Kun asetus määräsi, että kaikki koirat Suomessa olivat verollisiksi
laskettavat, silloin katkaistiin väkivaltaisesti monen Mustin
elämänlanka. Niinpä kerrotaan täytenä totena, ett'ei kuuluisassa
Hölmölän kylässä ole nykyään yhtään nelijalkaista haukkujata. Mainio
kestikievari Matias Hölmöliin oli silloin kutsunut kokoon kaikki
kylällisensä, avannut suunsa ja sanonut: "Mitäs me Hölmöläiset
tuhlaisimme markkojamme koirain päärahaksi, jotka ovat hyödyttömiä
luontokappaleita talossa. Kun me muinoin annoimme rahamme
silmänkääntäjälle, saimme toki nähdä ihmeellisiä ulkomaan eläimiä, nyt
kun antaisimme rahamme, saisimme nähdä omia koiriamme. Oletteko
kuulleet kummempaa?"
"Me emme ole kuulleet kummempaa", huusivat Hölmöläiset yhdestä suusta.
Ja koirain kohtalo oli määrätty.
Mutta ei ainoastaan Hölmölässä, vaan monessa muussakin kyläkunnassa
surmattiin koirat sukupuuttoon. Surmaajat aikoivat kaiketi tästälähin
itse toimittaa koirain velvollisuuksia, se on, haukkua varkaat pois
taloista ja pedot pois laitumilta.
Mehtolankin Mikko, joka asui yksinäisessä torpassaan kaukana kylästä,
oli sattunut kuulemaan koirain verotuskauhusta. Mikko oli mielevä mies.
Hän läksi nimismieheltä asiaa tiedustamaan ja sanoikin hänelle suoraan:
"Herra vallesmanni, tehän ymmärrätte kaikki lain pykälät, ilmottakaa
minulle, saanko ampua koirani lakia rikkomatta?"
Nimismies tiedusteli syytä Mikon kysymykseen.
"Syy on se", selitti Mikko, "että minä ennen ampuisin Mustin kuin
maksaisin kaksi markkaa päärahaa."
Hän ei ollut röyhkeä nimismies, joka Mikkoon olisi suuttunut. Hän sanoi
nauraen: "Ei sinua oman koirasi ampumisesta Siperiaan tuomita, eikä
muuhunkaan edesvastaukseen; mutta mietippäs asiaa, etköhän siellä
korven kolkassa Mustia tarvinne."
"Kyllä mietin, kyllä mietin, herra vallesmanni, kiitoksia paljon!"
lausui Mikko Mehtonen.
Ja kotiin tullessaan mietti Mikko, miten hän Mustilta hengen riistäisi.
Sillä aikaa oli eräs kulkuräätäli käynyt Mehtolan torpassa työtä
kysymässä. Hän oli jutellut torpan emännälle, Liisalle, yhtä ja toista
suuresta maailmasta. Hän oli päästänyt suustansa senkin viisauden, että
koirat täst'edes pidetään muka suuremmassa arvossa kuin naiset, koska
koirasta on maksettava kaksi markkaa päärahaa, naisesta vaan markka.
Mokoma ruma iva suututti Liisan pahanpäiväiseksi ja hän Käski räätälin
heti mennä tiehensä.
Kun räätäli oli ennättänyt lähteä, tuli Mikko Mehtonen kotiin. Hän otti
orrelta vanhan piilukko-pyssynsä ja tarkasteli sen kelvollisuutta.
Lapset, kuusivuotinen Aaro ja nelivuotinen Anni, pyörivät isänsä luona
kysellen: "Isä, mitä aiotte ampua!"