Korvessa oli kotomme,
Maantiellä majasijamme,
Karhut kanssa kumppanimme.
Ei mieli mesiä tehnyt,
Kylki kuuta kasvattanut
Pahan pakkasen käsissä,
Kovan ilman kouratessa,
Hengen hädäss', heltehessä.
Satakunnassa oli tämän vuosisadan alkupuolella tölli, ja pellot halla
viisi vuotta peräksyttäin oli typi tyhjiksi pannut. Kuudes kesä oli
tullut, oli kulunut puoleksi. -- Tämä tölli oli sijansa saanut synkässä
metsän korvessa, kaukana muista ihmisistä. Tölli itse ei ole mikään
eriskummallinen; ei, päinvastoin on se aivan tavallinen. Tölli oli
sisältä semmoinen kuin useat töllit siihen aikaan olivat, se on: huone,
jonka ovinurkassa oli takka, lakeinen eli räppänä katon keskellä, josta
savu pääsi kulkemaan, lavitsat ja vuoteet seiniin kiinni isketyt;
peräseinän vieressä kaitainen, pitkä, haarajalkainen pöytä -- siinä oli
kaikki, ainakin Metsämaassa. Paikka paikan nimittää. Tölli oli metsän
korvessa, siitä sen nimi: Metsämaa. Pane tähän lisäksi: pari arkkua,
muuan puinen lusikka, pata, härkin, ruhmo ja pari kirvestä, niin siinä
ovat kaikki huonekalut, ell'et lehmää, joka oven suussa seisoo, ja
porsasta, joka kaadetun kätkyen alle nuuskii, tahi päreitä orrella
taikka apekiulua ja petäjäammetta lue huonekaluiksi.
Metsämaa kutsuttiin kirkonkirjoissa torpaksi, vaan se oli niin
vähäinen, että sen isäntä teki ainoastaan yhden päivätyön viikossa
kartanoon. Muita maksuja oli voinaula joka kesä lehmältä kirkkoherralle
ja päivätyö kirkkoherran ruoassa pappilaan. Tuon lisäksi maksettiin
isännältä, emännältä ja appiukolta vähäinen henkiraha kruunulle. Lapsia
oli Metsämaassa kuusi, vaan ne olivat vielä nuoria, vanhin 18-, nuorin
7-vuotinen.
Appiukon nuoruudessa kylvettiin Metsämaassa puoli tynnyriä ja kaksi
kappaa, ja kaskeen neljätoista kappaa. Nyt kylvettiin viisi kappaa,
väliin kahdeksan kaikkiaan. Muutamia vuosia takaperin saatiin pellosta
viisi tynnyriä. Nyt kuorittiin petäjät pellon ympäriltä leiväksi.
Hallan on nälkä; halla pitää paljon rukiista, ohrasta ja kaurasta. Jos
se ennen viljelijää pellolle ehtii, syö se pellot puhtaiksi. Halla
rakastaa ylellisyyttä, se imee mehun ja jättää kuivan kuoren. Kuori
käytetään myllyssä, kuori leivotaan jauhona, mutta tämä jauho, jos
toimelias emäntä on saanut leivän koossa pysymään, on leipänä karkeaa,
imelää, pahaa syödä, mustaa nähdä. Luonnollista tuo on. Halla vei
sydämmen. -- Niinkuin jo sanoimme, on viisi vuotta peräksyttäin halla
ennen sirppiä ennättänyt Metsämaan pelloille. Se on kovaa! Nyt on kevät
ollut ihana ja kesä kaunis. Jo toivoivat Metsämaan asukkaat. "Jumala on
viimmein hätämme huomannut, kuullut hartaat rukouksemme. Vai onko
pappia kiittäminen; pappia, joka aina pyhin saarnastuolissa on
rukoillut: 'Varjele, o Jumala, meitä hedelmättömistä vuosista, nälästä
ja kalliista ajasta'."
Päivät ovat kauniit, yöt lämpimät. Moni talollinen, joka viimme vuonna
näki otsansa hiessä tehdyn työn turhaksi ja jo toivoi tämän vuoden
runsaasta saaliista voivansa maksaa velkansa, silmäilee iloiten Jumalan
taivasta. Tölliläinen kiittää kaikkivaltiasta, luullen saavansa vielä
kerran nähdä jyväleipää pöydällänsä. Ilo on surua seurannut. Isännät
kulkevat kilvan seppien luona teettämässä itselleen ja työväelleen
vankkoja sirppejä. Viikon päivät vielä, niin kauniit pellot ovat
kuhilaita täynnä. Nyt ei ennätä halla, nyt on sirpin vuoro korjata
jyvät. Päivä on ollut kaunis; ei ole taivaalla pilven kipinää näkynyt.
Ilta ehtii. Jo pudistaa vanhus päätänsä; jo silmäilee hän surullisesti
kirvestä, jolla on monta leipäpetäjää kaatanut. Ehtimiseen käy hän
ulkona katsomassa, eikö pilviä taivaalla näkyisi, eikö vähäinenkään
tuuli alkaisi puhaltaa. -- Turhaan! Taivas on selkeä, tuuli uneksii.
"Jo on toivomme hukassa", sanoo vanhus huoaten.
Nyt lentää pitkän tulevan vuoden suru ja nälkä epäileväisten silmäin
ohitse. Kaikki ovat tähän saakka toivoneet. He eivät toivo enää, sillä
vanhuksen sanat eivät valehtele. Vanhus on vankka ennustaja.
Tänä yönä ei tule unta kenenkään silmiin.
Ilta joutuu, ilma kiihtyy, jähtymistään jähtyy yö. Yö kuluu. Kuten yö
kuluu, siten valitus kuuluu. Jo koittaa alkavan, uuden päivän aamurusko
idässä taivaan rannalla. Jo nousee aurinko, jo ovat säteet tervehtineet
tähkiä; vaan oljet, jotka illalla kuormaansa kumarsivat, seisovat nyt
mahtavasti suorina.
Halla on käynyt, on runsaat kymmeniset ottanut. -- Sama aurinko herätti
eilen työhön iloisia, tämän aamupäivän loiste näkee epäilyksen alaisia.
Taitaako aurinko kummeksia tätä? Hän on siihen tottunut. Hän laskee
säteensä puitten välistä järvelle. Jo ymmärtää hän. Järven rannat ovat
jäätyneet. -- Näkymätön vieras on käynyt.
* * * * *
Kalajärven rannalla oli tuo Metsämaan tölli. Muuta huonetta ei rannalla
ollut; mutta vähän matkaa töllistä metsään päin näkyi lato, karjalato.
Viimme yönä ei nukkunut Metsämaassa kukaan muu kuin nuorin poika.
Töllissä oli vuosi takaperin useita lampaitakin. Jaakko, Metsämaan
isäntä, myi ne, sai jyviä, kylvi jyvät -- niitti olkia.
Yö on kulunut, päivä on puolessa. Tähän saakka ovat tölliläiset
istuneet töllissä pian sanaakaan toisilleen sanomatta. Nuorin poika ei
töllissä ollut, hän keikkui ruuhessa järven rannalla.
Suuri on aina tuon näkymättömän vieraan seura. Missä se vaan on
kulkenut, siellä on sillä aina ollut jättää joka tölliin, joka ihmisen
sydämmeen joku seurastaan -- useampiin paikkoihin useampiakin.
Metsämaahan jätti se viimme yönä: surun, nälän ja epäilyksen.
Jaakko istuu lavitsalla pöydän vieressä, nojaten kasvojaan käsiinsä.
Anoppi ja Eeva, emäntä, istuvat takalla. Lapset itkevät ja valittavat.
Ruhmo on kaadettu, on vierinyt sairastavan lehmän jaloille, porsas on
kaatanut apekiulun ja heittänyt sen sisällyksen lattialle. Tuota ei
kukaan huomannut.
"Kova on kohta!" sanoi viimmein anoppi.
"Ei ole kourallistakaan jyviä!" valitti Eeva.
"Kova on kohta!" kertoi Jaakko.
Anoppi oli surullinen, Eevan oli nälkä, Jaakko epäilyksen kahleissa.
Mutta lapsen suru ei ole katkera. "Mikäs nyt neuvoksi?" lausui vihdoin
Jaakko ja nousi lavitsalta. "En suinkaan tiedä muuta, kuin että myymme
lehmämme ja porsaan ja uudestaan lähdemme petäjäin keruulle."
"Jos lehmän ja porsaan myisitkin, kuinka kauan luulet niillä saatujen
jyväin riittävän? Maitopisara on välttämätön Metsämaassa; petäjä on
sittenkin karvas."
"Oikein Eeva, mutta luuletko meidän petäjäleivällä tulevaan syksyyn
jaksavan, ja jos meissä henki pysyisikin, luuletko petäjässä
tallentuvan voimia?"
"Jumala tiennee, mitä nyt on tehtävä?" huokasi vaimo.
"En juuri paljon huolisi itseni tähden syötävästä", lausui Jaakko,
"mutta millähän nyt tahdot kylvää pellon? Olisi toivo kumminkin
parempia päiviä, jos vaan siementä löytyisi. Tämä vuosi kuluisi
niinkuin muutkin."
"Minä lähden palvelemaan", sanoi jäykästi vanhin poika.
"Ja minä, ja minä, ja minä", huusivat kaikki lapset.
"Kyösti, Sakari ja Liisa taitaisivat juuri palvelukseen kelvata", sanoi
isä suruisesti, "ja jos itse tahdotte, luulen sen olevan sekä teille
että meille hyödyksi."
Äiti itki.
"Taidamme saada lehmän pitää, jos nuo saavat palveluspaikan", puhui
Jaakko vähän ajan kuluttua.
"Ja jos sitten porsaan viemme Turkuun, niin saadaan aina joku kappa",
sanoi Eeva.
"Vähän porsaalla saa", lausui anoppi.
Tämän vuoden halla teki paljon muutoksia Metsämaassa.
Ensimmäinen muutos oli muuttaminen. Kyösti, Sakari ja Liisa läksivät
palvelemaan. Halla oli ollut välikappaleena; se ajoi pesästä ulos pojat
kenties useampia vuosia ennen, kuin tähän aikaan näillä seuduin
tavallista oli, eli ei nälkä, niinkuin tässä, pakottanut.
Kyösti, Sakari ja Liisa muuttivat, että lehmä sai oven suuhun jäädä
seisomaan. Mutta porsas myytiin. Nuorimman pojan kyyneleet eivät tuota
estäneet. Lapsikin sai tuntea hallan seurauksia. Porsas oli pojan paras
ystävä. He söivät molemmat petäjäleipää, he hyppelivät yksissä; he
rakastivat toisiansa. Nyt oli poika leikkikumppanitta.
Joulun edellä kuoli anoppi. Sekin hallan seuraus. Petäjä ei häntä enää
elättänyt. Hän kuivui kuin kaadettu puu, väsyi väsymistään, kunnes
hänen ruumiinsa voimat loppuivat. -- Jaakko, Eeva, pikku Jaakko ja
Kaisa olivat vaaleankeltaiset. Surullista oli nähdä köyhää perhettä.
Nuorin poika oli ainoa, jonka poskilla vielä vaalea kukostus asui.
Ell'ei lehmää olisi ollut, ei olisi kukaan uutta kevättä nähnyt. Ell'ei
lehmää olisi ollut, olisi halla Voiton voittanut.
_K. J. Gummerus_.
(Ylhäiset ja alhaiset).