"Anna lasten nukkua", kuiskasi äiti Maijalle, "ne heräävät itsestään
kyllä varain ennättääksensä kirkkoon; mutta sytytä jo kynttilät
akkunoihin!" Molemmat menivät ja lasten kamari jäi jälleen pimeäksi.
Vilauksensa näkyi vaan kiharatukkaisia päitä pehmeillä pään-alaisilla.
Pimeässä väikkyi valoisia unelmia suljettujen silmälautasien alla.
On jouluaamu.
Kynttilöitä sytytettiin joka akkunaan, ja kauas loisti niiden valo
pitkin tietä tervehtimään vaeltajia, jotka kirkolle pyrkivät. Himmeänä
aamuna valaisi iso huone loistavine akkunoineen ympäristön. Vaeltajan
silmissä oli se avoin ja turvallinen kuin rehellisen miehen sydän.
Jo kuuli Maija itseänsä huudettavan. Lapset olivat heränneet ja vilkas
liike syntyi heidän kamarissaan. "Mitä kello on? missä minun vaatteeni
ovat, Maija? ehdimmekö vielä kirkkoon? miks'ei Maija ole meitä
herättänyt?" kysyttiin yht'aikaa, että Maijan oli vaikea kaikkeen
vastata. Rauhallisemmiksi tulivat he vasta, kun kuulivat isän vielä
olevan kotona. Kiireesti ja iloisesti pukivat lapset yllensä. Tässä
puuhassa eivät ajatukset ennättäneet selvitä. Pian toinen toisensa
perästä valmistui ja meni ulos kamarista.
On jouluaamu! Outo hiljaisuus vallitsee kaikkialla, vaikka äidillä,
isolla sisarella ja Liisalla onkin paljon askaroimista saadakseen
kaikki niin toimitetuksi, ettei kenenkään sen vuoksi tarvitsisi olla
kirkkoon menemättä. Ilo on lasten sydämmissä, vaan eivätpä he tiedä,
mikä heidät totisiksi teki. Eivät tiedä, onko siihen syynä tuo
alakuloinen joulupuu, joka vielä seisoo keskellä salin lattiaa loppuun
palaneine kynttilöineen, vai isä, joka kamarissaan hyräilee
jouluvirttä. Nurkassa olivat pakettipaperit paikallaan. Pianolla ja
pöydällä nähtiin joitakuita joululahjoja. Kaikki muistutti iloista
iltaa; mutta muisto vaan enensi tuota salaista tunnetta, joka karkottaa
ihmisistä tavallisen mielen.
Kimeitä kulkusia kuului ulkoa. Lapset katsoivat ulos akkunasta, mutta
muuta eivät nähneet kuin hahmot omista verevistä kasvoistansa.
Isä teki lähtöä kirkkoon. Isot turkit oli hän pukenut päällensä ja
myhäillen sanoi hän jäähyväiset lapsille. Sinne jäivät nyt lapset
yksinänsä isän kamariin, jossa kuitenkin pian rupesi heille ikävältä
tuntumaan, kun isä oli poissa. Kirkkoon, kirkkoon he haluavat, sinnehän
jokainen tänä aamuna pyrkii.
Jo olivatkin toiset valmiit lähtemään. Täysi työ oli äidillä ja isolla
sisarella saada lapset ottamaan kylläksi vaatteita yllensä, ett'eivät
kirkossa paleltuisi. He katsoivat näet äidin varovaisuuden kokonansa
liialliseksi. Äiti ja Johannes istuivat toiseen rekeen, iso sisar
Väinön ja Selman kanssa toiseen. Ainoastaan pikku sisar nukkui vielä
makeata unta, josta häntä ei suinkaan saanut herättää. Maija jäi hänen
hoitajaksensa ja kodon vartijaksi.
Hauska oli matka kirkolle jouluaamuna. Virkut olivat hevoset; keveästi
luistivat re'et sileällä tiellä; kulkuset soivat kimeästi. Metsä
molemmin puolin tietä lepäsi pimeässä varjossa; mutta tähdet taivaalla
tuikkivat, ja valkoinen lumi tiellä ja tien vieressä valaisi himmeästi
kuljettavaa rataa.
Samassa jo metsä loppui. Joka akkunasta koko kirkonkylässä näkyi
loimoava takkavalkea. Käyden ajettiin kirkkomäkeä ylös. Siinä voi jo
kirkon akkunoissa erottaa joka kynttilän erikseen ja korkea torni
häämötti tähdikästä taivasta kohden.
Jumalanpalvelus oli jo aljettu, kun astuttiin kirkkoon. Äiti tahtoi
Väinöä istumaan kanssansa penkkiin; mutta vaikka kirkossa oltiin, pani
Väinö vastaan. Oikealla puolen käytävää, jossa muut miehet istuivat,
piti hänenkin istua ja uskaliaasti seurasi hän Johannesta, jättäen
naiset omaan huomaansa.
Ensin tietysti katsottiin, ja paljon oli täällä katsomista. Satoja
kynttilöitä alttarilla, kruunuissa, saarnastuolilla ja penkkien
väliseinillä. Hauskaa oli katsella, kuinka akat ruskeilla sormillaan
niistivät kynttilöitä, niin levollisesti, kuin ei valkea polttaisikaan.
Lukkari veisasi suu auki ankaralla äänellä, mahtavasti johtaen miesten
vakavia, horisevia, sekä vaimoväen heleitä, kimakoita ääniä. Erään
vanhan akan -- siltä ainakin kuului -- kimeä ääni erisi pistävästi
toisista, ja tavan takaa Väinö käänteli päätänsä kuullakseen, mistä tuo
ääni oikeastaan mahtoi tulla. Penkeissä istui monta hyvin tuttua, ja
käytävillä seisoi lapsia vanhempinensa, nojaten penkin seiniin. Juuri
keskellä kirkkoa, jossa käytävät ristitsevät toisiaan, seisoi Takalan
muori. Pikku Liisa piti häntä lujasti hameesta, mutta Jooseppi, joka
oli Väinön ikäinen, piti molemmin käsin totisena lakkiaan leukansa
alla.
Virsi loppui ja isä, joka valkeassa messupuvussaan seisoi alttarin
edessä, rupesi messuamaan. Mahtavasti kaikui hänen äänensä kirkossa ja
hän näytti niin oudon vakavalta.
Sitten alkoi lukkari taas veisata, ja juuri samaa virttä, joka eilen
ehtoolla kotona veisattiin. Ihmeellistä oli sitä tässä nyt kuulla.
Tuossa istuu äiti ja Selma ja iso sisar, ja tuolla alttarilla seisoo
juhlallisessa puvussaan isä. Lapsista tuntui ikäänkuin olisivat kotona
olleet; ehkä koto yht'äkkiä oli kirkoksi muuttunut. Kaikki tuntui niin
pyhältä. Pyhältä näytti kansa, joka hartaudella veisasi. Pyhältä se
kirkas valo, jonka joulukynttilät loivat kirkkoon. Ja kun isä uudestaan
rupesi messuamaan, kuului hänen äänensä niin sanomattoman lempeältä:
"älkäät peljätkö", messusi hän, "sillä katso, minä ilmotan teille
suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle. Teille on tänä päivänä
syntynyt Vapahtaja."
Niistä sanoista hän sitten saarnasi.
Pyhä oli tämä aamu. Kuin muinoin Betlehemissä kaikui enkelein
kiitoslaulu: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja
ihmisille hyvä tahto." Kuvat alttaritaululla, Vapahtaja ja lapset,
joita hän siunasi, ja kansa, joka seisoi siinä läsnä, näyttivät elävän,
ja he hymyilivät pyhästä ilosta.
_E. Aspelin (Ellei)_.