja

halkomiesten jälkiä, jotka sydänmaalla haaroivat sinne tänne ja olivat

hyvin eksyttäviä. Kauhean kylmä myrskytuuli puhalsi rajusti ja

lakkaamatta, mutta lunta ei kumminkaan vielä tullut. Edessäni oleva

taival oli melkein yhtä aavaa, osaksi jonkun tiellä vastaan tulevan

pienen järven ja isojen nevojen tähden, osaksi senvuoksi, että

metsämaatkin aina olivat jonkun ajan takaa poltetut monelta

penikulmalta aivan putipuhtaiksi, niin että metsää ei näkynyt muuta

kuin mitätöntä koivun ja pajun risukkoa. Syy mainittuin maiden

alinomaiseen palamiseen oli se, että ne olivat kruunun metsämaita,

jolla oikeudella kylien asukkaat, molemmilla puolin sydänmaata,

polttelivat niitä mielivaltaisesti, parantaaksensa siten karjansa

laitumia ja kruunun maiden keskellä olevia niitty-kurujansa. Niistä

syistä oli mainittu taival niin aukea, että se näytti silmissäni

jonkunlaiselta Suomeen muutetulta Saharan erämaalta. Edellä niitä

aikoja, jolloin matkani sattui, oli ollut suvi-ilma, jonkatähden koko

aukea oli aivan yhtenä jääkenttänä; ja kun tuuli oli niin ankara, ei

reki tahtonut pysyä suorassa hevosen perässä, vaan se kääntyi aina

poikkipuolin, joka teki kululleni paljon kiusaa ja hidastutti sitä.

Ilta pimeni pimenemistään ja tuuli kiihtyi kiihtymistään, ja lanta

alkoi tulla myrskyn ohessa. Minä koin usein tarkata näköäni sitä

suuntaa kohden, jossa uudistalon olisi pitänyt löytyä, mutta ei mitään

semmoista merkkiä ilmestynyt. Silloin rupesin pelkäämään, että jos en

osaisikaan siihen uudistaloon, jos olisinkin unhottanut saadut neuvoni

ja joutunut väärälle suunnalle,' jolloin ei olisi muuta tarjona, kuin

jäädä vihdoin väsyneenä -- uupuneena tuolle kauhealle, kolkolle

aukealle, hevosineni hirmuisen myrskyn käsiin -- kuolemaan. En

kumminkaan antanut epätoivon itseäni voittaa, vaan ponnistelin kaikin

voimin sitä suuntaa kohden, jonka pidin mahdollisiinmasti oikeana,

sillä tietä ei enään ollut. Vihdoin viimmeinkin rupesi kaukaa taivaan

rannalta häämöttämään korkeampaa metsää, joka jo viitatessa oli minulle

ilmotettu olevan uudistalon löytämisen merkki. Tuon metsikön

havaitsemisen luulen olleen saman minulle, kuin Saharan erämaan

aavoilla hietikoilla matkustavaisille karavaneille on kaukaa havaittu

kosteikko. "Tuollahan se onkin uudistalo", ajattelin, "sinnehän pääsen

yöksi, eikä tarvitse minun jäädä tänne kuolemaan", ja kaksinkertaisella

innolla rupesin ponnistelemaan metsikköä kohden. Lunta alkoi nyt tulla

niin rajusti, ett'ei sylen päähän erottanut minkäänlaista esinettä ja

niin katosi metsikkökin silmistäni; en enään osannut pitää suuntaa

muutoin kuin tuulesta vaaria pitämällä. Hetken aikaa vielä näin

taisteltuani, ilmestyi eteeni nuorta männikkömetsää, mutta tietä en

löytänyt, josta olisi päässyt ajamaan sen läpitse eteenpäin; täytyi

sitoa hevonen puuhun kiinni ja lähteä jalkaisin tietä hakemaan, jonka

vihdoin viimmeinkin löysin; ja pian oli hevosenikin sinne viety. Vähän

aikaa männikköä ajettuani, rupesi valkea pilkottamaan edestäpäin.

"Tuollahan se on tavottamani uudistalo", ajattelin itsekseni iloisesti,

ja pian olin uudistalon pihalla. Pienen, uuden tupasen akkunoista

loisti kartanolle iloinen valkea ja melkeinpä kadehdin niitä onnellisia

sisällä olijoita, jotka siellä olivat ulkona raivoavalta myrskyltä

suojassa. Kun sain hevoseni riisutuksi, astuin kursailematta sisälle,

toivotin hyvää iltaa ja pyysin hevoselleni suojaa. Mutta sitä ei heillä

ollut antaa, sillä heidän oma hevosensakkin oli ladon nurkassa eri

häkkelissä, johon ei suinkaan vieraita mahtunut. Eräs pieni vanha

huonekömmänä olisi tosin ollut tyhjä, vaan sen ovi oli niin matalaksi

lätistynyt, ett'ei hevonen mahtunut siitä sisälle.

Kun ulkona oli niin ankara myrsky ja lumen tulo, niin kovin tunnoton

olisi se ihminen ollut, joka olisi saattanut hevosensa jättää suojatta

myrskyn käsiin; pyysin siis talon väeltä, saisinko hakata mainitun

kömmänän oven reijän isommaksi, että hevoseni siitä sisään pääsisi. Se

luvattiinkin ja kirves annettiin minulle sitä varten. Kun olin pari

hirttä saanut oven reijän päältä hakatuksi poikki, niin hevonen ja reki

mahtuivat sisälle. Nyt toimitin hevoselleni vielä ruokaa ja juomaa

yöksi eteen, ja sillä kerralla olivat näin elämän surut poistetut ja

minä pääsin taas tupaan, tutustumaan perheeseen.

Tällä kertaa kun eivät omat huoleni enää olleet hämmentämässä

huomiotani, näin heti, tupaan tultuani, että siellä vallitsi

perinjuurinen kurjuus ja köyhyys. Akkunat olivat niin hatarat, että

tuuli tuntui pitkin huonetta, ja myrskyn tuottamina tanssivat

lumi-hiutaleet kilvan toistensa kanssa useamman kyynärän päässä

akkunoista, joiden alla huoneen sisäpuolella oli jonkinmoisia

lumi-kinoksia. Perässä oli pieni pöytä ja huonoilla makuuvaatteilla

varustettu vuode; oven pielessä oli toinen vuode, jossa oli kehnoihin

ryysyihin kääritty, noin seitsenvuotinen poika; se oli sinne vilua

pakoon kiivennyt.

Emäntä näkyi olevan jotenkin nuorehko ihminen, mutta selvästi huomasi

huonokin tuntija, että surut ja kärsimiset olivat ennen aikojaan

kyntäneet vakonsa hänen muutoin niin säännöllisiin kasvoihinsa. Likellä

takkaa makasi kätkyessä pieni lapsi, joka näkyi olevan kovin kipeä;

luultavasti oli kätkyt saanut sijansa niin liki takkaa sen tähden, että

valkea ulettuisi lämmittämään sairasta lasta ja niin suojelemaan häntä

vilulta. Asujamina huoneessa näkyi vielä olevan: ijäkäs, harmaapäinen

ukko ja vanha mummo, jotka näyttivät olevan pariskunta ja samassa

perheen vanhimpina jäseninä. Viimmemainitut eivät näkyneet pitävän

mitään lukua elämän kohtaloista; heille näytti olevan sama, olivat

asiat miten hyvänsä. Hyvästi tahi huonosti, sama se, sillä he

käsittivät asian siltä kannalta, että se pitää välttämättömästi niin

olla, eikä sitä kukaan ihminen saata parhaalla tahdollaankaan muuttaa

toiseksi. Tämän heidän mielipiteensä huomasin selvemmin heitä

jäljestäpäin puhuteltuani; -- ja kukaties se onkin ainoa kelvollinen

luonne uudistaloa perustaessa, sillä semmoinen ei voi surra niitä

vaivoja ja vastuksia, jotka välttämättömästi uudistalon alkajia

kohtaavat. Mutta emäntä ei näkynyt enään olevan sitä luonnetta, sillä

selvästi näkyi hän osaavan surra ja kärsiä.

Kun talonväki oli saanut tietää kotopaikkani ja matkani tarkotuksen ja

määrän, rupesin tekemään heidän kanssaan keskustelua.

-- "Eikö tässä talossa olekkaan nuorempaa miesväkeä?" kysyin minä.

-- "On minulla mies", vastasi vaimo.

-- "Missä se on kulkemassa, koska ei sitä kotona näy?" kysäsin taas.

-- "Kyllä se kotosella on, vaan se on vielä tervahaudalla tervaksia

särkemässä", vastasi vaimo.

-- "Herra Jumala!" huudahdin minä, "tämmöisellä ilmalla ja näin

myöhään! Ettekö pelkää, että hänelle on joku vahinko tapahtunut?"

-- "Minun Heikilläni ei ole tapana laskea lukua pahoista ilmoista eikä

myöhäisistä ajoista; hän tekee työtä säihin ja aikoihin katsomatta,

tavallisesti niin kauan kuin voimansa riittävät, ja kun ne rupeavat

uupumaan, silloin hän kyllä tulee kotiin", sanoi vaimo innokkaasti,

jota tehdessään hän nähtävästi oli hetkeksi unhottanut käsillä olevat

surut ja huolet.

-- "Mutta kun tuolla ulkona on niin ankara ilma ja semmoinen lumen

tulo, jos se sinne uumertuisi?" arvelin minä taas.

-- "Hauta ei ole kaukana kodista, ja se on tiheän metsän sisällä, josta

on myrskyllä hyvä suoja; kyllä hän tulee, kun joutuu, saattepa nähdä",

lausui vaimo luottavasti.

-- "Joko kauan on asuttu tätä taloa?" kysyin taas, ikäänkuin

kääntääkseni puhettamme toiselle uralle.

-- "Minähän tämän alotin", sanoi vanha vaari huolettomasti.

-- "Tulitteko heti nuorena miesnä jo tähän taloa tekemään?" kysyin

minä.

-- "Eikö mitä; olin jo kohta viidenkymmenen vanha, kun se asia päähäni

pöllähti, että pitäisi ruveta taloa tekemään. Kunpa nuorena ollessa

olisikin se mieli ollut päässä", arveli ukko huolimattomasti, ja

samassa lähti hän muorinsa kanssa ulos.

Mutta minä taas jatkoin puhettani emännän kanssa.

-- "Kumpiko teistä on noiden vanhusten lapsi: tekö vai miehenne?"

tiedustelin häneltä.

-- "Minähän tuota olen heidän lapsensa; Heikki on tähän muualta

tullut", vastasi vaimo.

-- "Onko isällänne ja äidillänne ollut muita lapsia?"

-- "On meitä ollut kymmenen kaikkiansa, vaan yhdeksän on kuollut",

sanoi vaimo.

-- "Jokos te olette Heikkinne kanssa kauan olleet naimisissa?" kysyin

taaskin.

-- "Kuusi vuotta", oli vastaus.

-- "Onko ollut lapsia muita kuin nuot kaksi, jotka minä näen?"

-- "On niitä ollut neljäkin kaikkiansa, vaan kaksi on kuollut", sanoi

vaimo surullisesti.

-- "Teidän nuorin lapsenne on kovin sairas", huomautin vaimolle.

-- "Niin, pikku Heikki-riepuni on kovin kipeä; pelkään hänenkin

kuolevan", lausui vaimo surullisesti ja huokasi raskaasti.

Minusta tuntui että tuo nuorehko parikunta oli laiminlyönyt

jotakin velvollisuuksistaan, joka oli ollut syynä heidän lastensa

ennen-aikuiseen kuolemaan; sillä en vieläkään tuntenut tarkoin

asukasten todellista sisällistä tilaa. Nähtyäni, ettei tällä kerralla

suinkaan sopinut lisätä "kiviä kuorman päälle", sanoin vaimolle hyvin

varovasti: "ettekö olisi voineet noita akkunoita laittaa tiheämmiksi?"

Hän näkyi hyvin käsittäneen, mitä sillä kysymykselläni tarkotin; hän

näytti oikein säpsähtävän ja loi läpitunkevan silmäyksen päälleni ja

sanoi: "voi hyvä vieras! Te ette tunne vielä meidän sisällisiä

olojamme. Heikkini ei ole suinkaan laiska eikä huoletonkaan. Hän tekee

työtä yötä ja päivää, kun vaan voimat vähänkin riittävät; muita työhön

kykeneviä ei ole kuin hän, sillä vanhempani ovat jo vanhat ja

voimattomat; ainoastaan minä kesäaikana voin häntä työssä auttaa.

Heikin tähän tullessa ei tässä ollut paljo mitään viljeltyä maata,

sillä vanhempani olivat jo vanhalla puolen ikäänsä, kun tulivat tähän

ja alkoivat kylmään metsään mökkiä rakentaa. Näiden kuuden vuoden

kuluessa on Heikki ahkeralla työnteollansa raivannut korpeen paljon

uudismaata, ja toissa kesänä saimme jo niin paljon vuodentulosta, että

Heikki rohkeni ruveta näitä huoneita uudesta rakentamaan, jona vuonna

saimmekin tämän tähän määrään.

"Aikomuksemme oli viimme syksynä saada kamaritkin valmiiksi ja tuvan

parempaan voimaan, mutta 'ihminen päättää, Jumala säätää', sanoo

sananlasku, ja niinpä kävi meidänkin. -- Viimme kesänä tuli kova

katovuosi, joka vei kaiken toivomme ja -- elon elämämme; tilamme

puoliin ulostekoihin olemme saaneet myödä kaikki, mitä hengestä irti

oli.

"Nyt kokee Heikki, yötä päivää, vetää tervaksia haudalle ja särkeä

niitä, että saataisiin survon ja petäjäisen sekaan selvää viljaa koko

vuoden ajaksi; mutta huoneitten laittamisesta ei voi olla puhettakaan."

Tämä vaimon surullisesti sointuva, viaton ja mielestäni totuuteen

perustettu puhe kumosi kerrassaan kaikki ennakkoluuloni.

Koko keskustelun ajan vaimo usein hoiteli ja hellästi vaali kipeää

lastansa.

Vaikka mitä vielä olisimmekin puhelleet ja keskustelleet, ei kumminkaan

pelkoni haihtunut isännän poissaolon tähden. Nyt varsinkin, kun puheen

aineet tuntuivat olevan lopussa ja kun taskukelloni alkoi näyttää

yhdeksää, alkoi pelkoni kiihtyä kiihtymistään, että tuolle vaimon

hyvälle miehelle on tapahtunut joku vahinko. Mutta huoltani en

kumminkaan hennonut uudestaan ilmottaa lisäsuruksi ilmankin jo niin

paljon kärsivälle vaimolle. Vaan kun pelkoni oli korkeimmallaan,

rupesikin kopina kuulumaan porstuasta, ja samassa astui kauhean luminen

mies tupaan. Hän pudisteli lumen pois päältänsä, laski kirveensä

laapiin ja kintaansa naulaan, ja meni päätäsuoraa takan tykönä olevan

kätkyen ja vaimonsa tykö -- hän ei näyttänyt huomaavan minua, kun

istuin varjopuolessa. -- "Kuinka pikku Heikki voipi?" kysyi hän

hiljaisesti vaimoltansa.

-- "Pikku Heikki-raukka on kovin kipeä, luulen, että hän kohta kuolee",

vastasi vaimo.

-- "Jumala varjelkoon!" sanoi huolestunut ja vaivoistansa väsynyt isä,

astui pienokaisen kätkyen tykö, kohotti sen silmivaatetta, kyyristyi

kätkyen yli ja kylmillä kohmettuneilla huulillansa -- suuteli lapsensa

kuolonkalpeilta kasvoilta pois ne hikipisarat, jotka taudin rautainen

ja säälimätön käsi oli niihin nostanut. -- Silloin en ollut kyllin

voimakas estämään karkaamasta silmistäni parvea kirkkaita kyyneleitä.

Mies nousi siitä ylös, ja vaimo sanoi hänelle -- luultavasti siten

ilmottaaksensa, että täällä on vieras. -- "Miksi sinä olit näin pahalla

ilmalla niin kauan? Vieraskin alkoi peljätä sinun näin kauan

poissaoloasi." Isäntä näytti säpsähtävän viimmeistä osaa vaimonsa

lauseesta, ja sanoi: "kuka vieras täällä sitten on ollut?" Vaimo

viittasi minua kohden ja sanoi: "tuossahan vieras on vielä nytkin." Nyt

vasta isäntä havaitsi minun ja alkoi kysellä: mistä olen, mihinkä menen

ja miten olen tämän kautta joutunut kulkemaan. Kysymyksiinsä välttävät

tiedot saatuansa, näytti hän olevan tyytyväinen tilaansa, ja sanoi:

"kyllähän tuolla ulkona on oikein paha ilma, vaan kuitenkin täyden kuun

aika, että pyrylläkin näkee semmoista työtä tehdä, kuin tervaksien

särky on; ei jouda joutilaita käsiä pitämään, jos mieli on joukon elää

tämän kovan ajan yli." Sen tehtyänsä rupesi mies vasta lämmittelemään

kohmettuneita käsiään takka-valkealla ja vaimo laittoi hänelle

illallista. Hän otti uunin suusta toisella kupilla peitetyn kupin,

jonka hän toi pöydälle, ja vielä lisäksi tuli: karhea sekaleipä, toisen

kupin pohjassa pisare maitosintua ja suolaruuhi; näin oli illallinen

valmis. Minä rupesin syömään evästäni ja isäntä illallistansa. -- Muu

väki oli tietysti syönyt illallisensa ennen minun tuloani. Silmäilin

silloin, mitä kupissa oli, jonka vaimo uuninsuusta toi pöydälle: se oli

pettupuuroa, höystettyä vähillä suuruksilla. Mies, syömään ruvetessaan,

otti lakin pois päästään, pani kätensä ristiin ja siunasi; sitten hän

mursi karhean leipänsä, kasti sitä suolaan, söi sitä alle ja puuroa

päälle. Nyt rupesi oven pielessä makaava poika näyttämään elonmerkkiä,

sillä hän paitasillaan hypätä kapsahutti vuoteelta lattialle, juosta

kapitti isänsä tykö ja hoki: "isä, isä!" Mies otti pojan syliinsä,

nouti vuoteesta vaateriepuja, kääri ne pojan ympärille ja niin he

menivät yksissä neuvoin jatkamaan illallista. Minun kävi poika-riepu

kovin säälikseni: otin siis eväästäni puolen leipää, johon panin voita

päälle, ja palasen lihaa, ja vein ne hänelle, mutta eipä poika tahtonut

ottaa niitä mitenkään vastaan, vaikka kuinka olisin häntä siihen

kehottanut. Hän näkyi pitävän sitä saalistansa niinkuin yrttiä, eikä

raskinut siitä syödä muuten kuin näpistelemällä. Sitten kuulin hänen

sanovan äidillensä hiljaisesti: "Heikillekkin." -- "Ei Heikki-raukka

saata nyt syödä mitään, hän on kovin sairas; syö nyt vaan itse!" sanoi

hänen äitinsä. -- "Hyvä Jumala minkälainen rakkaus tuollakin raukalla

on pieneen veljeensä, vaikka ei suinkaan oma nälkänsäkkään liene

kaukana!" ajattelin sen huomattuani. Äitinsä viimmeiset sanat

kuultuansa söi nyt poika saaliinsa ahnaasti loppuun.

Tähän asti oli takkavalkea lämmittänyt ympärillä olijoita jotenkin

välttävästi, mutta nyt loppui valkea ja samassa kylmyys tuntui

vallottavan koko huoneen. Vaimo rupesi minulle esittelemään, että

menisin vaarin ja muorin kanssa saunaan maata, jonka vaari oli jo

iltapäivällä lämmittänyt. Sillä tämän tuvan sanoi hän olevan niin

kylmän, ett'en minä täällä tarkenisi, semminkään kuin vuoteita ei

ollut. Esitys tuntui varsin hyvältä, sillä tunnustaa täytyy, että

itsekkin aloin murehtia yön yli toimeen tulostani kylmän tähden. Poika

pantiin vuoteeseensa maata; vaimo nosti sairaan lapsensa kätkyineen

takan liedelle, saamaan siinä lämmintänsä, ja istui itse viereen

valvomaan ja hoitamaan sairasta lastansa; mies väsynynnä vaivoistansa

vääntyi, vaimonsa kehotuksesta, pehkuvuoteelle pitkäksensä, ja minä,

otettuani päällysvaatteeni mukaani, lähdin saunaa kohden.

Ilma ei ollut yhtään asettunut: kova tuuli kävi ja lunta tuli niin

sakeasti, että oli mahdoton erottaa minkäänlaista esinettä. Ennen kuin

menin saunaan, täytyi käydä ensin vaalimassa ja hoitamassa hevostani,

joka kumminkin oli nyt hyvässä suojassa, kun kerran olin saanut sen

huoneeseen.

Saunan tykö tultuani huomasin, että sen ovi oli tuuleen päin; ovi oli

hyvin hatara ja tuuli sitä rytyytti ja remputti. Koetin vetää sitä

auki, vaan sepä ei auennutkaan millään keinoin; koetin ryskyttää

kovasti, mutta turhaan, sisältä ei kuulunut mitään. Minulle jo alkoi

aika käydä ikäväksi, ankaran kylmän tähden, ja sentähden rupesin kaksin

käsin, voimieni takaa, repimään ovea auki. Nyt rupesi se viimmein

heltimään, ja saunan sisältä kuului aika rytinä ja romina. Samassa

kajahti sieltä myös jokseenkin äreä ääni: "no mikä siellä nyt on?" --

"Avatkaa vieraalle ovi! Minut käskettiin saunaan maata", huusin minä

ulkoa.

-- "Älkää vielä, kun minä saan oven auki", kuului vanhuksen ääni

saunasta. Sitten hän tulla köhmi lattialle ja rupesi nypläämään ja

näpläämään, ähkäämään ja puhkaamaan, eikä koko oven avaamisesta tullut

mitään.

-- "Minä palellun tänne, avatkaa ovi!" huusin minä tuskissani ulkona.

-- "Eihän tuota saa auki", vastasi ukko ja hän rupesi oikein hartiain

voimilla repimään ja riuhtomaan, ja vihdoin viimmeinkin ovi aukesi.

Minulle tuli jo niin vilu ulkona pitkällisen oven aukaisemisen aikana,

että hampaat suussani kalisivat.

Kun pääsin saunaan, selkesikin pian syy pitkälliseen odotukseeni tuolla

oven takana: ukko ei ollut huomannut sitä, että siellä joku ihminen

ryskytti ovea, vaan oli luullut tuulen sitä rämyyttävän, niinkuin se

tekikin sille myötäänsä, ilman ihmisen auttamatta. Kun ovi oli niin

hatara ja muutenkin rempallaan, eikä siinä ollut luotettavia

kiinnipitimiä, niin ukko oli sitonut sen kiinni saunan periseinää

pitkin rakennetulla lavalla olevaan reen jalasten paininpuuhun

joillakuilla vitsoilla ja rihmoilla, ja sen hän oli tehnyt niin

sompeloisesti ja koneellisesti, ett'ei itsekkään saanut sitä auki

muutoin kuin väkirynnäköllä. Sauna oli hyvin pieni: kun vaari

muorinensa makasi mainitulla perässä olevalla lavalla, ja kun siinä oli

vielä joitakuita astiain kimpilautoja kuivamassa ja vielä päälliseksi

mainittu paininpuu jalaksinensa aivan seinän vieressä, niin lavalle ei

ollut ajattelemistakaan päästä maata; penkkinä, sivuseinällä, oli vaan

yksi pieni hirren kapula, johon ei ensinkään sopinut makaamaan ja

lattia oli sekä siivoton että kylmä, jotka syyt tekivät sen

kelpaamattomaksi makuusijaksi. Muuta neuvoa ei ollut, täytyi ruveta

tuolla penkin tapaisella, lavaa vasten nojallaan, istua kykkimällä

yötänsä viettämään. Jos kuinkakin olisin teetellyt, niin unta ei

tullut; rupesin siis tekemään puhetta ukon kanssa.

-- "Onko pitkästi tästä teiltä likimmäiseen naapuriin?" kysäisin

ukolta.

-- "Puolitoista peninkulmaa", vastasi hän.

-- "Eipä sitten ole naapurista apua odottamista, jos joku äkkinäisempi

turma sattuisi tulemaan", sanoin taas.

-- "Ei; täällä pitää tulla toimeen _omistansa_", vastasi ukko

tyytyväisesti.

-- "Te olette kaiketi saaneet monta kovaa kokea elämässänne?" kysyin

taasen.

-- "Eikö mitä; aikaanpa tuota on tultu", sanoi siihen ukko.

-- "Teiltä on kuollut paljon lapsia?"

-- "Yhdeksän kappaletta."

-- "Joko lapsianne kuoli ennen tänne tuloanne?"

-- "Jo kaksi, kaikki seitsemän ovat täällä kuolleet."

-- "Mutta jos otaksumme, että lapsenne ovat kuolleet sentähden, että

heiltä on puuttuneet kaikkein tähdellisimmät elämän tarpeet", sanoin

minä varovasti.

-- "Eikö mitä", sanoi ukko. "Myllerön Matilla on ollut paljon huonompi

toimeentulo kuin meillä, ja yhtäkaikki sen lapsikakarat elävät kaikki

terveinä ja ovat punaposkisia ja palleroisia kuin hylkeet. -- Semmoiset

mielipiteet ovat aivan joutavia -- kuka kuolemasta estää? Syy lastemme

kuolemaan on vaan se, ett'eivät ne -- _eläneet_", lausui ukko

huolettomasti ja vähän närkästyksissään.

Kun huomasin ett'ei senlaatuiset puheet huvittaneet ukkoa, käänsin

puhettani toiselle uralle ja kysyin: "kumpiko teistä on vanhempi, tekö

vai muorinne?" (-- muori oli aikoja nukkunut --).

-- "Ämmähän tuo on pian kymmentä vuotta nuorempi minua."

-- "Onko talon emäntä vanhin lapsistanne?"

-- "Vanhin; ja onpa siinäkin ollut vastusta meidän osaksemme,

saadessamme häntä ihmiseksi", sanoi ukko, ikäänkuin peläten, että taas

uusisin sen ikävän lasten kuolemajutun.

-- "Vävynne näyttää kelpo mieheltä?"

-- "Onhan se; tavallinen työmies se on."

-- "Minusta näyttää, että hän on parempi kuin tavallinen", väitin ukkoa

vastaan.

-- "Eikö mitä, kyllä muitakin on semmoisia", arveli ukko, ikäänkuin

ilmottaakseen, että kaikkein täytyy tehdä voimiensa takaa työtä, jotka

vaan uudistalossa tahtovat oman ja perheensä hengen elättää.

-- "Minä pelkään, että heidänkin sairas lapsensa kuolee", sanoin taas.

-- "Eipä siinä mitään pelkäämistä; joka ei voi elää, se kuolee", lausui

ukko huolettomasti, ja alkoi samassa nukkua ja kuorsata.

Mielelläni olisin suonut unen tulevan itsellenikin, vaan sitä ei

tullut. Ukon välinpitämätön luonnonlaatu kangasteli vaan alati

mielessäni. Tuvassa olevat, hellä isä ja äiti, heidän sairas lapsensa

ja siellä tanssivat lumihiutaleet olivat elävinä kuvina mielessäni.

Minä olin saanut tutustua koko uudistalon perheen, heidän luonteittensa

ja sisällisten olojensa kanssa. Ennen kuin mies oli työstä tullut,

ajattelin itsekseni, että jos hän olisi joku kylän heittiö, joka

kelvottomuutensa tähden oli joutunut tähän elämän kovaan kouluun; mutta

miehen kotiintulo riisui minulta kerrassaan semmoiset ennakkoluulot.

Silloin näin, että mies ei ollut mikään kurja olento, vaan

hyvänkokoinen, jänterä ja solakka, säännöllisillä kasvojen juonteilla

varustettu. Hänen poskissaan näkyi vielä jälkeä nuoruuden ruusuista,

vaikka selvästi näki, että vaivoista valuva hiki oli kokenut niitä

ahkerasti pois huuhtoa. Silloin näin, ett'ei hänen sydämmensäkkään

ollut tyhjä ontelo, eikä tunnollisuutta vailla, vaimonsa miehenä ja

lastensa ja perheensä isänä, koska hän -- niinkuin ennen olen kertonut

-- suuteli hellästi sairaan lapsensa otsalta pois ne hikipisarat, jotka

tauti oli siihen saattanut -- sanalla sanoen: hänessä olisi ollut

isäntää vaikka minkälaiseen hoviin. -- Silloin tulin myös huomaamaan,

ett'ei mikään ulkonainen pakko ollut häntä ohjannut tähän kovaan

kotiin, elämän vaivoja kärsimään, vaan että siihen oli ollut väkevämpi

sisällinen syy -- rakkaus vaimoonsa, siinä oli syy, ja hän otti vastaan

tuon sisällinen kutsumisensa, ja kantoi nurkumatta sitä kuormaa, jonka

sen totteleminen myötänsä tuotti. Nuot kaikki pyörivät sekaisin

ajatuksissani ja unta ei tullut. Otin tulitikulla valkean ja katsoin

kelloani, se oli puolivälissä kaksi. Olisin katsonut tupaankin päin,

näkyykö sieltä valkea, vaan sillä puolella ei saunassa ollut

minkäänlaista akkunaa ja ovi oli jälleen sompuloitu kiinni, niin että

minun oli mahdoton sitä saada auki ja jälleen kiinni. Kallistuin siis

taas istuallani nojalleen lavaa vasten ja vihdoin viimmeinkin tapasi

minun uni.

Minä uneksin ja olin olevinani tuolla tuvassa isän ja äidin ja heidän

sairaan lapsensa luona. Myrsky oli kahta ankarampi, kuin se illalla oli

ollut, ja kahta ankarammin tanssivat lumihiutaleet tuvassa. Lapsi oli

kovin sairasna, ja isä sekä äiti istuivat murheellisen näköisinä

kätkyen vieressä. Kauhea tuulispää paiskasi silloin oven seinään ja

parvi isoja lumihattaroita töytäsi samassa sisään, jotka hurjassa

tanssissa kiitivät ympäri huonetta; äiti pani kätensä ristiin ja

siunasi, mutta isä laskeusi kätkyen viereen polvillensa, kurottui sen

yli ja painoi suutelon sairaan lapsensa kuolonkalpeille kasvoille. Nyt

tuli ovesta valkoinen, läpikuultava, liehuva haamu, jolla oli kauniit

siivet hartioilla. Hän oli niin keveän näköinen, että hän ei näyttänyt

käyvän maassa ollenkaan. Haamu tuli suoraan kätkyen tykö, laskeusi sen

yli ja peitti sen kokonaan. Kun hän siitä nousi ylös, huomasin minä,

että hän oli sairaan lapsen sovitellut kauniisti siipeinsä alle.

Murheellinen äiti havaitsi sen: "Herra Jumala! Mihin te minun lapseni

viette?" sanoi hän haamulle. -- "Sinne, jossa ei enää lumihiutaleet

tanssi, ja jossa ei isän tarvitse koskaan enään suutelolla kuivata

hikeä hänen otsastansa", kuiskasi haamu hätäilevälle äidille; äiti

hymyili surullisesti. Sen tehtyänsä lähti haamu lapsen ja tanssivien

lumiparvien kanssa ulos, semmoista vauhtia, että ovi meni siitä

liehkeestä kiinni heidän jälkeensä. Minä riensin ulos katsomaan,

mihinkä he menisivät, ja huomasin että haamu lapsen kanssa kiiti

ilmassa lumihattaroiden kanssa kilpaa, aina ylemmäksi ja ylemmäksi;

minä seurasin heitä silmilläni niin kauas kuin näin, vaan viimmein he

katosivat näköpiiristäni. Tuuli vinkui ja kiljui puiden latvoissa ja

huoneitten seinissä, ja minä kuulin tuulen seassa veisattavan: "Kunnia,

kiitos ja ylistys olkoon Herralle meidän Jumalallemme ijankaikkisesta

ijankaikkiseen!"

Kun heräsin unestani, oli vaari noussut ylös ja kiskoi päreitä,

pärevalkean valossa; muori oli myös jo ylhällä ja kutoi sukkaa.

Mielelläni olisin nähnyt pitemmältäkin niin autuallista unta, vaan se

ei käynyt enään laatuun, sillä olinhan nyt valveellani. Minulla pysyi

uni mielessäni, ja rupesin aavistamaan, että lapsi on -- kuollut.

-- "Oletteko jo käyneet tuvassa?" kysyin ukolta.

-- "Eikö mitä; mitä minä siellä olisin käynyt", vastasi ukko

huolimattomasti.

-- "Katsomassa vieläkö lapsi elää", sanoin hänelle.

-- "Kyllä kaiketi se osaa kuolla ja elää ilman minun katsomattanikin",

sanoi ukko kylmästi.

Tuo ukon vastaus tuntui taas hyvin yhtäkaikkiselta ja huvittomalta;

sivalsin siis vaatteeni ja lähdin ulos. Ilma oli tyyntynyt ja lumentulo

lakannut; päivä koitti. Kun olin hevostani käynyt katsomassa, astuin

tupaan. Kätkyt oli samalla paikalla takan liedellä, johon se illalla

nostettiin ja pärevalkea oli pihdissä palamassa, jonka alla oli iso

koko korsia. Isä ja äiti istuivat kätkyen vieressä ja katsoa

tuijottivat kätkyeeseen; he näyttivät olevan niinkuin kivettyneet.

Selvään näkyi, että runsas kyyneltulva oli valunut alas kummankin

kasvoja myöten, mutta kyynelten lähteet olivat nyt kuivuneet.

-- "Onko lapsi kuollut?" kysyin heiltä hiljaa.

-- "Pikku Heikki ei ole enään elävien joukossa", sanoi äiti

surullisesti.

Vaimon näitä sanoessa, satuin luomaan silmäni miehen kasvoihin:

suonenvedon tapaisia värähtelemisiä näin silloin hänen miehekkäissä

kasvoissaan; suuri kyynelparvi nyt valahti minunkin silmistäni.

Kun matkani tarkotus oli mennä aina eteenpäin, panin hevoseni aisoihin

ja lähdin umpiteitä pyrkimään. Koko sen ikävän taipaleen pyöri

uudistalon kuva kokonaisuudessaan mielessäni, eikä se sieltä ole

koskaan kadonnut.

Mainitulla pitkällä taipaleella tuli mieleeni seuraava ajatus: kun

maita ja valtakuntia vallotetaan sodalla, niin se maksaa mahdottoman

paljon ihmisverta ja henkiä. Mutta kuinka paljon ihmishenkiä lienee

myös maksanut Suomen vallottaminen viljelykselle ja yhteiskunnallisille

ihmis-asumuksille? Tätä taipaleella sielussani syntynyttä kysymystä ei

voi mitkään tilastolliset tiedot vastata, sillä:

"Ken taistelut ne kaikki voi

Kertoilla kansan tään,

Kun sota laaksoissamme soi

Ja halla nälän tuskat toi?

Sen vert' ei mittaa yksikään,

Ei kärsimystäkään."

_P. Päivärinta_.