Lohi on levoton veitikka. Kauan ei se viihdy syntymämaillaan eli
pikemmin sanoen syntymävesissään, jokien pohjassa, vaikka siellä kyllä
on kaunis olla kirkkaassa, vilppaassa tupasessa. Jo pienenä pahaisena
tuntuu hänestä tämä hänen kotinsa kovin ahtaalta, kovin köyhältä; hän
lähtee kaukaisille ulkomaille, ulkovesille piti sanoakkin, onnea
hakemaan. Eikä se toivossaan petykkään. Ulapoilla aukeilla
uiskennellen, hän kasvaa, hän lihoo, hän paisuu aika vonkaleeksi,
oikein isoksi herraksi, ja semmoisena hän viimmein näkee hyväksi taas
tulla katsomaan tuota eriskummallista maailman nurkkaa, missä hän ensin
on päivän valon nähnyt. Ja hän viepi kanssansa monta samallaista
veitikkaa; he keräytyvät suureksi, monta tuhatta sisältäväksi laumaksi
ja alkavat nousta jokien suista ylös. Vähän he huolivat siitä, onko
vastavirta kova. Heillä on sama luonne kuin muinaisella akalla, joka
hukkui, he ponnistavat aina vastavirtaan. Tuleepa silloin koski
vastaan; siihen toki luulisit niiden pysähtyvän. Vielä mitä! He
paiskahtavat väkevällä, pontevalla pyrstöllänsä, ja vuptis! jo
loiskahtavat veteen yläpuolelle koskea. Taikka jos hyppäys sattui
olemaan liian lyhyt ja ne putosivat virran vietäviksi, niin yrittävät
toisen kerran ja kolmannenkin, siksikuin onnistuu. Lohella ei
kuitenkaan aina ole onni seurassa; se usein sattuu hyppäämään satimeen
ja silloin se joutuu itse lihavaksi makupalaksi. Jokien poikki on näet
lohien nousuajaksi asetettu laitoksia, nimeltä padot, joihin noita
hyviä, herkullisia kaloja pyydetään. Olipa muutama herra Skotlannissa
kerran laittanut lohikoskeensa padan semmoiselle paikalle, että aina
välistä lohia lompsahti siihen sisään, jolloin pata otettiin pois ja
pantiin tulelle. Kas sepä oli mukavasti varustettu, niin ett'ei voi
mukavampaa ajatellakkaan, paitsi jos laittaisi niin, että lohet jo
keitettyinä hyppäisivät suoraan suuhun!
Eivät ole ajat niinkuin ennen! Sitä valitetaan kaikissa asioissa ja
niinpä myös lohien suhteen. Ei ole enää Pohjanmaallakaan se aika,
jolloin palvelijat pestiä ottaessaan tekivät sen lujan ehdon, ettei
saisi syöttää heille lohta useammin kuin kolme kertaa viikossa. Lohen
saalis on suuresti vähennyt ja vähenee vähenemistänsä. Mutta jos
ihminen paljon hävittää, niin osaapa hän myös, jos tahtoo,
hävitykset jälleen parantaakkin. Moneen paikkaan on perustettu
lohensiitys-laitoksia, joissa lohen määhnää sekä poikia hoidetaan,
siksikuin ne ovat niin suuriksi kasvaneet, ett'eivät enää mahdu joka
hauen kitaan. Sillä keinolla on ulkomailla saatu lohirikkaaksi jälleen
moni joki, josta ne jo olivat melkein sukupuuttoon hävinneet.
Suomessakin on useampia tämmöisiä "lohikouluja", joista jo on päästetty
satoja tuhansia oppilaita ulos. Mutta mikä heille päähän pistänee,
eivätpä kuulukkaan palaavan syntymäpaikoilleen, niinkuin siivon lohen,
varsinkin koulutetun ja sivistyneen, tapa vaatisi. Näyttää siltä, kuin
Saksan ruokoiset rannat heidän mielestänsä olisivat makeammat.
(Suomen Kuvalehdestä).