Seuraa minua, hyvä lukija, hetkeksi aikaa rauhaisesta kodistasi Suomen
lahden ulapoille. Sinä, joka ehkä olet viettänyt elämäsi päivät tyynen
kotijärvesi rannalla tai salon honkien suojassa, voit siellä hengittää
meren vapaata, raitista ilmaa, nähdä sen pauhaavaa taistelua, ihailla
sen rauhallista lepoa. Sinä voit tutustua siellä luontoon, joka
jylhyytensä vuoksi on viehättävä, oloihin, jotka ovat sinulle outoja,
kansaan, jonka elämänsä puolesta täytyy kestää kovia taisteluja meren
valtaa vastaan. Minä pyydän sinua kanssani tekemään pienen retken
Suursaarelle. Mutta ehkäpä jo tämä nimi panee sinua vähän arvelemaan,
kun muistelet kaikkia niitä kamaloita juttuja, jotka useinkin
yksipuolisten kertomusten kautta ehkä ovat tulleet korviisi. Voin
kuitenkin täydelleen jo alusta vakuuttaa, ett'ei mitään hengenvaaraa
tässä suhteessa ole tarjona. Vaan jos muutoin matka tulee tuntumaan
sinusta ikävältä ja sinä kyllästyt seuraani, niin voithan sinä minä
hetkenä tahansa palata kotisi suojaan virkistyäksesi retken
ikävyyksistä.
Keskellä Suomen lahtea melkein niillä paikoin, jossa se on levein,
kohoovat Suursaaren [ei Korkeasaari, niinkuin sanomissa joskus näkee,
joka muoto on suoranainen käännös ruotsalaisesta Hogland, Högeland]
autiot kalliot merestä 400-600 jalan korkuisina. Etäältä ne näyttävät
kuin kolme synkeätä pilvenmöhkälettä taivaanrannalla, mutta lähemmäksi
tultuasi huomaat, että kaksi kaulainta yhdistää nuo kolme kauas
häämöttävää vuorenhuippua Pohjaskorkian, Havukkavuoren ja
Lounatkorkian. Koko saari onkin vaan vuoriryhmäke, lohkaistu irti
Suomen maaemästä ja heitetty mereen "laivan laskemasijaksi, merimiesten
pään menoksi." Sen kalliot ovat vuosisatoja onnellisesti kestäneet
myrskyisen meren ankaroita hyökkäyksiä -- paikka paikoin vaan ovat nämä
uurtaneet jonkun hietarantaisen lahdelman tai kivisen poukamaan. Niin
avonaiset ovat rannat merta vastaan, että tuskin ainoatakaan
kelvollista satamapaikkaa löytyy aluksien turvaksi. Korkeat vuoret
suojaavat kuitenkin itärannalla olevia kyliä merituulia vastaan.
Milloin kalastaja ensi kerran rakensi matalan majansa tänne meren
selälle? siinä kysymys, johon sinä ihmisiltä voit saada yhtä vähän
selvitystä kuin noilta mykiltä vuorilta. Että se merenkulkijoille oli
tunnettu yhtä aikaisin kuin heidän purtensa alkoivat piirrellä
Suomenlahden ulapoita, on aivan luonnollista, koska sen asema ja
korkeus teki sen heille tien osottajaksi päivällä, samoin kuin sen
kolme valotornia öisin nyt ohjaavat purjehtijan laivaa. Vuosisatoja on
kuitenkin siellä ihmisiä asunut, sen tiedämme varmaan, ell'emme
tahtoisikaan uskoa, että lappalaisia siellä on asunut, joista nimi
"Lapinlahti" muistuttaa, ell'emmekä yhtyisi kansantaruun, joka antoi
munkkien Alttarkalliolle rakentaa nykyään hävitetyn kivitarhan, jonka
keskellä löytyi muka alttarina käytetty suuri latuskainen kivi toisen
jalanveroisen kiven päällä. Ensimmäisistä Ruotsin valtakunnan Suomen
valtioarkistossa säilytetyistä tilikirjoista tiedämme nimittäin, että
Suursaaresta v:n 1540 paikoilla maksettiin kruunulle veroa 27 leiviskää
kaloja, ja että se ynnä muut ulkosaaret sen itäpuolella kuului Viipurin
ja kohta sen perästä Koiviston seurakuntaan.
Paremmin tiedämme, mistä saaren asujaimet ovat tulleet. Siihen antaa
vastauksen kielimurre, siihen myös osaksi viittaa kansantaru. Edellinen
osottaa, että Virolahden tienoilta eli länsi- ja itämurteen rajalta
ensimmäiset asukkaat ovat Suursaareen saapuneet; sillä tämän saaren
kielessä löytyy aineksia kummastakin Suomen päämurteesta. Kansa taas
kertoo, että eräs talollinen Virolahden Kiislahdesta oli kerran
matkalla Viroon. Yksin hän ankkuroitsi Suursaaren rannalle nykyisen
Kiiskinkylän paikoille. Mutta sattuipa mies nyt näkemään kauniin unen,
jonka johdosta hän päätti jäädä siihen ja pyysi lupaa saaren
asukkailta, joita silloin jo löytyi nykyisessä Suuressakylässä. Nämät
suostuivatkin anomukseen sillä ehdolla, että tulokkaat rupeaisivat
heidän lampaanpaimenekseen. Tästä muka Kiiskinkylä sai alkunsa. Vielä
nytkin löytyy Kiiski-nimisiä, useampiakin viimmeksi mainitussa kylässä.
Miten onkin, kansaa on karttunut, niin että vuodesta 1841 Suursaari
lähellä olevan Tyttärensaaren kanssa muodostaa itsenäisen seurakunnan,
jolla on oma pappinsa ja kaksi kirkkoa, yksi kummassakin saaressa.
Tosin asukasmäärä ei ole aivan suuri: noin 1200:n hengen paikoilla,
joista 700-800, sijotettuina kahteen eri kylään, tulee Suursaaren
osaksi. Mutta tässäkin on niin kylliksi, että useimmat vaivalloisesti
vaan voivat saada elatuksensa. Maastansa he eivät suinkaan voi hankkia
sitä; sillä mitään kellertäviä viljavainioita sinä et siellä huomaa,
etkä tuommoisia avaroita niittyjä, joista manteren mies niittää talven
tarpeet karjallensa. Nimeksi tosin joka talolla on vähän niittyä, mutta
hyvästikkin hoidettuna se useimmiten ei voi antaa talveksi ruokaa
yhdelle lehmälle. Pikkuisia "tuhlimaita" (potaattimaita) näet siellä
täällä, vaan tulos niistäkään ei ole suurempi, kuin että se riittää,
siksi kuin saarelainen syksyllä Virosta hankkii talven tarvittavat.
Meri se kuitenkin ennen kaikkea on, jonka uhkuvasta rinnasta hän imee
elinvoimansa. Mereen hän kylvää, merestä hän satonsa korjaa. Kalanpyytö
on hänen varsinainen elinkeinonsa. Kun kevään aurinko on sulannut lumen
vuorilta, kun meri taas vapaana hengittää, silloin alkaa myös
vilkkaampi liike saarella. Jaalat mereen, ja pieninkin talo lähtee
johonkin läheiseen kaupunkiin hakeaksensa suoloja kohta alkavaa
kutuaikaa varten. Nuotat laitetaan kuntoon. Johonkin kalliorotkoon
kaadetaan kiehuvaa vettä ja siihen valetaan kuumennettua tervaa, jossa
sekanesteessä nuotat kastetaan saadakseen ne kestäviksi, ja sitten ne
kuivataan joko kalliolle hajotettuina tai "kärytpuihin" ripustettuina.
Nuotat jaetaan suuriin, jotka vaativat kahdeksan henkeä, ja pieniin,
joita vaan kuusi hoitaa. Erotus ei ole yksistään niiden suuruudessa,
vaan siinäkin, että edellisten pyytämät kalat jaetaan kylän noin 60:n
talon kesken. Pienien nuottien osakkaita taas on ainoastaan 2-4 taloa
kussakin. Luonnollista on sentähden, että nämä viimmeksi mainitut
osottavat paljoa suurempaa huolta ja intoa työssään kuin suurennuotan
väki, ja niille pannaankin saaren rotevinta kansaa, jota vastoin
vanhanpuolisia miehiä ynnä naisia enimmiten saa nähdä suurilla
nuotilla. Toukokuun lopulla kutuaika alkaa ja kestää aina juhannukseen
saakka -- aika, jolloin myrskysäät ovat suursaarelaisen pyydölle samaa
kuin halla maamiehen viljalle. Silloin vaaditaan kestävyyttä yhtä
suuressa määrässä kuin ankarimmassa maatyössä.
Mutta -- seuratkaamme mukana jollekkin kalaretkelle. Päivä on jo
puolessa; hengetön tyyni vallitsee: sen vuoksi ei ole enää aikaa viipyä
kotona. Nuotat lopetaan haapioihin, voimakkaat kädet tarttuvat
airoihin, ja nytpä pannaan aika kiistaa, että ajoissa jouduttaisiin
parhaimmille apajoille. Kun apaja on saatu omaksi, niin iltapäivän
kuluessa tuon tuostakin käydään katsomassa soretta -- pulakkeita eli
kuplia vedessä niillä paikoin, joilla kalaparvi liikkuu -- tai
tarkataan, näkyykö vedenpinnassa uivan kalalauman väreitä. Jos ei
mitään syytä ole soutaa nuottaa mereen, odotetaan auringon laskua. Kun
viimmeisetkin rusopilvet taivaalla ovat vaalenneet, silloin on
iltavedon aika. Nuotta "potkitaan" mereen, ja sill'aikaa kun väki vetää
sitä maalla käsivoimin (veivit, joita useammissa paikoin manteressa
käytetään, olisivat rotkoisilla kallioilla hankalat liikutella), niin
perämies pysyy nuotan perillä valmiina päästämään sitä auki, koska se
melkein joka apajassa tarttuu kiinni jonkun paaden taaksi tai sompa
joutuu kivenrakoon. Saalis tällä kertaa ei ole niin runsas, että heti
vedettäisiin toinen apaja. Pannaan sen vuoksi kaloja kiehumaan ja
asetutaan leimuavan tulen ympärille, jossa jokainen koettaa hankkia
itselleen niin mukavan aseman kuin mahdollista. Pianpa tuossa yksi jo
niin makeasti nukkuu, ett'ei suinkaan luulisi kallion olevan hänen
polstarinaan eikä kiven hänen päänaluksenansa; toinen piippukyssä
suussa tuijottaa tuleen ja miettii varmaankin painavia asioita; hänen
päänsä vähä väliin nyykähtää kalliota vasten. Muut joko seuraavat
näitten esimerkkiä tai keskustelevat "päivän kysymyksistä." Joskus
kuuluu korviisi oudonlainen laulu: suomea se ei ole, ruotsia täällä et
kuule. Tutuilta tuntuvat sanat kuitenkin: virolaisia miehiä ja naisia,
joita keväiksi joukoittain tulee saarelaisten nuottamiehiksi, on
yhtynyt sekaäänisesti laulamaan jonkun kauniin laulun armaasta
Eestimaastaan tai kaaltaalla huolehtivasta immestä.
Mutta, ei ole enää aikaa loikoa, "pimeintä aikaa" täytyy koettaa.
Saalis lupaa hyvää, ja sen vuoksi kohta koittavan aamun hämärässä
kaikki väki jaloilleen. Kuteva hailikala, joka ynnä siika on ainoa,
jota Suursaaressa pyydetään, on ilmestynyt näillä paikoin, ja siitä
syystä tänne kymmenittäin haapioita soutelee. Nytpä syntyy aika hälinä
ja kiire. Vielä on toisella puoli nuottaa meressä, kun jo toinen aitaa
oman nuottansa hänen ympärilleen. Ja kun viimmein on saatu haapio niin
täyteen, että parraspuut vaan ovat vedestä ylhäällä, soudetaan
kiiltelevät hailit kotiin, jossa ne mitataan, ruokitaan, virutellaan ja
suolataan suuriin tynnyriin "viroreisua" varten. -- Ilma pysyy yhä
kauniina, eipä siis ole lomahetkeä kotona levähtääkkään. Uudestaan
soudetaan virstoittain, uudestaan katsellaan soretta ja vedellään
nuottaa; niin että parhaimmalla kutuajalla moni pariin kolmeen
vuorokauteen ei ole tilaisuudessa suuresti silmiään ummistaa. Mutta hän
tietääkin, että nyt on pyydön aika, että tämä aika voi tehdä hänen
talvensa joko huolettomaksi tai jättää puutteen tulevan ajan
kumppaniksi. Sen vuoksi hän panee kaikki voimansa liikkeelle ja
osottaakin tuota kestävyyttä, jonka me yleensä tunnemme suomalaisissa.
Ennen juhannusta kaikki saatavat ovat jo tynnyrissä ja suursaarelainen
valmistautuu Viroon, jossa hän vaihtaa silakkansa elämänsä tarpeiksi.
_V. Porkka_.